Että semmoinen jouluaatto

Pitkästä aikaa täällä taas.

Joulu on juhlan aikaa ja pitää rauhoittua jne. Tai sitten ei. Kello herätti tänäänkin puoli viideltä, kuten kaikkina muinakin päivinä. Isännän navettapäivä, joten sehän sitten lähti omia aikojaan hommiin. Aamutyöt venyi liki yhdeksään, ei ollenkaan hyvä merkki. Ruokkija kaipaa remonttia, mikserin luukku rikkipaskana ja ykkösmatto melkein poikki. Mies söi aamupalan ja lähti korjaushommiin. Minä ajelin naapurikylälle hakemaan pistoletinsuojia, koska ne oli loppu ja illalla pitää siementää Karmen. Onneksi on noita tuttuja, joilta voi lainata tarpeen tullen.

Meillä ei olla jouluihmisiä, oikein kukaan ei syö jouluruokia, joten miksi ihmeessä minä niitä alkaisin nuttura vinossa vääntää pientä armeijaa varten, kun ne kuitenkin päätyis kanoille ja koirille. Jotka tuskin valittais, mutta eihän siinä mitään järkeä ole. Kanoille on ostettu omat kaalit, viiriäisille salaattia, pupulle lantunpala. Kuusta tähän härdellihuusholliin on turha tuoda, koska kissat tai lapset sen kaataisi kuitenkin, koristeet ois pitkin lattioita ja neulasia löytyis vielä juhannuksenakin. Ei kiitos.

Joulu on lasten juhla ja lapsille se pitää tehdä. Tai sitten ei. Miksi ressata semmoisesta, mitä ei oikeasti halua? Aivan. Aamupalaksi keitetty mannapuuro ei maistunut, esikoisen valinta oli eilinen lasagne. Päiväruuaksi sitten ranskalaisia ja kanatikkuja, joiden menekki oli noin 1000% parempi kun olisi ollut perunalaatikolla ja kinkulla. Lahjatkin on ostettu ja otettu käyttöön jo aikaa sitten, yksi jokaiselle. Lapset sai tarpeelliset tabletit, minä uuden imurin ja mies mukin, joka oli ehkä turhin lahja tässä, mutta en parempaakaan keksinyt. Syödään vielä päivän mittaan vähän jäätelöä tai/ja juustonaksuja, ja katsellaan koko päivä piirrettyjä. Eikös siinä ole ihan lasten näköinen joulu?

Jos vaikka laittaisin uuden koneellisen pyykkiä pyörimään, hommat ei lopu tekemällä, saati tekemättä jättämällä. Vaan ensin vielä yksi kuppi kahvia....

Tiistainen retki Keski-Suomeen

Siinä ne kertyneet kilometrit

Eräänä kauniina tiistaiaamuna pakkasin tyttäret autoon ja lähdin tiputtelemaan nelostietä alaspäin. Suuntana oli Laukaa ja matkaa 280km sivu. Kolmen tunnin ajo. Kissankuljetuskoppa ja pahvilaatikko takapaksissa. Tyttöset nukkui ja katseli piirrettyjä menomatkan ja päästiinkin perille ihan vain parilla pikku stopilla, siinä puoli kymmenen aikaan. Perillä oli vastassa Siltaojan Siilon Marianne, joka on muuten ihan superpositiivinen ja mukava ihminen.

Tuumasta toimeen, lähdettiin katsomaan matkani päätarkoitusta: silkkikanoja. Minä olen vannonut koko kaksivuotisen kanalaurani, että silkkiä ei meille tule. Vaan tuli sittenkin. Pikku kanala-apurini haluaa kovasti silitellä ja sylitellä kanoja, ja maatiaiset ei semmoisen päälle yhtään perusta ja pienelle ihmiselle tulee paha mieli. Joten piti etsiä enemmän sylityyppejä ja joka lähteestä sanottiin, että silkit on siihen hommaan parhaita. Huokaisin henkisesti ja päätin ostaa lapselle silkin. Tai kaksi, ettei ole yksinäistä. Pienen valikoinnin jälkeen koppaan päätyi musta ja valkoinen silkki, munivia molemmat. Kotona sitten ristin heidät nimillä Tupsu ja Töyhtö. Spesiaalitapaukset meillä saa nimen, maatiaiset vaan on semmoinen iso melko samanvärinen massa, josta pitää erottua luonteella, jos aikoo nimen saada.

Marianne oli tyrkyttänyt mulle jo aiemmin mukaan kääpiökochiperhettä, ja koska mun on todella vaikea sanoa näissä tilanteissä "ei", niin meille tuli sitten sellainenkin. Captain Morgan, Klaara-vaimo ja kolme tipua, jotka ei oikeasti ole heidän tipujaan, ei ainakaan se silkkitipu Törsylä. Törsylä on niin hupaisan näköinen otus, että vaatii ihan paljon kuvaamista. Kunhan ehtii.

Kovasti kanaista juttua siinä, vielä lähtiäisiksi munia hautomakoneeseen ja Mersun nokka kohti kotia. Kilometrejä tuli paljon, mitään tolkkua tässä reissussa ei ollut, mutta on sitä koiranäyttelyiden takia ajettu pidempiäkin matkoja. En muuten enää ajais, noin sivuhuomautuksena.


Muutaman päivän eristyksen jälkeen oli sitten aika siirtää tulokkaat sakkiin, ennen sitä piti vaan tehdä sellainen pieni operaatio kun kalkkijalkasaneeraus. Mutta se on ihan oma tarinansa.

Minilomalla

Koska pitkien lomareissujen tekeminen on sula mahdottomuus, enkä mä oikeastaan sellaisia edes kaipaa, mutta pieni irtiotto tekee hyvää. Lähdin kuiden vaihteessa yhden yön reissulle Sieviin. Tottakai lähtö osui juuri siihen paljon puhuttuun toukokuun alun takatalveen, eli lähtöpäivälle oli luvattu toistakymmentä senttiä lunta ja Mersussa oli tietysti kesätassut alla. Aamulla lunta tuprutti taivaan täydeltä, joten mies kullanmurusena ajoi Mersun halliin ja vaihtoi talvinakit takaisin. Tyttäret kyytiin ja nokka kohti Ylivieskaa, missä piti treffata kaveri Kärkkäisellä ja jatkaa siitä sitten porukalla heille. Samalla vein yhden pienen marans-tipusen kaverille, hänen omalleen sattui pieni onnettomuus verenhimoisen kääpiösekulin nokassa.

