Pikkuinen yllätys

Päivämäärällä 29.8

Ystävän kanssa tuli puhetta turkinpippurisuklaasta. Hän ei ollut sitä kaupasta löytänyt, ja pikkuinen piru (vai tässä tapauksessa enkeli?) istahti olkapäälle ja kuiskutteli korvaan. Kaupassa pitää käydä seuraavana päivänä ja miksi en siis osta paria levyä ja pistä Kustia polkemaan ne perille?  Pelkkä suklaa on tylsää, eli mitä muuta matkaan? Tuumaustauko saman kaverin ehdottaman teekupillisen ääressä ja tätä blokkauksen luonnosta naputellessa. Eihän tätä julki voi laittaa ennenkun ylläri on perillä, koska siinä menee yllätys pilalle. Silmä osui tietokoneen vieressä olevaan vauvanpipokasaan. HAA! Pipoja ei ole koskaan liikaa. Tuumasta toimeen siis. Tutkiva katse kangashyllyyn, mikä sopii yllätyksen kohteelle. Hmm... Ulkoilmaihminen, aina positiivinen, jaksaa kannustaa ja tsempata, rrrrrakastaa lehmiä (prkl kun lehmäkangas ei piisaa)... Tähkää vai lehtiä? Jotain muuta?

Tunti myöhemmin...
Minä sitten vähän innostuin. tuli kolme pipoa. Tai oikeastaan neljä, joista yks ihan liian iso. No sen pistin instan kautta kiertoon. Hyvä kiertää jne.

30.8
Suklaat haltuun ja paketti matkaan.

31.8
Postipoika oli kerrankin tehokas  ja polki kirjeen perille yön yli kuljetuksena. Saaja tais tykätä. Ihan parasta! 

Kokeilkaas piruuttaan, tehkää kerran kuussa jotain kivaa jollekin toiselle. Periaatteella hyvä kiertää. Itselle tulee hyvä mieli siinä samalla.

#pienestäpitäenmukanatöissä

Olen tarkoituksella laittanut instaan kuvia muksuista, kun ovat mukana hommissa. Se on oikeasti arkipäivää maatiloilla. Lapsille viritetään turvaistuin traktorin apparin penkille, tuulilasiin tablettiteline ja tabletilta piirretty pyörimään. Siinä viihtyy nappula hyvän tovin. Ainakin meillä, ja monilla muilla tiloilla. Navetalla keksitään erinäisiä virityksiä, että saadaan lapset pidettyä pois lehmien jaloista ja askareilla mukana.

Kaikki tämä vaikuttaa todella idylliseltä, ja onhan se sitä, ainakin joskus. Mutta tässäkin on se toinen puoli. Lapsia on liki mahdoton saada hoitoon niille ajoille kun tarvitsisi eli suurinpiirtein 05-08 ja 16-19, mitkä kokemukseni mukaan ovat ne yleisimmät navetta-ajat. Ja kun hoitopaikat vielä sijaitsevat kuntien keskuksissa, missä maatilat sitten taas eivät ole, niin ajoa kertyy äkkiä 30+ kilometriä. Suuntaansa. Äkkiä sen kesäkelissä hurauttaa, mutta entäs talvella, kun auraa ei tuohon aikaan ole todellakaan vielä tiellä näkynyt ja yöllä on tuiskannut 50 senttiä lunta. Ei muuten naurata. Eikä kaikilla ole isovanhempia siinä ääressä, jonne lykätä lapset tarvittaessa. Ja toisaalta, ne isovanhemmat ovat omat lapsensa jo hoitaneet, ei niitä voi pitää mitään lastenhoitoautomaattina, mihin lapset vaan lykätään kun itselle sattuu sopimaan, sen kummemmin kyselemättä. Tästäkin aiheesta voisin kirjoittaa pitkät pätkät, mutta olkoot nyt. Toistaiseksi.

Isännät paskanajossa eilen

Meillä homma on ratkaistu niin, että navettatyöt tehdään vuoroissa. Isäntä tekee navetalla aamut ja minä illat. Näin myös lapset saa sitä todella tärkeää isiaikaa, mikä monin paikoin tuntuu unohtuvan. Meillä myös huomaa kiirusaikoina, että lapset alkaa oireilla, kun isi onkin jatkuvasti töissä, eikä käy tuvalla muuta kun nukkumassa. Kiukuttelua, pahantekoa, lisää kiukuttelua jne. Homma normalisoituu ihan parissa päivässä, kun mies ehtii touhuta lasten kanssa enemmän. Tämä yksi syy siihen lasten kovin tärkeään apukuskin hommaan, unohtamatta sitä, että yhden lapsen kanssa pääsee kahta helpommalla. Ainakin nyt, kun toisella on uhmaikä ja toisella myöhäinen uhmaikä.

Allekirjoittanut ja Neiti Tahtotila n.10kk

Ihan pelkkää auvoa ei tosiaan lasten töissä pitäminen ole. Traktorissa on monia huisin kivoja vimpaimia, mihin pieni käsi tarttuu hanakasti. Siinä saa varsinainen kuski olla tarkkana, ettei pikkusormet räplää suunnanvaihtajaa kesken kaiken tai tartu rattiin. Navetalla ihan ilmeinen vaaranpaikka on taaperon eksyminen lehmien keskelle. Siinä tulee äkkiä pahaa jälkeä, kun lehmät villiintyvät keskellään seikkailevasta metrimakesta, vaikka normioloissa rauhallisia ovatkin. Saalieläimenä pakovaisto on ensimmäinen ja sen jälkeen tulee uteliaisuus, mikä kokoeron ollessa valtava on vaarallista sekin. Unohtamatta kaikkia koneita, mitä navetalta löytyy. Niihin voi puristua, jäädä käsi tai vaatteet kiinni,  tipahtaa paskakuiluun, sörkkiä kemikaaleja.... lista on loputon. Entäs pihalla? Siellä voi jäädä koneiden alle, tippua paskakaivoon, kiivetä luvattomiin paikkoihin, kuten vaikka pyöröpaalien päälle ja tippua, on niitä kemikaaleja... Liki joka vuosi saa lukea uutisista, kuinka pikkumuksu on kuollut jäätyään kotipihalla traktorin alle, yleensä vielä kuljettajana on ollu oma vanhempi. Miten sellaisesta aikuinen selviää? Saati jos kuskina on ollut isoveli/sisko. Huh huh.