Kärkkäinen kierrettiin ennätysvauhdissa, kaikki tarpeellinen tuli ostettua, enkä sortunut kun yhteen

Omenanvihreät Hait ja toukokuinen lumi

heräteostokseen, josta syytän kaveria. En olisi huomannut sitä kukko-trikoota itse. Vielä ratkomatta mitä siitä tulee, ehkä paita itselle ja rääppeistä jotain jollekin lapsista. Lapset sai ison nipun dvd-elokuvia, aika iso osa Pixarin leffoista vielä puuttuu, Disneyn klassikot alkaa olla kaikki hyllyssä. Mulle sievät ja ihanat Hai-saappaat. Ja joitain muuta mitä ei kannata tässä edes sen isommin mainita.

Mitäpä sitä kaksi kanahörhöä ja lehmäfriikkiä tekee? No puhuu kanoista ja lehmistä. Tietenkin. Alkuperäinen tarkoitus oli, että olisin päässyt lypsylle, mutta tyttäret oli toista mieltä, väsykiukku iski eikä toivoakaan, että Uhmista olis saanu traktorihommiin kaverin miehen kanssa. Ois ollu mukava kokeilla vieläkö lypsy onnistuu, edellisestä kerrasta on tovi vierähtänyt, taitaa olla joulukuu 2014 kun viimeksi asemalla olen ollut. Seuraavalla kerralla sitten.

heräteostostrikoo

Uhmis pisti illalla täyden vaihteen silmään "en nuku!" Nukahti sitten sohvalle mun viereen, heräsi kun lähdin sänkyyn siirtämään ja sai siitä semmoiset paskaraivarit, että ei hetkeen ole nähty. Toivottavasti lapseton pariskunta ei järkyttynyt ihan täysin, lapset on oikeasti ihan kivoja. Sillon kun ne nukkuu. Illan esityksen jälkeen ne varmaan on katuneet kovasti lupaustaan ottaa Uhmis kesällä pikku lomalle, luultavasti vaikenevat asian unholaan. Se heille sallittakoon. Eikun ei, ei sallita.

Yhden yön pikavisiitin jälkeen olikin taas mukava palata kotiin. Toivottavasti pian päästään uudestaan, tai kaveri suuntaa tänne vastaavalle minilomalle.


Ja koska nyt on äitienpäivä, niin mikäs sen parempaa tekemistä kun lähteä lehmäostoksille. Heti sen jälkeen kun mies on korjanut ruokkijan, joka taas *ittuilee oikein huolella.

Korkea crp ja kommandona pitkin poikin

Ettei vaan taas olis liian helppoa, niin pikkuneiti alkoi viikonloppuna kuumeilemaan ja maanantaina sitten lähdettiin lääkärille näyttämään korvia, koska epäilin, että siellä on taas tulehdusta, kun tyttö oli niin kärttyinen. Korvat siistit, mutta pika-crp heilahti niin isoihin lukemiin, että mittarit ei enää näyttäneet mitään, eli yli 190 ja meidät passitettiin Oysin lastenpäivystykseen. Uus crp-mittaus, tulos 275 ja suoraan osastolle. Kuume huiteli tässäkin vaiheessa likempänä 40. Lisää kipulääkettä, ja sit alkoikin se pissanäytteen kalastelu, koska punktiolla päivystyksessä se ei ollut onnistunut. Vihdoin muutaman yrityksen jälkeen saatiin saalista ja samalla tyttö sai niin kamalan kipukohtauksen, että ainut mikä tehos oli morfiini. Sydänkäyrä heitteli niin hassuja kuvioita, että meidät passitettiin yläkertaan teholle. Siellä sitten yön yli, lääkitys alkoi purra ja napero piristyä. Illalla soiteltiin miehen kanssa, että mitä pakkaa mulle matkaan, kun anoppi ja appi oli tulossa autoa huollattamaan. Tärkeintä olis tietysti saada käsityö ja uskollinen chromebook, vähän vaihtovaatetta myös. Silmälasit jäi matkasta, samoin puhelimen laturi. Ja tässä kohtaa mä manasin, että aina kun lasten kanssa lähdetään johonkin, niin mä olen ottanut matkaan Muumimamma-kassin, jossa on kaikki tarpeellinen ja sitten se painaakin just sen verran. Niin enkä mä tällä kertaa ollu jättäny sen kotiin "no ei kai sitä tarvitte". Eipä tosiaan.

Kanalanhoito-ohjeita on muuten yllättävän helppo antaa puhelimessa, onneksi, kun ottaa huomioon, että putkassa on popula nuorisoa, tipunaariossa yks sakki ja kahdessa nurkassa haudotaan.

Itse torkuin yön vanhempainhuoneen kovalla sohvalla liki koomaa muistuttavassa tilassa. Kolme valvottua yötä painoi takana aika lailla. Ennen viittä kömmin sitten tytön huoneeseen kuulemaan yön tapahtumat. Sydänkäkkyrät oli pysyneet yön yli normaaleina ja crp laskenut sen verran, että päästiin sitten tiistaina lastenosastolle. Sain laukun ja ensimmäinen lanka loppuikin sitten heti alkuunsa. Niitä torkkupeitonpalasia virkkailen, sopivan aivotonta touhua. Syke-sarjaa vahdatessa menee päivät nippanappa, vaan kohta nekin on katsottu läpi. Keskiviikkona tyttö on jo kovasti leikkisä,

jopa ärtyisä, kun ei maisemat vaihdu. Me kun ollaan kevyessä eristyksessä tyttösen nenästä löytyneen viruksen takia, eli omasta huoneesta ei ole poistumista. Varsinainen syyllinen täällä oloon on kuitenkin vti, eli virtsatieinfektio. Vuorokausi tipassa ja ab menee suonensisäisesti 3x päivässä. Varsin tavallinen, mutta hyvin ikävä vaiva, joka päätti sitten iskeä oiken tosissaan pikkuiseen. Ensimmäisen kerran tälläistä, isompi tyttö ei ole moista koskaan sairastanut. Seuraavalla kerralla ollaan taas pykälän verran viisaampia.

Keskiviikko koitti, kipulääkitystä ei ole enää tarvinnut ja neiti viuhtoo minkä ehtii. Kuumetta ei ole ollut reiluun vuorokauteen, ja crp on laskenut mukavasti alle 200. Tajusin unohtaneeni pyytää puhtaita sukkia ja alushousuja, joten nyrkkipyykkiä huoneen lavuaarissa ja kommandona sen aikaa kun vaatteet kuivuu. Hippailin käymään lähimarketissa, muka hakemassa lisää lankaa. Ei ole. Ei ole! Siinä vaiheessa alkoi vituttaa ja vitutus vaan kasvoi kun viereisen Hesen tiskillä oli kilometrin jono viereisen koulun oppilaita ruokatunnilla. En kehannu jäädä jonottamaan. Söisivät mokomat teiniperkeleet siellä koulussa, sitä varten niissä on ruoka. Takaisin osastolle, missä ihan oikeasti alkaa aika käymään pitkäksi. Sitten keksin, että asuuhan mulla yks tuttu tässä sairaalan lähistöllä ja parilla viestillä sain edes sitä lankaa, kiitos siitä ihana Minna! Taidan olla yhdet villasukat velkaa.

Ihmeesti sitä ihminen tuntuu elävän suklaalla, limpparilla, kahvilla ja automaattivoileivillä. Plaah. Jos tästä huomenna kotiin pääsee, niin ensitöikseni syö ihan jotain kunnollista kotiruokaa.

Pölyt pois koneiden päältä

Keväällä on muhun hyvä vaikutus. Aurinko kun alkaa paistaa ja oikeasti lämmittää, niin sitä löytää itsestään ihan uudella tavalla virtaa. Lisäksi toissaviikonloppuinen kellojensiirtopelleily jätti mun kropan uskomaan, että on ok herätä neljältä. Mutta silti, mun kroppa latautuu auringonvalolla, mikä muuten pistää miettimään olisiko talvisin kirkasvalolampusta oikeasti apua. Hmm.... eikun takaisin asiaan. Aurinko, lumen alta paljastuva maa, pikkulinnut puissa, kuralätäköt... You name it. Kevät on ihanaa aikaa.

Imettäessä on ollut aikaa selailla kaikkia kivoja käsityöblogeja etsien uusia ideoita. Kerran ennenkin olen törmännyt kestokassikaavaan, joka on tehty kaupan muovipussista. Kuvallinen ohje on  täällä. Tuli taas siivoiltua keittiön laatikoista pussillinen muovipusseja ja jotenkin tuntui turhalta. Muutama muovipussi aina tarvitaan roskapusseiksi, mutta ei pussillista. Ja tuolla hyllyssä on jokunen (paljon) mitä vittua mä olen ajatellut-kankaita, eli siis niitä jotka on tulleet jossain mielenhäiriössä ostettua, tai kenties jonkun ylläripaketin matkassa. Jos kangasta on katsellut kaks vuotta, eikä ole keksinyt sille mitään käyttöä, niin kassi on sille varsin hyvä tarkoitus.

Tuumasta toimeen, ällökankaat esille ja muutama sievempi harkintaan. Pikkuveljen poikamiesboksista tulleet tiikeriverhot päätyy ainakin Uhmiksen mekoksi, mutta toisesta teen vielä pari kassia kunhan ehdin. Apukuski, työnjohto, ylipäällikkö meinas torpata koko ompeluhomman, mutta ihan vahingossa istutin sen tuon eilen järjestelemäni vetoketjulaatikon viereen, niin siinä sillä vierähti joku kolmisen varttia noita ketjuja tutkien ja hihkuen välikommentteja. Sama se mitä touhaa, kunhan antaa mun touhata, jos kerta ei taaskaan nuku päiväunia. Tuossa ompeluhuoneen pyödän päällä kun koitin leikata kasseja muistin taas, miksi en leikkaa siellä kankaita. En osaa, jos en pääse kiertämään pöydän ympäri, siksi leikkuuhommat hoituu yleensä vähemmillä kirosanoilla keittiönpöydän ääressä. Pyöröleikkuri ja alusta pitää vielä investoida jostain, kunhan seuraavan kerran kaupungilla liikkuu. Kuulemma ihan peto vehje leikkuuhommissa.

Pari ensimmäistä kassia leikkasin ihan kuten ohje neuvoi, mutta enhän minä ole minä, jos en jossain kohtaa ala oikoa mutkissa. Vihreä pöllökangas oli ensinnäkin liian kapea varsinaisen pussikaavan alle, joten kangas nelinkerroin ja vapaalla kädellä leikkaus. Ihme kyllä meni niinkun piti, ihan käypä pussukka siitäkin tuli. Pitää vaan katsoa miten taitteet menee (kuten huomasin toisella kertaa kun tätä vapaan käden taktiikkaa yritin) Facen Ompeluelämää-ryhmässä joku oli tehnyt näitä kasseja nimenomaan trikoosta, koska reunoja ei välttämättä tarvitse huolitella, mikä tietysti nopeuttaa valmistumista melko paljon. Ja trikoota varastoistani löytyy 90% enemmän kun muita kankaita.

Sur rur vaan, taustamusiikkina Spotifyn Jonnet ei muista-lista, mikä tuntui sisältävän aika nostalgisia biisejä. Jonnet ei todellakaan muista. Yhden söpösen nallekankaan kaivelin puuvillakasasta, tuhannen rypyssä se oli. Mielen sopukoissa oli jostain kuulemani tai lukemani vinkki pitää suihkepullo vettä ompeluhuoneessa, sillä saa pikaisesti siloteltua pienimmät rutut sen verran, että ei niin paljon tarkkuutta vaativat ompelukset onnistuu. On meillä silitysrautakin, mutta vaan on melko paha silitysallergia, eli mä en vaan yhtään tykkää. Enkä kyllä jaksais hypellä apukeittiöön joka kangaspalan kanssa, koska talouden ainut silitysrauta on kiinteästi apukeittiön laatikossa. Olen todistettavasti yhdet verhot silittänyt neljän vuoden aikana, ehkä jopa kahdet, ihan varmaksi en muista. Mistä tulikin mieleen, että joko tänä keväänä sais makkariin aikaiseksi ne uudet verhot, joiden kangas on ollut ostettuna jo kolme vuotta.

Raitakankaiden ompelu on tämmöiselle suurpiirteiselle neurootikolle ihan hullun hommaa. Koska kohdistaa pitäis, että kovin paljon satu silmiin, mutta kohdistamisessa menee hermot alta aikayksikön. Näitä sitten kans leikkasin vapaalla kädellä, kun tästä kankaasta ois jäänyt vaan pieni typerä soiro jolla ei taas olis tehnyt yhtään mitään, eli puoliksi ja pari kapeampaa kassia. Memo minulle, memo minulle, seuraavat raitakankaat leikkaat sitten niin, että ne menee pystyraidoiksi! Muista se. Ihan tarpeeksi kiroiltua tuli näiden kanssa. Ja muista tarkistaa se kankaiden taittelu, jos leikkaat vapaalla kädellä, meinas tulla melkoisen jännän mallinen kassi.

Ihan kivoja näistä tuli, ja varmasti teen lisää.