Eikä pelkästään ne vaaranpaikat. Jokainen toimistotyöläinen voi kuvitella miten sujuu tärkeän muistion tai tarjouksen kirjoittaminen, kun taapero tyhjentää pöydän alla roskista, hakkaa printterin nappeja nitojalla, karkaa naapuritoimistoon tai saa järkyttävän itkupotkuraivarin. Tai vääntää megapaskat kesken tärkeän kokouksen, sotkien vaatteensa kokonaan. Häiritsee se, vai mitä? Ei se oma työteho navetalla ole 100% kun lapsi on mukana, toisella silmällä pitää koko ajan seurata missä lapsi menee ja mitä tekee, vaikkei olisi enää ihan pahimmassa iässä oleva edes. Vaunuikäinen on verrattain helppo. Meillä ainakin on lapset nukkuneen navetalla kun pienet possut, vaunut vaan parkkiin semmoiseen paikkaan ettei ole tiellä, mutta silmän alla. Tissivauvan kanssa äidillä on eväät aina mukana ja sopivan lämpöisenä, helppo homma. Tästäkin aiheesta esikoisen ollessa vauva saatiin aikaan melkoinen episodi neuvolantädin kanssa, mikä johtikin sitten neuvolan vaihtoon. Omat lapset on olleet ihan ministä asti mukana navetalla, sitten kun jalat löytyi alle, mutta järkeä ei vielä ole, niin ovat jääneet enemmän isin hoiviin sisälle. Ja näin toimitaan myös kolmosen kanssa.

Jompikumpi lapsista siinä helpossa iässä

Summa summarum. Olemme siitä onnekkaassa asemassa, että lapset voi ottaa töihin mukaan. Lapset ovat siitä onnekkaassa asemassa, että saavat kulkea töissä mukana. Olemme onnekkaita, että meillä on järjestely sitä varten, ettei lasta tarvitse aina pitää mukana, ja sillä, että saamme myös sitä tehokasta työaikaa, silloin kun lapset ovat hoidossa. Vaikka se hoitoon vieminen ja hakeminen tekee 120 km ja 1h 40 min vuorokaudessa, kahdesti viikossa.

Miksi Kukonlaulun aikaan?

Tämä aamu kiteytti sen, mistä blogin nimi tulee. Minä entinen aamu-unisten kruunaamaton kuningatar, nautin nykyään aikaisista aamuista ja siitä rauhasta mikä niissä on. Tänään herätys tuli jo ennen neljää, en vaan saanut enää unta. Siis aamuteen keittoon, ihan hipi hiljaa, ettei muu väki herää.  Navetalla häärii pari päivää lomittaja, niin saa isäntäkin nukkua vähän pidempään. Huomenna on muuten ensimmäinen äitiyslomapäivä, ja sen kunniaksi palasin navettahommiin pari päivää sitten, riitti se sairaslomailu.

Mutta asiaan. Kun neljältä juo kuumaa teetä ja syö aamupalaksi marjapiirakkaa ja pullaa, ja puoli viiden aikaan toista kupillista, kutoo minikokoista villasukka, katselee ruokapornoa (Anthony Bourdain maailmalla) ja kuuntelee Güntherin aamuhuutelua kanalasta, niin sitä vaan on onnellisuuden ytimessä. Ei mulla muuta tällä kertaa.

Tumppuja, myssyjä, lisää tumppuja

Pipot tuli tehtyä, mutta tarvetta kun on, niin jatkoin talvea varten kypärämyssyillä. Ottobren kaavan sijaan kokeilin tällä kertaa Pipoiksi-kaavaa. Maksullinen, mutta pdf-kaavana samantien käytössä ja eihän noi kaavat oikeasti kalliita ole.

Ensimmäinen ongelma: ota Herra Vauhtiveikko kiinni ja mittaa päänympärys. Noin mitta saatiin pienen taistelun jälkeen, ja kaavaa piirtämään. Kankaaksi hillitty harmaa apina ja vuoreksi petrolia trikoota. Kiva tuli, mukava kaava ommella, vaikka ohjeesta poiketen surautin päänympäryksen saumurilla kuten koko pipon muutenkin. Aina plussaa kun saa koko vaatteen yhdellä koneella valmiiksi.

Sitten sovittamaan. Helvetillisen taistelun jälkeen saatiin myssy päähän, tässä vaiheessa totesin että noin-mitta oli liian pieni, eli myssy on kinni (mä oon pohjanmaalta, kinni on liian pieni, tiukka). Tämä myssy menee siis tytölle. Jolle se sopikin loistavasti. Ja kohde tuntui myssystä pitävän. Voi olla että esikoinen on jo omasta mielestään liian iso pitämään kypärämyssyjä, ne vaan olis äidin mielestä mukavia, kun varmasti pysyy päässä ja korvat piilossa. Kokeillaan pykälää isommalla uudestaan.

Koska kaava oli hyvä, niin surauttelin samasta apinasta, tällä kertaa tähkä-vuorilla vauvalle myssyn myös (muistatte ne kadonneet pipot ja pikkumyssyt) ja pitihän sitä tehdä tumput samaa sarjaa myös. Kaksi lasta ei ole jättänyt mieleen miten ne vuorilliset pikkutumput tehdään, joten avuksi KVG ja sieltä löytyi JabadabaRuun blogi ja kuvallinen ohje, 'klik' ja sen mukaan sain ensimmäisellä yrittämällä sievät tumppuset valmiiksi. Kaavan piirsin summanmutikassa parittoman tumpun pohjalta, hyvä tuli vaikka itse sanonkin. Vastasyntyneelle tietenkin hyvinkin väljä, mutta käsi kasvaa. Ja kun ei osaa lopettaa ajoissa, niin niitä vaan tulee ja tulee....

Myssyjä on muuten tuskallisen vaikea kuvata ilman täytettä, eikä talossa ole sopivan kokoista nukkea. Lehmäpehmo sai toimittaa mallin virkaa. 

Kasaripopin sijaan tänään taustahälynä äänikirja: Diana Gabaldonin Dragonfly in the amber. Eli suomeksi Sudenkorento, Muukalainen-sarjan toinen osa. Suosittelen lämpimästi, sekä suomeksi että aluperäiskielellä, eikä tv-sarjakaan huono ole. Puolistoista kirjaa tässä hyvin tiheään tahtiin kuunnelleena huomaan ajattelevani englanniksi.

Hei meillä leivotaan!

En tiedä oletteko jo huomanneet, mutta kun mä rupean johonkin, niin se tehdään sitten Isolla Kädellä. Eli suomennettuna mopo karkaa aina lapasesta. Näin myös leipomisen kanssa.

Isännällä on meneillään paskanajo, ja sitähän sitten riittää. Se on siitä kiitollista hommaa, että lapset, tai siis yksi lapsi kerrallaan, voi olla mukana. Nappulat kun vielä viihtyvät traktorissa. Esikoinen lähti aamusta matkaan ja siinä tytön kanssa kikatellessa sohvalla mietin, että mitäs tänään tehdään että mainittais. Leivotaan. Tyttö saa kaapia kulhot ja minä saan pakkaseen vierasvaraa. Mitä vierasvaraa, eihän meillä koskaan käy ketään. Pidetään siis huoli, ettei miestä punnita jatkossakaan neuvolassa.