Sormiruokailua

Ihan vaan muutama sananen tässä, kun maanantaina pitää neuvolaan ja koska neiti on nyt 6kk, niin siellä aletaan kysellä kiinteistä. Niitä pitää kuulemma alkaa antaa just sinä maagisena päivänä, kun lapsi on puoli vuotta. Eikä siinä mitään, hyvä asia on, että lapsi tutustuu erilaisiin makuihin mahdollisimman aikaisin ja monipuolisesti. Vaan miksi, voi miksi, pitää neuvolatätien kysyä, että montako pilttipurkillista lapsi syö. Oma neuvolantäti osaa olla jo sitä kysymättä, kun tietää, että meillä sormiruokaillaan, ja määriä on mahdoton arvioida. Syö mitä syö, joskus menee enemmän ja joskus vähemmän.

Mutta miksi sormiruokailu? Siksi että mä olen laiska ja mukavuudenhaluinen. On paljon mukavampi itse syödä lämmintä ruokaa ja samalla lapsi maistelee parhaassa tapauksessa sitä samaa sapuskaa. Sotkua tulee, sehän on selvä, mutta tiskirätillä ja keittiösuihkepullolla pärjää hyvin. Laiskuus taas tulee määrääväksi tekijäksi sen ruuanlaitoin kohdalla, nappaa ruuasta päältä osan pois ja maustaa vasta sen jälkeen suolalla. Ei tarvitse raahata kassitolkulla pilttipurkkeja kaupasta ja sitten niitä samoja purkkeja toiseen suuntaan kierrätykseen. Niitä tulee käsittämätön määrä yhdellä lapsella, tyhmyyksissäni esikoinen meillä oli piltti-lapsi. Eipä muuten ole ollenkaan niin laaja repertuaari kelpaavissa ruuissa kun kakkosella, joka meillä aloitti sormiruokaillen ja syö nykyään ihan mitä vaan.

Eikä vähiten vaikuttava tekijä ole kustannukset. Ne purkkiruuat on törkeän kalliita. Aina on hätävarana pari kaapissa, mutta kakkosella niistä paukkui päiväykset yhteen aikaan.

Ja onhan lapsella käsittämättömän hauskaa tutustua hyvin konkreettisesti uusiin makuihin. Kukkakaali ripeltyy ihanan pieniksi muruiksi, rajuustoa on hauska pyydystää kulhosta ja mikäs sen mukavampaa kun puuroon upotetuilla pikku kätösillä haroa tukkaa, omaa tai äidin.

Sormiruokailijan perheessä eläis hyvinkin yksi pieni kana keittiön pöydän alla sinne tippuvilla muruilla, paloilla ja muilla. Mutta siihen kohtaan armas mieheni vetää rajan, kanaa ei kuulemma saa tuoda sisälle.

Tunnelmia osastolta 65

Niin se a-jakso vihdoin alkoi, johan tätä on odotettu monta kuukautta. Eli koko viikko lasten neurolla tutkimusjaksolla. Herätys mukavasti kolmen aikaan (vanhaa aikaa), koska tämän Oulussa ramppaamisen lisäksi teemme myös navettahommat itse. Uhmis sentään saatiin kolmeksi päiväksi mummulahoitoon, ettei hänelle tule yli 10 tunnin hoitopäiviä, jotka olis ihan liian pitkiä päiviä niin pienelle. Polla ihan sekaisin jo valmiiksi eilisestä kellonsiirtopelleilystä, niin kuinka kuitti sitä sitten mahtaa olla loppuviikosta?

Tuttu hoitaja ohjas meidät omaan huoneeseen, mitä saadaan pitää tukikohtana tämä viikko, edes näin, ettei tarvi jossain kälyisessä odotushuoneessa istua koko viikkoa. Näin ollen mäkin tässä pääsen vähän suoltamaan näitä fiiliksiä ihan tuoreeltaan. Ensimmäinen lääkärinaika piti olla klo 9.30 ja vastaanotolle päästiinkin JO kymmenen jälkeen. Voi perseensuti, T oli tässä vaiheessa jo ihan sitä meiltä, että tää homma haisee, voidaanko lähteä kotiin. Eikä homma mennyt yhtään paremmaksi päivän edetessä. Omat eväät jäi kotiin ja kuuden aikaan aamulla syönyt T oli yhdentoista aikaan niin nälkäinen ja yhteystyöhaluton, että haettiin Burger Kingistä ranskalaiset. Kellonsiirron takia sekaisin mennyt yörytmi oli tuonyt tullessaan pari tuntia hillumista keskellä yötä, eli tutkimuksen kohde oli puolen päivän maissa jo niin väsynyt, että toimintaterapeutin tunti meni ihan *ituilleen, eikä ilmeisesti terapeutitkaan ymmärrä puhetta, vaan yritti sitkeästi yliväsyneen lapsen kanssa. No eihän siitä mitään tullut, en tiedä kenen otsassa kasvoi isoin tatti, meidän vanhempien vai lapsen.

Vihdoin päästiin kotiin, mies paineli suoraan navettaan ja mä jäin tekemään huomista varten makaronilaatikkoa, pakkohan lapsen on jotain syödä päivällä. En sitten pätkääkään luota siihen, että siellä olis huomennakaan ruoka ajoissa. Meiltä kun pitää lähteä seitsemän aikaan liikkeelle, koska Muhos-Oulu välin aamuruuhka ja 100 kilometriä matkaa.

Nestehukka itsellä, vitutus ja väsy. Ja neljä päivää vielä. Voi hyvä helvetti.
Jatkoa seuraa.

Tiistaina lähdettiin taas liikkeelle, hieman paremman yön jäljiltä, joskohta Uhmis pisti oman rallin päälle yöllä, mutta T ei siihen sentään (ihme) herännyt. Vanhempien vireystaso oli selvästi parempi, ja otsassa kasvanut elin oli yön aikana vähän pienentynyt. T:n kanssa oli helpompi toimia kun ei ollut väsy ja evääksi otettu makrulaatikko tuli ajallaan, ettei nälkä ehtinyt liiaksi vaivaamaan. Puheterapeutin kanssa toimiminen oli helpompaa. Vanhempien homma oli olla reilun kahden tunnin haastattelussa, ei äkkiseltään kuulosta raskaalta, mutta sitä se oli.

Operaatio tilkkupeitto etenee hyvää vauhtia, melko monta palaa on tässä matkojen aikana tullut virkattua.

Keskiviikkona jäädään tyttöjen kanssa pitämään torppaa pystyssä, pienimmäisen unet jää niin huonolle tuolla reissun päällä, että vähintään kohtuullista antaa yksi välipäivä. Haetaan tyttärien kanssa Mulan-lehmälle lääkettä Kestilästä, katsellaan tipuja ja ollaan vaan.

Torstaina sitten olikin jo palautepalavereita eri tahojen kanssa, mukavat hoitajat otti T:n niiden ajaksi huostaansa. Diagnoosikin sitten saatiin, ei mitenkään yllättäen, mutta tällä nyt mennään, eli poika sai autistin paperit. Päivä kerrallaan, tosin tuon diagnoosin myötä on helpompi hakea erinäisiä tukihommia lisää. Kovin oli takki tyhjä kun lähempänä kuutta päästiin torstaina kotiin, vähän ruokaa nassuun ja peiton ja patjan väliin. Ei muuten tarvinnu kauaa unta houkutella.

Löysin rantein

Olen tässä flunssaa parannellessa antanut itseni päästä melko paljon helpommalla kotitöiden suhteen. Ja yllättynyt, että ei me muuten hukuta paskaan siltikään. Juu, pyykkikoppa tursuaa yli, mutta parilla (monella) koneellisella siitä selviää. Eikä se ole syönyt ketään, lähinnä vaan häiritsee omaa silmää. Imurit hoitaa hommansa siitäkin huolimatta, että mua ei kiinnosta, se on robotiikan hyvä puoli. Lattiaan ei jää kiinni, vaikka siellä saattaa joku mehutahra olla. Eilen en tehnyt mitään tyhmiä äitihommia, kirjoittelin blogia, kuuntelin Holman Antin podcastia  Auta Antti (suosittelen!!) siinä samalla ja katselin toisella silmällä telkasta jälleen kerran Gilmoren tyttöjä, koska sitä ei tarvitse katsoa, kun jaksot muistaa jo kohta ulkoa. Ehkä siksi pystyin suhtautumaan buddhalaisella tyyneydellä siihen, että esikoinen tiputti parhaan uunivuuan lattialle ja siinä samalla meni juuri tehty lasagne. Ei tahallaan, poika tahtoi ottaa vaan lisää, ja painava vuoka tippui kädestä. Kaikki kunnia minulle, en edes kironnut, lohdutin jäätelöllä itkevän lapsen ja siivoilin sotkut pois. Tänään siis teen uudestaan lasagnea, joka on pojan lempiruoka ja tällä hetkelle ainut joka takuuvarmasti kelpaa.

Tänään aamusta kävin hoitamassa eläinlääkärin kanssa Jnea-lehmää, joka viidennen poikimisensa kunniaksi päätti halvaantua. Siis kärsi kalkinpuutteesta, joka heikentää lihasten toimimista. Tosin Jnean kohdalla tänään oli kyse enää saamattomuudesta, koska pari tuntia hoidon jälkeen mamma pomppas pystyyn ja seisoo nyt reippaasti. Eilenkin jaksoi kävellä karsinasta toiseen kun lonkkapihdeillä ensin autettiin ylös. Työnjohto 6kk sammahti navetalla vaunuihin ja kärryyttelin sitten koko paketin eteiseen nukkumaan. Enkä vieläkään tehnyt mitään tyhmiä äitihommia, vaan kaivoin kalenterikamat esiin ja koristelin viikkoja eteenpäin, pääsin jo kesäkuulle. Hyvä, koska ei taas tiedä koska on seuraava mahdollisuus istua niiden hommien ääressä. Edelleen äärimmäisen seesteinen olo. Hieman harmittaa, että olen hukannut kaikki Harry Potter-tarrat, mutta ne tulee varmasti joskus jostain vastaan.

Postauksen idea? Ei hajuakaan. Luultavasti se, että ei aina ole pakko suorittaa. Olen todennut sen ennenkin ja aina unohdan. Tästä eteenpäin mä ihan oikeasti yritän pitää joka viikko yhden minä-päivän, eli unohdan ne kotityöt ja keskityn johonkin sellaiseen mitä MINÄ haluan tehdä. Koska MINÄ olen tärkeä ja hyväntuulinen äiti on paljon parempi äiti, kun naama norsunvitulla raparoiskeita pyyhkivä stressaantunut äiti. Ja koska kevät tulee, pikkulinnut karjuu jo puissa, niin kohta sitä rapaa taas riittää. Enkä vieläkään suostu ottamaan stressiä pesemättömistä ikkunoista, vaikka aurinko julmasti paljastaa totuuden. Niistä näkee läpi vielä, se riittää tänäkin vuonna.

Ei vieläkään piipin piippiä hautomakoneesta. Joko saa heittäytyä neuroottiseksi ja luulla, että olen jossain mutkassa pilannut kaikki ihanat marans-munat?

Ei kesää tule ilman tipuja

Kanahulluuteni vaan leviää, tai kasvaa. Molempia. Uhmis on ihan kaikkien eläinten lumoissa, eikä viime kesänä apukeittiössä kasvaneet tiput olleet ollenkaan huono ajatus. Tuossa toisen hullun kananaisen (kanavaimon) kanssa on juonittu kesän kanakuvioita ja niitähän piisaa. Parille muullekin ihmiselle pitää tipusia hautoa, joten tilanne on se, että vuoden ensimmäinen tipusatsi on jo muuttanut talliin putkaan, ja siellä jonkun viikon kasvettuaan pääsevät kanalan puolelle. Siis ne kaksi kukkopoikaa mitä siitä itselle kasvamaan jää, kanatiput lähtee toiseen parveen. (Ovat jo lähteneeet, sen verran kauan tämän postauksen julkaisu on kestänyt)

Hullutus eteni siihen malliin, että piti keksiä parempi tipunaario, eli akvaario. Tori.fi:stä niitä löytyy. Mies haki ohikulkiessaan kun olin itse sopunut kaupat valmiiksi. Pienelleä viiveellä tipunaarion alle ilmestyi myös hieno pöytä, eli meillä kasvaa tipuset olohuoneessa. Kyllä, luit oikein, olohuoneessa. Uhmis rakastaa seurata tipujen touhua, Mini-ihminen seuraa myös mielellään, eikä tuo vauhtihirmu esikoinenkaan ole täysin immuuni. Eikä mies, mikä parasta. Oikeasti, tuo tiputelkkari on mitä parasta viihdettä, telkasta ei tule läheskään noin hyvää ohjelmaa.

Seuraava tipusatsi onkin melkein valmis, kuoritumisen pitäisi alkaa 4 päivän päästä. Kukot Günther ja Keke, plus jo harventunut teinikukko-osasto olivat olleet mukavasti asialla ja kuudestatoista munasta kehittymään oli lähtenyt 14, joista yhden kömpelyyksissäni särjin. On siellä yksi Pörrön polkema kääpiökochinmuna myös, kannatuksen vuoksi. (Nämäkin ovat kuoriutuneet, saldolla 11 kuoriutunutta ja kaikki kanatipuja)

11 tipusen satsi

Kunhan nämä saadaan koneesta ulos, niin postipoju kiikuttaa uutta munasatsia Siltajoen siilosta. Voitettiin kanavaimon kanssa 6kpl rasia värimulkuttimia (arau, marau ja marans) ja päätettiin pistää ne puokkiin. Mitä sitä puolityhjää konetta käyttää, joten samassa paketissa tulee sitten koneen täytteeksi 10 maransia. Kauniita suklaamunanmunijoita on haaveissa molemmilla. (Tämähän meni niin, että voittomunia tuli 10 ja maranseja 10, eli mun piti hakea kaverilta hautomakone lainaan, koska mun 16 munan Covatuttoon niitä ei saanut mahtumaan)

Sussexista haaveillaan myös, mutta se on nyt vielä haaveasteella.