Aina ihastelen kaikkia hienoja kakkuja ja muita näperryksiä mitä kuvissa näkee, itsellä ei vaan sellaisiin riitä taito eikä hermot. Eli perustavaraa, muffinsseja, piirakkaa, pullaa jne. Puskista varmasti löytyy marjoja, ei ole anoppi vielä ehtinyt meidän puolen pensaisiin asti mehutalkoissaan. Mustaviinimarjaa on aivan hullun lailla ja kaksi vuotta sitten istuttamani valkoherukka näyttää myös innostuneen marjojen tekoon. Pari litraa marjaa puskasta mukaan ja takaisin keittiöön. Marjapiirakan ohje reseptivihosta ja tuumasta toimeen. Aika kiva piirakka siitä tulikin, mustaa ja valkoista herukkaa. Marjoja jäi vähän yli, joten sotkin samaa tahtia tuplasatsin muffinsseja, upotin loput marjat niihin. Hyviä, joskin hieman likilaskuisia, mutta mössöksi ne mahassa menee kuitenkin.

Vielä piisaa intoa ja virtaa, vaikka viime yö jäikin taas hieman huonoille unille kiitos pikku emännän. Pullaa, homma selvästi vaatii pullaa. Sentään hillitsin itseni enkä täräyttänyt sitä litran taikinaa nousemaan, niinkun yleensä. Tai olisin laittanut, jos ihan rehellisiä ollaan, mutta en jaksanut lähteä hakemaan tankista maitoa, eikä kuivahiivaakaan ollut kun kaksi pussia. Navetalla sitäkin olis ollu lisää.

Kun leivotaan, niin leivotaan kunnolla. Keittiö pitää siivota kuitenkin, sama se onko siellä sitten sotkettu ihan tosissaan vai vaan vähän. Tätä kirjottaessa eräs nuori mies kulkee edestakaisin oman huoneen ja keittiön väliä ripotellen mennessään tyhjiä muffinssivuokia niinkun Hannu ja Kerttu leivänmuruja, luulee vissiin, että eksyy seuraavalla reissulla. Ainakin siis sinne kelpaa. Hyvä niin.

Voihan jalostussuunnitelma!

Meillä tehdään jalostussuunnitelma kahdesti vuodessa, ja pitkin vuotta sitten pieniä viilailuja tarpeen mukaan. Eli katsotaan jokainen lehmä asiantuntijan kanssa ihan paikan päällä ja mietitään, että onko se niin hyvä, että jatkaa sukuaa ihan omalla rodulla vai siirtyykö lihavasikoiden tekoon. No, pikkuisen pääsi karkaamaan liharotusiemennysten osuus liian korkeaksi, ja nyt sitä pitäis sitten tuoda alaspäin. Siis voi kauhistus että on vaikeaa! Melkein joka lehmästä löytyy jotain sanomista, tai siis kaikista, koska täydellistä ei ole. Mae West on kyllä aika lähellä.

Olen plarannut nykyistä jasua, tuotoslistoja, robotin listoja ja omaa päänsisäistä kovalevyä edestakaisin, rinnakkain ja päällekäin ihan hulluuteen asti. Eikä tästä meinaa tulla valmista edes omassa päässä. Ei muuten yhtään auta, että meidän luotto-jasuilija lähti muihin hommiin ja tilalle tuli nyt ihan vieras ihminen. Ressi siitäkin, että miten ajatukset sopii yksiin. Viime kädessä me tietysti sanotaan mitä millekin lehmälle laitetaan, mutta eihän se hauskaa ole jos jokaisesta ollaan eri mieltä.

Hovin Bambi

Harmikseni tuoreimpien genomitestien tulokset eivät ehdi tulla jasu-päivään mennessä. Noissa kolmessa pienessä putkilossa on pienten lypsylehmän alkujen perimä, kudosnäyte, joka kertoo paljon tulevasta ja vaikuttaa melko ratkaisevasti vasikan tulevaisuuteen. Ja onhan sieltä tulossa ratkaisu arvoitukseen, onko Bambi puhdasrotuinen jersey vai puoliksi länsisuomenkarjaa. Genomeista tärkeimmät on samat mitä lehmästä muutenkin tarkastellaan, eli tuotos, rakenne, pitoisuudet, lypsynopeus, luonne. 

Ei pidä unohtaa henkilökemioiden merkitystä. Isäntä tykkää toisesta ja minä toisesta ja sitten pitää löytää se kompromissi, että mitä näille meidän lellikeille tehdään. Onneksi ollaan miehen kanssa tässä asiassa melko pitkälti samalla linjalla, molemmilla on sama suunta, että mitkä on painopisteet on ne mihin keskitytään. Tavoite on saada niitä vanhoja rouvia, eli 5+ kertaa poikineita lisää. Nyt niitä viidesti poikineita ei ole kun kaksi, samoin kuudesti poikineita. Yhtä vähemmällä tulee sitten jo 11, mikä on ihan mukava osuus jo sekin, varsinkin kun 9 vielä jatkaa uraansa seuraavalle kaudelle.

No, perjantaina sitä ollaan sitten tositoimissa, eiköhän siitä taas ihan hyvä tule.

Pipotalkoot

Sain lapset hoitoon, on syksyn ensimmäinen kunnon syyspäivä, siis noin kelin puolesta. Vettä tiputtaa tasaisena ihan maahan asti ja luonnollisesti viime pipokelien jälkeen kaikki pipot hukassa. Höm, kaipa ne menee vielä tämän päivän lippalakilla. Kuppi teetä viereen, leikkuupöydän raivaus (koskahan noi hyllyt sais paikoilleen, syö vähän niiden tarkoitusta kun niitä siirtelee pois tieltä sen mukaan kun jotain tekee). Tilkkulaatikko ensin viereen, sieltä kaivetaan kaikki soveliaat pipopalat esille. Sitten vasta otetaan hyllystä isompia paloja, kun tilkuista ei enää saa. Montako pipoa kaksi lasta tarvitsee? Ainakin neljä per pää. Kasaripoppi soimaan taustalle ja tuumasta toimeen.

Teemukilla on väliä

Hyväksi todetun kaavan olen löytänyt jo aikaa sitten Mehukekkerit-blogista 'klik' ja muihin en ole sen jälkeen sekaantunut. Helppo ja päähän sopiva, video auttaa alkuun jos on piponoviisi. Enkä tälläkään kertaa muistanut, että meidän pienipäisille lapsille pitää jättää saumanvarat leikkaamatta, joten ekasta piposta tuli äidin päähän sopiva, vaikka koko oli 2-3 vuotiaalle. Tai sitten minä olen pienipäinen.

Johan sitä vihdoin ja viimein malttoi käyttää melkein loppuun ihanan Bambi-kankaan, jonka olen ostanut esikoista odottaessani. Yhden bodyn siitä olen ommellut. Ehkä oli jo aika lopettaa kankaan hilloaminen, esikoinen on kohta 3,5 vuotias. Vielä siitä lopusta saa vaikka vauvalle jotain söpöä, housut ehkä.

Itsehillintä petti eilen Eurokankaassa, piti hakea vain pari kaksoisneulaa. Päädyin penkomaan palalaareja, mistä ei tällä kertaa löynyt mitään, mutta sitten silmään iski tuo Star Wars-kangas, ja näin miten siitä tulee pojalle jotain hienoa. Tasapuolisuuden nimissä piti sitten ostaa tytölle myös jotain, hiirulaiset sopii passelisti tunikaan ja leggareihin. Tai ihan paitaan ja väljempiin housuihin. Ei tiedä vielä, fiiksellä mennään. Isäntä totesi lakonisesti, että hän arvasi, etten pääse ulos kyseisestä kaupasta ostamatta kangasta. No sori, mulla ei ole itsehillintää.

Piti sitten ommella myös tulokkaalle pari pipoa, koska johonkin todella hyvään jemmaan olen laittanut kaikki pikkupipot, kypärämyssyt ja muut vastaavat.

Kummasti sitä saa aikaan kun ei ole apukuskeja säätämässä. Toissapäivänä juuri puhuttiin, että olis pitäny laittaa lapset hoitoon jo aiemmin,  Vaikka tänä aamuna Neiti Tahtotila jäi itkien, mutta eipä se siitä rikki mene. Huutaahan se kaikki päivät kotonakin.

Kesä -18 pakettiin

Ihan aluksi itselle muistiin, että osta uusi näppis. Tämä langaton logitech lentää ihan just tuuletusikkunasta takapihalle. Pät-pät-pätkii pahemmin kun meikäläisen muisti ja se on jo paljon se. Hajotin jo suutuspäissäni viimeksi toisen pikkunipsun tuolta takaa, mikä kääntää näppistä muka parempaan asentoon.

Syksy siis tuli. Ja hiljaa siellä takarivissä, minun mietelmäni, minun blogini ja nyt on syksy kun sanon niin. Ennen olen rakastanut kesää, on lämmintä ja valoista ja kaikkea muutakin ihanaa. En enää. Syksy tuo helpotuksen jumalattoman hektiseen työtahtiin, armottomaan stressiin ja niistä johtuviin riitoihin mitä väistämättä tulee. Ymmärrettävää, kesän aikana on ihan toisenlainen työtahti mitä syksyllä, saati talvella ja kesällä tehdään se seuraavan vuoden tulos, jos rehut menee perseelleen, niin se tietää sitten lisälaskuja rehupuolella, eläinlääkärin laskuja ja varsinkin niitä harmaita hiuksia.

Kesä oli tuskastuttavan kuuma, ihan järkyttävä suorastaan. Keväällä näytti siltä, että mitähän ihmettä ens talvena syötetään lehmille, kun heinät vaan juroo veden puutteessa ja viljat ei lähteneet ollenkaan itämään. No sateita sitten kuitenkin saatiin sopivissa määrin, sopivina aikoina ja sopivalla kovuudella. Ykkössato sai sopivat buustit kun ajoitettiin apulannan levitykset pienen saderintaman edelle, liian kuivassa ei nekään tehoa. Ykkösteolla ei satanut vettä, mikä sinänsä on jo ihme, meillä on totuttu siihen, että yks ukkoskuuro pyyhkäisee yli kesken teon, liettää pellot niin, että vetokisoiksi menee ja kaikki vituttaa. Rehua tuli kohtuullisesti, laatu on hyvää ja jos on pakko jossitella, niin muutamalla päivällä olis vielä pitänyt siirtää, kuitua jäi uupumaan. Isäntä ajoi uudet apulannat heti rehunteon päälle, saatiin sopiva sade siihen ja jäätiin odottelemaan kakkosta.

Kuivat heinät jäi tänäkin kesänä tekemättä, sopivan pitkää varmaa (mikä säässä on koskaan varmaa??) poutajaksoa ei lupaillut. Sitä onneksi saa ostettua. Kakkossato meni sitten melko lailla nappiin. Tavaraa tuli kiitettävästi, sekaan ajettiin vähän kokoviljaa ja säätkin suosi. Eikä edes tapeltu rehuntekoaikana, kummallakaan. Sekin on jo saavutus kahden helposti hermostuvan uppiniskaisen juntturan taloudessa. Puinnit saatiin ennätysaikaisin valmiiksi, viljan laatu on hyvää, sitä tuli riittävästi ja olkia on joka ladonnurkka pullollaan. Ennen puinteja tuli se viileämpi jakso, täällä kävi jopa yhtenä yönä pakkasen puolella, mikä luojan kiitos lopetti heinänkasvun. Eipähän tarvitse enää murehtia, että pitääkö tässä vielä kolmossadon tekoon alkaa, sekin olisi ollut ensimmäinen kerta ikinä tällä tilalla. Omiin tarpeisiin kun tavaraa jo on, ja näinä talousaikoina jokainen lasku jota ei tule, on helpotus. Toisaalta monilla tulee talvella puutetta rehusta, varmasti ylimäärät olisi saanut myytyä, mutta kun siinä on aina se mutta.

Mies rassaa paskakärryä parhaillaan, enää paskanajot ja kyntö, niin alkaa tämän vuoden härdellit olla taputeltuna. Ja ne on onneksi sellaisia hommia, mitä ei tarvise tehdä säätiedotuksia tuijottaen, vaan kelpaa vähän huonompikin keli. Ja koska appiukko aka vanha voima tykkää kyntää, niin mikäs siinä. Isäntää ajaa paskiskärryn kanssa edeltä, siinä hommassa voi olla pieniä apukuskeja matkassa, mikä taas helpottaa täällä tuvan puolella. Huomaa lapsista, että isi on ollut liikaa pois, nyt kun itse en navetalla pysty käydä, niin sekin isiaika on pois.

Käsityömania

Minulla on pyhättö, ompeluhuone/harrastehuone/äidin huone. Miksi sitä nyt haluaa sanoa. Se on tuhannen sekamelskassa taanoisen huoneiden vaihdon jäljiltä, piti muksuille saada enemmän tilaa ja ompsu ja lastenhuone vaihtoivat paikkaa. No lapsilla on nyt rutkasti tilaa, mutta koita survoa 12 neliön ja neljän kaapin tavarat 9 neliöön ja kahteen kaappiin. Ei muuten ollut ihan helppo homma ja karsiakin piti. Vaihto-operaation jäljiltä huone on vieläkin kun kolmannen maailmansodan sotatanner, mutta en anna sen häiritä. Kovin paljoa. Täällä mahtuu naputtelemaan näitä aivopieruja, joita joku ilmeisesti jopa lukee, vähän ompelemaan ja onhan tuolla ompelupöydän nurkassa vilkkumassa myös tipu-uuni eli hautomakone.