Joku vanhemmista kanoista munii jo kovin heikkokuorisia munia, pinnaltaan karheita ja niin hauraita, että ei taskussa meinaa tupaan asti kestää. Ne saakin Sakke matkalla herkkupalakseen. Pitäisi vaan saada kiinni se haperomunien munija, joutava kana syömässä. Sellaisille on helppo hoitokeino, Sakke hoitaa. Orpington tuskin munii enää, ainakaan en ole nähnyt sitä pesässä hyvään aikaan. Pitäisi alkaa eristellä kanasia putkaan munintatouhun selvittämiseksi ja harventaa munimattomasta päästä pois. Luonnon kiertokulku, vaikka kivoja ovatkin, niin en minä lemmikkikanoja ala pitää. Paitsi Hetan, koska se on Heta. Mutta siitä enemmän, kunhan sille taas iskee Valtaisa Tipukuume.

Orpington muuten potkaisi tyhjää tuon ylemmän tekstin kirjoittamisen jälkeen. Ja siihen loppui haperokuoristen munien tulo, eli orppi lähti saappaat jalassa, sillä vielä samana päivänä kun sen löysin koivet ojossa orren alta, pesässä oli semmoinen karhea muna, joka jäi viimeiseksi. Orpilla tais olla ikää jo neljä vuotta, tai viis. Se oli joko kaks tai kolme mulle tullessaan, kaks vuotta sitten juhannuksen alla.

Friseerattu kääpiö Pommi haluaa tipuja, hän on valinnut hautomapaikakseen kannellisen kissojen hiekkalaatikon. Hän myöskin osaa käyttäytyä, ei yhtään noki sormille kun masun alusen tyhjää, mäkättää vaan närkästyneesti. Suunnitelmani on ujuttaa hälle alle parin päivän sisällä kuoriutuvia arau- ja marau-tipuja. Koska kokemukseni mukaan hautomataistelut minä vastaan kana päätyy aina, siis ihan aina, kanan voittoon.

Mutta siis, tänään laittelin taas tipunaariota valmiiksi, koneissa on munat vuorokausilla 19 ja 18. Maransin munat oli hankala läpivalaista, en löytänyt tarpeeksi tehokasta lamppua, että olisin nähnyt kaikista tummimpien munien läpi, joten ei ole hajuakaan montako tipua niitä on tulossa. Niitä on kaikkineen 13. Marauta ja arauta on molempia koneessa kolme. Ensimmäistä piippausta taas odotellaan hartaasti, siis koneesta kuuluuvaa, omassa päässä viheltää koko ajan.

Näin ne läskit lähtee

Oikeasti, jos ei kiinnosta, niin skippaa koko teksti. Kirjaan tähän lähinnä omaan muistiin, että mitkä on ollut fiilikset kuurin aikana. Jos kiinnostaa, niin jatka lukemista. Suoraa puhetta taas luvassa.

Päivä 1
Okei, tämähän on kivaa. Saa syödä kaikkea hyvää, minähän voin oikeasti elää aurajuustolla. Leipää ei tee mieli. Vihreää teetä ilman sokeria, no ehkä mä selviän.

Päivä 2
Vieläkin menee, ei pahemmin kiristä. Ei edes siinä vaiheessa kun mies söi vieressä pekonihampurilaista, se salli itselleen sellaisen herkun, koska oltiin Iisalmessa käymässä ja Ellin Grilli elätti sen opiskeluaikana. Fiilistelkööt. Mä söin paisetun kananmunan, kokolihapihvin ja salaattia. Käytiin kaupassa hakemassa vähän aineksia, majoneesia, avokadoa, kalaa jne. Miehen dieetti pitää sisällään aika paljon marjoja, niitä onneksi löytyy omasta pakastimesta. Niiden syömisestä mä olen oikeasti enemmän kun vähän kade, mutta hammasta purren mennään.

Päivä 3
Niin anteeksi mitä puntari, paljonko näytit?! -1,9 kg. Paljon vettä, no sehän kyllä vaikuttaa ja vihreä tee on diureetti, eli kusemalla sitä painoa lähtee. En valita, ei pidä ymmärtää väärin. Tänään menyssä feta-kanasalaatti ja varmaan kananmunia. Onneksi kääkättimet on työn touhussa ja munia tulee mukavaa tahtia. Ultimaattinen räkätauti laskee yleisfiilistä, koita siinä sitten olla pirteä ja positiivinen kun pää on täynnä räkää.

Räkätauti vei voiton, päätin että palaan laihiksen pariin, kunhan saan oloni edes suurinpiirtein inhimilliseksi. Kohta viikko podettu, eilen sain antibioottikuurin, kun viidettä päivää kuume huiteli 38 paremmalla puolella ja keuhkoissa rohisee. Kunhan tästä elämä voittaa, niin palataan alkuun.

Päivä 1
Annoskateus iski, miehen kuurilla saa syödä marjoja. Eli vaihdoin kuurini 8 viikon starttiin, sopivasti tänään aprillipäivänä aloitti uus ryhmä. Ja sehän lähti hienosti hanurilleen, eli sairaalalla koko päivä ja kypsyneenä kaikkeen sorruttiin molemmat puoliskaan subiin. Sentään syötiin jotain, huomiseksi sitten tehdään eväät. Aamupaino 70,2kg. Nestehukan aiheuttama päänsärky, todella inhottavaa. Pitää opetella kuskaamaan se vesipullo mukana koko ajan.

Päivä 6
Sairaalaviikolla syömiset oli reissussa vähän mitä sattuu, pääasiassa elettiin kahvilla. Mutta parina päivänä olin fiksusti varannut edes yhdet eväät itselle matkaan. Vieläkään ei töki mikään, vettäkin on muistanut juoda paremmin ja päänsärkyä ei ole ollut. Aamulla mies sanoi, että mä olen ketoosissa, haisen kuulemma asetonille. Goood, niin pitääkin olla, eli kroppa polttaa rasvoja ja niitähän riittää. Eilen kokeilin numeroa pienempiä työhousuja kaapista ja nappi meni kiinni, jotain konkreettista edistymistä siis on havaittavissa. Maanantaina punnistus, jännityksellä sitä odotan.