Joulun jälkeen pelastin anopin vanhan Husqvarma Optima 190-koneen, jonka anoppi aikoi laittaa pois lahjaksi saamansa muovikoneen tieltä. Veikkaan että sillä vielä tulee konevanhusta ikävä. Käytin koneen huollossa, vuosimalliksi paljastui -79, eli hieman vanhempi kun minä. Jestas mutta että on peto kone! Oma (ei niin kovin nuori) Pfaff Elastic 6091 ei yhtään tykkää kaksoisneulaompelusta, joten se on jäänyt viimeistelyssä kokonaan pois. Vanha Husky ei nikotellut ollenkaan tuplaa ja näyttääkin siltä, että saan siirtää vähän kauemmas peitetikkikoneen ostoa. Eikä sille juuri nyt kyllä olisi pöytätilaakaan. No, säästyypä sekin muutama satanen johonkin tärkeään, niinkun vaikka kankaisiin. Eiku....

Pakkolomalla-postauksessa mainitsemani Paapiin kirja tuli vihdoin. Oli muuten pitkät kolme päivää odotella toimitusta, kun on inspiraatio päällänsä. Ottobre-lehdistä ei muka löytynyt mitään ommeltavaa.  Heti selaamaan ja miettimään mitä kankaita hyllystä löytyy. Päätin kokeilla Repo-collareita, vaalean hiekan/oranssin minkä lie värisenä. Ja kaivelin kaveriksi tilkkulaatikosta passaavaa trikoota, saa jonkun jujun perushousuihin. Aika kivat niistä tuli, vaikka itse sanonkin. Käytän kaikki kankaat mahdollisimman loppuun asti, ne on kalliita ja pienistäkin tilkuista saa kivaa jippoa paitoihin ja muihin. Tai sitten vaikka vaan eriparilahjeleggareita ja t-paitoja ennakkoluulottomasti kuoseja yhdistelemällä.



Neuvolassa täti P. (täytyykin kysyä saako nimen mainita, hän varmaan tulee vielä vilahtamaan kirjoituksissa) kysyi vieläkö aion ehtiä ommella kun kolmonen syntyy. Tasan tarkkaan aion. Molemmat ykkönen ja kakkonen on nukkuneet hyvin erinäisten koneiden hurinassa ja säksätyksessä, miksi kolmonen olisi poikkeus. Koppa ompeluhuoneen lattialle, kasaripoppi soimaan tai äänikirja pyörimään ja toimeksi. Ykkönen ja kakkonen kasvaa niin kovaa vauhtia, että vaatteet jää armotta pieneksi. Ja ykköselle ei tule enää samalla mallilla kummitädin kautta vaatteita, heillä vuoden vanhempi poika ilmeisesti kuluttaa kaikki loppuun. Ymmärrettävää sinänsä.

Ja onhan se tietysti syksy, eli villasukkakausi kolkuttaa ihan nurkan takana. Johtotähden hanskalokerossa on kerä ja puikot, tekeillä Neiti Tahtotilalle varasukkia hoitoon. Kutomisesta ei tule mitään sillon kun vauhtikaksikko on hereillä, ne haluaa osallistua ihan liikaa. Niinpä mä sitten kudon autossa, isäntä kun mieluummin ajaa. Matkalla meiltä seinäjoelle ja takaisin tekee helposti itselle villasukat, eihän tuo oma toffeli ole kun kokoa 36.

Tuossa tuli muuten mieleen, että mitähän päiväkoti/ryhmis tuumais pienestä villasukkalahjoituksesta. Tuli tuossa kuukausi takaperin tai siinä main liityttyä paikallisiin Marttoihin, saiskohan sieltä apuvoimia kutomiseen. Melko varmasti saa. Pitää laittaa to do-listalle kysyä päikyn kanta ja ottaa sitten yhteyttä johonkin joka tuntee ihmisiä. Ajatus on muhinut jo hetken, mutta purskahti uudestaan ilmoille, kun isäntä sanoi paikallisen MTK:n suunnittelevan parin polkutraktorin lahjoittamista päiväkodille, ei muuten olleenkaan paskempi idea. Taitaa miehellä olla näppinsä tässäkin hommassa mukana, se kun istuu johtokunnassa.

Huonosti käyttäytyvät eläimet

On aika harvoja asioita, mitkä käy mun hermon päälle yhtä herkästi kun huonosti käyttäytyvät eläimet. Ihan sama, onko eläin iso vai pieni, mutta sikailua en katsele. Silläkään ei ole merkitystä, onko se huono käytös yleistä, toisiin eläimiin tai ihmisiin  kohdistuvaa.

Löytyi vanha kuva Ilotuksesta, onhan se ihan lehmän näköinen

Noiden isojen kanssa kun tekee töitä, lehmien siis, niin hyvän käytöksen merkitys korostuu. Kun itse painaa 70 kiloa näin massakaudella ja normaalisti vähän vähemmän ja vastustaja 700+ kiloa, niin voimasuhteet on lievästi sanottuna lehmän puolella. Kuitenkin hoitotoimet pitäisi saada tehtyä turvallisesti. Asia on taas tapetilla, kun isäntä lähti loma-aamun kunniaksi lääkitsemään Ilotus-lehmää, jolle lomittaja ei voi yksin mitään. Miehellä sentään riitää massa ja auktoriteetti, sekä sisu tapella Ilotuksen kanssa siitä laitetaanko se antibiottituubi sinne tissiin vai ei. Hyvä lehmä, mutta luonne ei ole todellakaan kultaa. Lehmistä puhuttaessa toinen merkitsevä asia on käytös lypsyllä. Potkiva, heiluva ja muuten vaan porsasteleva eläin saa äkkiä komennuksen lihasiemennyslistalle, koska luonne periytyy ja niitä lypsyn kanssa takkuavia ei tahdota lisää. Eikä lehmä silloin itse opi kulkemaan itsenäisesti lypsyllä likikään niin nopeasti, jos ollenkaan, jos se pitää lypsyä epämiellyttävänä tapahtumana ja kaikki ylimääräinen hästäys on merkki siitä, että lypsyllä ei ole kivaa. Lypsyllä kuuluu seistä sievästi paikallaan, kaikki sorkat maassa ja keskittyä syömiseen, sitä varten robotti jakaa houkutusrehua jokaiselle lehmälle lypsyn aikana. Saati sitten asema- tai parsilypsyssä, missä niiden potkujen tiellä on robotin käsivarren sijaan ihmisen käsi. Ilkeä käytös toisia lehmiä kohtaan ei myöskään ole suotavaa, lehmä on laumaeläin ja sen pitäis pystyä elämään sopuisasti porukassa. Yksikin öykkäri seassa riittää sekoittamaan pakkaa niin, että arimmat lehmät, yleensä ne ensimmäisellä lypsykaudella olevat ensikot, tai muuten vaan ujommat lehmät, eivät uskalla mennä lypsylle tai syömään. Öykkäri vahtii robottia ja ajaa muut pois ja valtaa parhaat ruokapaikat. Lauman johtajan ei tarvitse käyttää voimaa, riittää pelkkä katse, kuten Assa-rouvalla aikanaan. Sen silmille ei kukaan hyppinyt, pelkkä tuhahdus riitti palauttamaan alempiarvoiset ruotuun. Säännöllisesti muistuttelen varsinkin pianpoikivia hiehoja, kuinka lehmän kuuluu käyttäytyä, ja miten käytös vaikuttaa tuotantosuunnan kehittymiseen. Muistan elävästi sen yhden hedelmällisyystarkistuksen, jossa Marilyn Monroe esitteli sorkanpohjia meidän eläinlääkärille, joka totesi "ei tämä ole teidän lehmä". Marilyn M. muutti tuotantosuuntaansa sillä lauseella, huono luonne yhdistettynä huonoon tuotokseen = ei siemennetä. Atrian pojat ei kysele luonnetta, se jalostuu Kauhajoen nautateurastamossa kerralla.

Günther

Kanalassa on myös öykkäri, syyllinen on HeiHei-kukko, joka kuvittelee nyt olevansa kovinkin iso, kun alkuviikosta lähti toinen ayam ja arau kaverille. Pääkukko Günther ei ehdi joka paikkaan komentamaan silmille hyppiviä teinipoikia. Heihei kiusaa viikonloppuna muuttanutta nuorikkoa, eilen löytyi toinen samanikäinen siipensä loukanneena. Heihein näin retuuttavan ikäisiään nuorikoita sulista. Huonoa, todella huonoa käytöstä. Heihei on tänään tai huomenna karhukoiramme Saken ruokavieraana. Muutenkin kukkopoikia pitää harventaa ennen talvea, sama se on aloittaa nyt.

Sakke

Viime yönä klo 01.04 suunnittelin myös labradorinnahkaista liiviä, corginkarvakauluksella. Mitään ei näkynyt pihamaalla, vaikka itse kuinka tiirailin, mutta tollokolmikko haukkua paukutti jokainen eri suuntaan. Ainut joka ymmärsi olla vaiti, oli karhukoira, jonka noin rotutyypillisesti pitäisi näistä eniten olla äänessä. Rouvaskoiran juoksuaika tässä hetki taaksepäin kiristi hermot jo äärimmilleen. Luonnollisesti uroksia ei voinut pitää samassa tilassa nartun kanssa, pentuja kun ei toivota. Rouvaskoira kadotti kahdeksi viikoksi korvansa kokonaan, karkaili ja käyttäytyi muutenkin kun puupersesika. Puhumattakaan siitä karvanlähdöstä, joka oli ajaa mut lopullisesti hulluuden partaalle. Samaan aikaan kaksi voimansa tunnossa (lue himoissaan) olevaa urosta vinkui ja vikisi toisella puolella ovea, varsinkin yöt. Tai karkaili, corgin leuoissa on yllättävästi voimaa kun tahtoa löytyy. Sillä tehdään melko sievää silppua aitaverkosta. Siitäkin kaksviikkoisesta selvittiin, ja pisteet menee tälläkin kertaa Sakelle, joka ei ollut moksiskaan rouvaskoiran herkkupyllystä, vaikka mokoma lunttu kävi sitä esittelemässä nuoren miehen nenän edessä.

Tarttisko valmistautua?

Missä lie kuplassa olen elänyt viimeiset kuukaudet,  mutta viime yönä havahduin siihen tosiasiaan, että meille todella tulee kolmas lapsi. En tiedä miten olen onnistunut sivuttamaan tämän tosiseikan tältä valtavalta pallolta jota kannan ja kaikelta siltä epämukavuudelta mitä se on on tuonut mukanaan.

Siis pitäis vissiin valmistautua jotenkin. Mitä pienet vauvat tarvitsee? Kaikki tavarat on tallessa, kun en kakkosen jälkeen vielä ollut varma onko lapsiluku täynnä.  Mitä pitää etsiä esille? Vaatteet varmasti, turvakaukalon päälliset pitää pestä, koska kaukalo on ollut tallissa säilytyksessä. Minikokoiset kestovaipat on hommattu, heräsin kestohommaan vasta kakkosen ollessa puolen vuoden tai niillä main. Paketti 1-koon kertsejä ja pari tuttia tarttee ostaa. Eiköhän siinä ala olla tärkeimmät. Maitoa tulee tisseistä ja jos ei tule, niin maitoauto tuo kyllä korviketta. Sitä ainutta kotimaista, eli Tuutia.

Sairaalakassi pitää vissiin laittaa valmiiksi. Sen verran napakoita oli viime yönä supistukset, että alkaa tulla fiilis, ettei pötsin sisältö odottele lasketulle ajalle. Mikä passais mulle kyllä vallan mainiosti, lapset on ihania (suurimman osan aikaa), mutta raskausaika on kyllä ihan puhdasta helvettiä.  Tosin ihan vielä ei tarttis tulla, ihan niin paljon viikkoja ei ole vielä kasassa, että päästäisiin silleen pit stop-tyyppisesti pois sairaalasta. Kuka siellä viihtyy, varsinkin kun kotona on tekemistä yllinkyllin. Kokemus on osoittanut, että edellisillä kerroilla on ollut ihan liikaa rojua mukana.

Karsittu lista:
*Puhelin ja laturi, kuulokkeet jos sattuu samanlainen valittaja vieruspetiin kun viime kerralla.
*suklaa on peruselintarvike, kuuluu ruokaympyrään
*omat pesuaineet ja hammasharja
*imetysliivit ja tissirasvaa
*lisää suklaata
*omat vaatteet, sairalatamineissa ei voi kotiutua
*vauvalle vaatteet, nakuna se on sairaala-ajan, koska osastolla on aina 100 astetta lämmintä
*sukkapuikot ja kerä lankaa, villasukkia tarvitaan aina
*muistivihko ja kynä, vaikka uusien blogipostauksien hahmotteluun tai härskien kuvien piirtämistä varten
*neuvolakortti, se pitää muistaa

Siinä ne millä pärjää, ja ne mahtuu toiseen hoitolaukkuun. On se hyvä, että tuli kirjoitettua lista, niin tietää mitä heittelee laukkuun siinä supistusten voimistuessa ja odotellessa miestä rehunsiirrosta kuskin hommiin. Sini, jos viime tippaa ei olisi keksitty.

Pakkolomalla

Tai pakkolomalta tämä sairasloma tuntuu. Tiedänhän minä, että se on vain omaksi ja vauvan parhaaksi, mutta se ei poista sitä tosiasiaa, että jumalattoman tylsää tämä on. Kuten jo aiemmin mainitsin, että sairasloma on vain lappu neuvolakansiossa, mitään varsinaista hyötyä siitä ei ole. Tarkoittaa käytännössä sitä, että isännälle jää munkin osuus navettatöistä ja musta tulee vaan päivä päivältä pahantuulisempi, kun päivän ainut hengähdyshetki on mennyttä. Sillä sitä se mulle on: hetki omaa aikaa, rauhoittua ja olla omissa oloissa. Eikä näitä töitä tuvan puolella silti kukaan tee, samalla lailla pyykit hyökkää kimppuun ja tiskit lisääntyy keskenään kun kukaan ei katso. 