Päivä 7
Päätin käydä puntarilla jo tänään, oli vaan semmonen fiilis.

Viikossa -1,8kg, navettadimexit on saanu saanu vaihtaa jo numeroa pienempiin ja nappi meni kiinni. Tuttu myyjä sanoi, että mä olen laihtunut, että ehkä tämä näkyy jo ulospäin. Ja 3,1 kiloa koko projektin alusta, että tällä jatketaan. 

Hyvästit vauvakiloille

Isäntä hermostui omiin kiloihinsa ja päätti alkaa jollekkin 8 viikon äijädieetille joka alkaa tänään. Siitä innostuneena tutkailin asioita ja löysinkin itselleni sopivan kuurin. Ladydieetti. Saa syödä, varsinkin niitä asioita mitä tykkään. Eli kananmunia, aurajuustoa, muita juustoja, kasviksia jne. Hiilarit ja sokeri jätetään alkuun pois. Perunasta ei niin pidä muutenkaan ja leivän perään en jää itkemään, puuroa en syö muutenkaan.

Olinhan mä joskus hoikka, jopa liian hoikka.  Sitten tuli lapsi ja mukavat 20 kiloa joista jäi mukaan kulkemaan varmaan 10. Toinen lapsi ja sama 10 kiloa massaa (lue läskiä) lisää. Kakkosen jälkeen sainkin jotakuinkin 10 kiloa pois,  mutta sitten aloin odottamaan kolmosta ja massakausi taas päälle. Kolmosen jälkeen pääsin aika lailla ennen raskautta painoon, mutta silti vyötäröllä on ikävät jenkkakahvat.

Siinä se aamupaino komeilee, onhan sitä ihan liikaa 157 senttiselle hukkapätkälle. Jos vaikka 5 kiloa lähtis ihan syömällä ja herkut pois jättämällä ja sitten ahtautuis taas treenikamoihin (onneksi olen säästänyt raskaussalikamat, niihin mahtuu pötsi mukavasti) ja lähtis vääntämään rautaa salille ja tiputtelee vielä toisen 5 kiloa. Tai vaikka 10 jos oikein mukavasti lähtee liikkeelle. Tavoiteaikaa en laita, koska elämä asettaa omat haasteensa.

Kyllähän mä tiedän mitä pitäis tehdä että laihtuu, mutta itsekurin ja ajan puute on ollut esteenä. Tykkään herkuista, olen sokerikoukussa ja hitusen hektiset  päivät tekee säännöllisesti syömisestä hankalaa. Ja laiskuus. Navetalla tulee mukavasti askelia ja keskisyke on aina siellä 120 tienoilla, mutta pitäis niitä läskejä ulkoiluttaa muutenkin. Seli seli, mä en tykkää mistään talviliikunnasta ja käveleminen ei oo talvella kivaa, koska on liukasta.  Selitys sekin, koska mulla on hurjan hyvät ja mukavat Icubugit.  Uiminen ois mulle mukava liikuntamuoto, lähin halli vaan on 50 kilometrin päässä tai sitten maksaa Rokuan ylihintoja. Kas niitä selityksiä taas.

Mutta seis selittelyt. Aamupalaksi kahden munan juustomunakas, kurkkua, tomaattia ja kahvia kermalla, puoli litraa vettä. Eikä ahdistanut yhtään tämmöinen dieettialoitus.

Sen pituinen se Narnian tarina

Potkiihan se elämä tasaisen varmasti päähän, on edes se asia hyvin hoidossa. Maanantaina aamulla mies laittaa viestiä navetalta, että soita eläinlääkäri, Narnia on ihan seis. Lekuri tuli, oireiden perusteella hoidettiin sekä ketoosia, että kalkinpuutosta. Päivällä potilaalla olikin sitten kipulääkkeestä huolimatta 40 asteen kuume ja taas soittoa eläinlääkärille. Pötsi hiljaa, joten epäiltiin juoksutusmahatulehdusta, joka ei kuitenkaan näkynyt vielä glutal-testissä. Norsukuuri antibioottia päälle ja katsellaan tilannetta. Potilas ei syönyt eikä paskonut. Seuraavana päivänä uutta käyntiä, sokeria suoneen ja epäilty diagnoosi nekroottinen suolistotulehdus. Ei voi  letkuttaa, koska mahoista ei tavara kulje eteenpäin. Sovittiin, että seuraavan päivän kuukausittaisella terveystarkistuskäynnillä tarkistellaan potilaan vointi uudestaa. Oltiin sitten torstaissa ja aamulla navettaan päästyäni katsoin, että tästä lehmästä ei tule enää peliä. Silmät kuopalla ja ihan pois tästä maailmasta.
Sinänsä mukavasti menneen Naseva-käynnin lopuksi Narnian rektalisoinnissa suolessa oli vaan mädäntynyttä ja hyytynyttä verta ja diagnoosin varmistamiseksi sitten avattiin juuri lopetettu karjan viime vuoden paras ensikko. Ohutsuoli oli täysin kuoliossa, mitään ei olisi ollut tehtävissä. Tapauksia vuodessa on vain hyvin vähän, bakteeri elää suolistossa itsessään ja joskus viiliintyy. Syytä ei tiedetä. Eli helvetin paskaa säkää, mutta eipä jäänyt itselle jossittelemista, että olisko pitänyt tehdä jotain toisin.

Samalla torstaisella käynnillä Kirka-kollista tehtiin sopraano, iltanavetalla toimistossa oli miestä vastassa hyvin hyvin närkästynyt raitapaita. Kaikki tiineystarkistettavat olivat tiineitä, kuten asiaan kuuluu, pari kiimatonta sai pikkuisen vauhtia hormonitoimintaansa.

Kevättä kohti, Kiksa hautoo neljättä osavaltiovasikkaa, lihaa tälläkin kertaa.

Leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä.

Noro tuli kylään

Vieras jota en todellakaan olisi halunnut. Esikoisen hoidossa oli juuri jyllännyt mahatauti, joka luonnollisesti rantautui myös meille. Onneksi vain esikoiselle, mutta sitä *askapyykkiä pestiin ihan riittävästi viiden päivän aikana. Näin ollen en juuri nauranut, kun Uhmiksen hoidosta soitettiin keskiviikkoaamuna "Voisko K jäädä kotiin, täällä jyllää nyt mahatauti, ja monta lasta sekä hoitajaa on kipeänä". No joo voi, mutta paljonko se meitä enää auttaa, kun lapsi oli hoidossa edellisenä päivänä. Keskiviikon ja torstain välisenä yönä ei sitten paljon nukuttu, kun Uhmis oksenteli vajaan tunnin välein. Oma kuuppa oli aamulla melkoisen sekaisin.