Isäntää kyllä käy sääliksi, sen lisäksi, että kaikki tilan työt jää hänelle, pitää vielä kestää sitä helvetin pahantuulista akkaa, mikä tuvassa on vastassa. Sitä joka tuittuilee kun ei pääse hommiin, tai ei saa saunanlauteita itse ylös, että pääsis pesemään saunan lattian kunnolla tied kuinka pitkästä aikaa. Eli siis sitä, joka tuvassa riehuu kun heikkopäinen, jos kerta navetalle ei pääse. Oisko sittenkin helpompaa päästää mun sinne navettaan ja koittaa keventää työtaakkaa tuvan puolella? Pitänee ehdottaa.

No, lapset vein hoitoon ensimmäistä kertaa tänään. Piti kotimatkalla miettiä, että mikä on ensimmäinen asia mihin tartun kun pääsen kotiin. Pikaisen navetallakäynnin ja parin antibiottilehmän lypsyn jälkeen tiesin tasan tarkkaan, että ensimmäisenä otan päiväunet. Ja niinhän mä nukuin, 1,5 ilmeisesti täysin liikkumatta, siihen malliin kättä pisteli kun heräsin. WOW! mikä energilataus, jestas mähän olen täysin voittamaton nyt. Sitä ei normaaliarjessa edes tajua kuinka syvällä univelan suossa sitä tarpookaan. Vieläkään kun ei olla löydetty sitä konstia millä Neiti Tahtotila 1v10kk nukkuisi kokonaiset yöt. Tässä on se pari kuukautta aikaa saada pikkuemäntä pois meidän makuuhuoneesta ja pinnasängystä, sitä kun taas kuvittelee että kyllä minä tällä kertaa opetan lapsen nukkumaan pinnasängyssä, enkä vieressä telakoituneena tissiin kiinni (tässä kohtaa nauran itselleni, koska tiedän tasan tarkkaan, että arvostan yöunia niin paljon, että viereen se vauva jää, minä kun en kunnon emakon tavoin edes herää imettämiseen). No viimeiseksi lapseksi se jää kuitenkin, että sama kai se on kolmatta kertaa käydä taistelu omaan sänkyyn siirtymisestä sitten myöhemmin, sehän alkaa mennä jo rutiinilla. Tai siis ei mene, koska Neiti johtaa taistelua jotain 143 - 0.

Tekemättömien töiden lista ei muuten kutistu, vaikka on kaikki päivät kotona. Se kasvaa, vaikka kuinka toisesta päästä tekee. Mielenkiintoinen ilmiö sinänsä. Lasten vaatteita merkatessani huomasin, että college-paitoja on kamalan vähän, mikä  tarkoittaa, että eksyin Paapiin  sivuille tilaamaan kaavakirjaa. Sen verran sitä selanneena, tiedän, että kaavat on mukavan yksinkertaisia ja monikäyttöisiä. 'Klik' ostoskoriin ja ihan vaan vähän vilkaisen kankaita. Ja tästä pitää oikeasti antaa mulle joku urhoollisuusmitali, rakentaa patsas ja perustaa urhoollisuuspäivä: en tilannut kankaita! En edes uskalla arvioida paljonko kangashyllyn kapasiteetti on tällä hetkellä, puhutaan varmasti jo likemmäs sadasta metristä. Kummalla puolella sitä sataa ollaa, se on taas asia ihan erikseen. Seuraavan hoitopäivän missio onkin ommella loppuun kaikki, tai edes osa, keskeneräisistä vaateista ja odotella sormet syyhyten sitä kaavakirjaa. Niiden omien vaatteiden ompelu siirtyy taas pykälän verran kauemmas, mutta ei se mitään. Eihän sitä tiedä edes mihin mittasuhteisiin ryntäät tästä vielä kasvavat, ommellaan ne imetyspaidat vasta sitten, kun tietää mistä liikkeestä tällä kertaa pitää hakea imetysliivit, riittääkö isojen tyttöjen osasto, vai haetaanko suoraan meijeriltä utareliivit. 

Tuoksuetikka

Tätä olin ajatellut säästellä johonkin sadepäivään, mutta kun nyt pullo tyhjeni, niin sama se kirjoittaa tässä välissä. Kun tuli se yksi kuva otettua.

Kaikessa yksinkertaisuudessaan tuoksuetikka on vettä, etikkaa ja eteeristä öljyä. Simppeliä. Keitä vesi, anna sen jäähtyä. Kaiva kaapista miehen ystävien tuoma ja ukkoporukan yhdessä tyhjentämä kossupullo, tai sosialisoi anopin mehupullovarastosta yksi. Tai jos hifistelet, niin osta ihan uusi pullo tätä varten. Kaada pulloon 4dl vettä, 1dl etikkaa ja lisää eteerinen öljy, noin 30 tippaa. Tai minä laitan sen verran, pidän että se ihan oikeasti tuoksuukin joltain. Korkki kiinni ja hölskytä. Varoita miestä, että pullossa ei ole kossua, vaan ihan jotain muuta ja siksi se on siivouskaapissa.

Tuoksuetikka sopii pyykinpesuun huuhteluaineen tilalle, tästä huuhteluaineesta muuten ei pahastu kestovaipat eikä tekniset vaatteet. Koneelliseen semmoinen sopiva loraus, oman koneen koon ja mieltymysten mukaan, löydät oman määräsi kyllä. Ravista ennen lisäystä, koska öljy kelluu pinnalla. Viisaammat varoittavat käyttämästä sitrusöljyjä, koska ne voivat hapertaa pesukoneen tiivisteitä. En tiedä, en ole kokeillut.

Suihkepulloon puolisen desiä ja loput vettä ja sinulla on kaikkeen sopiva siivousaine, varaudu miehen pettymykseen kun keittiö tuoksuukin pullalta, koska suihkeesi sisältää kardemummaöljyä, eikä sitä pullaa sitten olekaan. Lepytä mies leipomalla. Siistissä keittiössä on kiva leipoa.

Itse arvostan tässä sitä myrkyttömyyttä, teolliset aineet eivät ole hyvä juttu pienten siivousapurien käsissä. Ja lähes rajatonta tuoksuvalikoimaa, minua ainakin tympäisee iänikuinen sitrus, ruusu ja laventeli.