Torstai menikin sitten ihan rauhallisissa tunnelmissa, näinkö tästä selvittiin. Ei selvitty. Oma olo oli vähintäänkin hassu perjantaina aamulla ja sitten se alkoi. Istuin vessanpöntöllä ämpäri sylissä. Alaosasto rauhoittui parissa tunnissa, mutta sitä oksentamista piisas pitkälle iltapäivään. Kaikki neste tuli ylös, eikä syömistä kannattanut edes ajatella. Isäntä lähti kylällä käymään, laittoi viestiä, että oksettaa. Takaisin tulikin sitten lakanavalkoinen mies, joka halaili pönttöä pitkälle lauantaihin. Puolessa päivässä aloitti sitten Esikoinen. Ensimmäisenä sänkyyn, tietysti. Olihan osa petivaatteista vielä Uhmiksen oksentelun jäljiltä pesemättä, kun olin ottanut vain varapetivaatteet käyttöön. Oma olotila kuoleman rajamailla horjuen kasasin oksennettuja vaatteita ja pyyhkeitä vuoreksi apukeittiöön. Iltanavetalla luulin kuolevani, mutta pakko oli hommat tehdä. Armas mieheni kuitenkin antoi illalla tunnustusta, että päivästä ei olis selvitty, jos mä en olis huolehtinut kaikkea, se itse nukkui, halasi pönttöä ja nukkui lisää. Mom's got to do, what mom's got to do.

Lauantaina pesukone laulamaan heti aamusta, koska sitä pyykkiä oli aivan helvetisti. Jos pysyin laskuissa, niin seitsemän koneellista ehdin jauhaa sinä päivänä. Täkit ja tyynyt tietysti toivat oman lisänsä hommaan. Illalla oli ihan inhimillinen olo ja sunnuntaina uudestaan koneet täydelle teholle. Kunnes se iski, jumalataon kylmähorkka, jokaisen lihaksen särky. Siinä persiilleen (kirjaimellisesti) menneitä hiihtoja seuratessa myllytin pyykkiä, palelin viltin alla sohvalla ja kuulostelin kurkkuun kertyvää palaa, joka ounasteli tapaamista Ison Puhelimen kanssa. Pakkohan se sitten oli käydä tapaamisella, jonka jälkeen oli ihmeesti helpotti. Muut söi reippaana riisipuuroa, tässä nyt haaveilen varovaisesti parista paistetusta kananmunasta iltapalaksi. Ehkä tyydyn jugurttiin kuitenkin.

Taidan vielä jättää esikoisen huomenna kotiin, vaikka sillä pari oireetonta päivää on ollutkin.

Voin vaan sanoa, että tämän koettelemuksen jälkeen sitä on taas pykälän viisaampi. Lähinnä sen suhteen, että mitä pitää kaapissa olla aina, ja ensimmäisten taudinoireiden alkaessa pitää hakea. Nesteytysjauheita on hyvä olla jemmassa, ja mustikkakeitto + jaffa pitää hakea heti, kun joku kilometrin säteellä sanoo "oksennustauti".

Minä, 3,5 kiloa kevyempänä kun toissa-aamuna. Tästä on hyvä jatkaa painonpudotusta, kun kerta homma on saatu vauhtiin.

Aika rientää

Edellisestä postauksesta on kulunut yli kuukausi. Ajatuksia on ollut, paljonkin, mutta semmoinen pikku juttu kun elämä on tullut vähän tielle. Monta hienoa pohdintaa on mennyt täysin hunningolle, kun niitä ei ole sillä hetkellä päässyt kirjoittamaan ylös. No, elämä on ja hämärän ajatuksenjuoksuni tuntien niitä omituisia (h)ajatelmia tulee kyllä lisää.

Kiireestä kertoo mm se, että Jujunan paketti housukaavoineen on ollut toista viikkoa avaamatta keittiön sivupöydällä. Mitä sitä avaamaan kun ommella ei ehdi kuitenkaan. Koneissa on varmaan melkoinen pölykerrostuma ja luultavasti asuu joku hämähäkkiyhdyskunta. Hyvä aamu on se, jolloin saa juotua kahvini edes suurinpiirtein kuumana. Kylmä kahvi EI muuten kaunista.

Vaan eipä tuo ole navetallakaan mennyt ihan putkeen. Paljon odotettu, tarkennan, minun odottamani ay-vasikka päätti jäädä poikimisessa pahasti jumiin ja sitä sitten kahden miehen voimin vedettiin pois. Lopputulema oli sitten täyttä sontaa: vasikka kuollut ja emä revähti niin pahasti, että siitä ei lehmäksi ole. Odottelee nyt vaan varoaikojen loppumista, kohtukin siinä hässäkässä tulehtui, minkä takia kuurille. Malta, navetan lupaavimpia lehmiä pullautti kohtunsa ulos poikimisessa, siinä tuli vähän ylimäärästä säpinää aamuun. Isäntä sitten näppäränä miehenä laittoi kohdun paikoilleen, eläinlääkärin hommaksi jäi vain ommella toosa umpeen ja kiittää miestä ripeästä toiminnasta. Malta muuten lypsää hurjia määriä, kädet kyynerpäitä myöden ristiin, että seuraava poikiminen menee vähän seesteisemmin.

Tänä aamuna Narnia teki mallisuorituksen: katselin kamerasta, että taitaa olla vasikan aika, päivälleen oikein. Pari tuntia tepasteltuaan poiki omatoimisesti lehmävasikan, josta en kuitenkaan tehnyt nimltään Rauskua tai Ruutanaa, vaikka Narnian lempinimi onkin Silakka. Vasikasta tuli Ruup.

Yhdeltä osin maailma on palannut mallilleen: vakieläinlääkäri on taas hommissa kahden viikon jaksoissa. Kuulostaa äkkiseltään aika pieneltä asialta, mutta vaikutus arjen sujumiseen on valtava.

Vasikoita on tullut tasaista tahtia, tänäänkin lähtee taas kolme maailmalle. Vielä kaksi vasikkaa tälle kuulle, sitten onkin pari-kolme kuukautta hiljaisempaa, kunnes kesällä taas alkaa ryysis.

Tietokone hajosi juuri kriittisellä hetkellä, piti kirjoittaa yksi vieraskynä-teksti, josta tulikin sitten melkoinen torso, kun se piti naputella illalla läppärillä sängyssä. No tulipa tehtyä, vaikka teksti oli kyllä ala-arvoista. Mitäpä jätin viime tinkaan, oma mokani.

Ehkä tämä tästä taas rauhoittuu, niin että ehtisin jopa säännöllisemmin kertoilla ajatuksiani ja kuulumisia tänne.