Erimielisyyttä perhesuunnittelusta

Eli montako lasta on liikaa? 
Tai tässä tapauksessa tipua. Armaat kanaseni kärsivät helteiden mukanaan tuomasta kroonisesta tipukuumeesta. Jokainen vuorollaan levyttää pesässä sylkien silmilleni karmaisevia kirouksia, kun heivaan jälkikasvusta haaveilevan kaljumahaisen pyrstökkään tukalaan ulkoilmaan. Vain huomatakseni, että se vauvakuumeinen sulkapallo on palannut pesään ennenkun ehdin itse edes pois kanalan nurkalta. Yritin tänään selittää neljälle rouvalle, että meidän isäntä ei missään nimessä anna laajentaa kanalaa rehuvarastoon, eli perhesuunnittelua on pakko harrastaa, vaikka minäkin olen tipunarkkari. Helppo vierittää syy miehelle. Tuo vaalein tämän hetken levyttäjistä sai sitten nimen Raivotar. Ikinä ennen ole kanan sellaisella berserekkiraivolla nähnyt käyvän kiinni käteen, tai tässä tapauksessa hihaan ja tapporavistavan (koiraihmiset tietää termin) hihasta

Raivotar

viimeisetkin hengenrippeet kartanolle. Tämän kanan kanssa en kyllä käy mitään moniviikkoista neuvottelua hautomisesta, se joko lopettaa tai hautoo. Luultavasti sitä jälkimmäistä. Eristysselli #2 pitää virittää kasaan, tuon syöjättären alta en nimittäin ala päivittäin ylimääräisiä munia noukkimaan. Siirtokin pitää luultavasti suorittaa hitsaushanskat ja haarniska päällä. Mistä saa ostaa haarniskoita? 

kääpiökochinit

Kanat eivät ottaneet kuuleviin korviinsa selityksiäni siitä, että 9 neliön kanalaan ei voi talveksi hautoa miljoonaa pikkukanaa. Selitin ummet ja lammet siitä, kuinka meillä on vielä kolme pääsiäistipua jäljellä. Tässä vaiheessa musta rouva huomautti kolmikon olevan kokonaisuudessaan kukkoja, eivätkä ne täten jää pysyvään muonavahvuuteen. Jatkoin listaani 8 kiuruvetisellä, joista kyllä kolme on kukkoja, yhdelle olen luvannut jatkopaikan. Hetan hoivissa on kolme pientä, joista yksi kasvattaa miehisiä elementtejä. Orpopirut eristyssellissä, rouvat nyt aivan unohtavat ne, vaikka Kovan Onnen Tiput on siirretty jo kanalaan pienten pallopyllyjen, eli kuuden koneessa haudotun kääpiökochinin tieltä. Lukion lyhyellä matematiikalla tämä tekee 20 tipua. Miinus ne varmat kukkopojat, KOT ja pallopyllyt on vielä täysiä mysteereitä. Siis 13 tipua, joista varmasti vielä joku paljastuu kukoksi. Tässä vaiheessa aloin itsekin olla sitä mieltä,  että joku vois vielä hautoa jokusen tipun,  koska vanhimmasta päästä on poistettava muutama kanarouva munimattomana. Pikkuisen kanalani on kuitenkin tarkoitus pitää munissa kaksi perhekuntaa. Ihan liian viisaita nuo kääkättävät terapiaeläimeni.

Hienot ayam cemani-kukot

Jokainen ansaitsee nimen

Eikö totta? Meillä syntyy vuodessa keskimäärin 70 vasikkaa. Niistä noin puolet on sonnivasikoita, jotka jatkavat ihan pikkuisina matkaansa kasvamaan muualle. Ja lehmävasikoistakin osa liharotuisia, joiden jatkopaikka on jossain muualla kun meillä. Mutta yhtä kaikki, nekin nimetään. Ja niitä nimiä myös mietitään, eikä vain lykätä jokaiselle sonnipojalle nimeksi Pekko ja järjestysnumero perään. Tai mikä pahempaa, jätetä kokonaan nimeämättä, jolloin vasikkaparka kulkee elämänsä läpi vain numerosarjana.

Pleikkari

Jokaisella naudalla Suomessa tulee olla kaksi korvamerkkiä, toinen on päämerkki, jossa on pitkä numerosarja ja sarjan neljä viimeistä numeroa sitten isommalla. Tähän numeroon ei itse voi vaikuttaa. Toinen on apumerkki, jossa on se sama pitkä numero sekä lyhyempi numero, jonka voi itse päättää. Meillä mennään tällä hetkellä lehmävasikoissa numerossa 137, joka on muutama päivä sitten syntynyt Pleikkari. Tätäkin nimeä, uskokaa tai älkää, mietittiin pitkään. Pleikkarin emän edelliset vasikat ovat Nintendo ja Omega, joten ymmärtänette mistä nimi siis tulee. 

Isildur

Jokaisella lehmäsuvulla meillä on joku teema. Tämä siksi, että isossa eläinmäärässä näin on helppo muistaa kuka on kenenkäkin vasikka ja mitkä lehmät ovat sukua toisilleen. Runsaslukuisin suku meillä on tällä hetkellä hyvin menestynyt ja reilusti tytäronnea saanut Taru Sormusten Herrasta-suku, jonka kantalehmä on kohta viidettä kertaa poikiva Isildur. Tyttäriä ja tyttärentyttäriä Isildurilla on jo kymmenen ja yksi sonnipoika, joka jatkaa uraansa erään tuttavamme luona astutussonnina. Lisää jäseniä sukuun on tulossa vielä kolme tänä vuonna. Ainut suku muuten, jossa on kolme sukupolvea lypsyssä tällä hetkellä.


Aina ei tule sitä mitä toivotaan. Sonnivasikan todennäköisyys on se 50% tavallisella siemenellä ja sukupuolilajitellullakin siemenellä on 10% mahdollisuus, että toivotun lehmävasikan sijaan saadaankin kulkusilla varustettu versio. Näin kävi tänä vuonna Joulumuorin kohdalla, kun Nykynuoren ja Ottolapsen jatkoksi ei tullutkaan odotettua Pikkupiikaa, vaan Peltopelle. 

Eri vuonna syntyneet vasikat nimetään eri kirjaimilla, tämä helpottaa myös lehmien pitämistä "järjestyksessä" eli muistamaan kuka on minäkin vuonna syntynyt. Tänä vuonna vuorossa on P-kirjain, ensi vuonna R ja niin edespäin. Harvinaisemmat kirjaimet sitten on ympätty jonkun toisen kirjaimen kanssa samalle vuodelle. Kuten tänä vuonna olen käyttänyt vapaasti myös B-kirjainta.

Nimien keksiminen on lempipuuhaani, ja mielikuvitukseni on jopa hieman kieroutunut. Siis paljon kieroutunut. Viime vuodelta kasvamassa on muun muassa kauniita lehmävasikoita nimeltään Outolintu, Orgasmi, Orjatar ja vaikkapa Overdose. Onni tai Onneli nimistä lehmää meidän navetasta on turha etsiä, se olisi ihan liian tylsää. Onneksi minulla on ystäviä, samanlaisella kierolla ajattelutavalla varustettuja, joilta voi kysyä apua kun oma mielikuvitus tekee tenän, eikä vakiosivustoni wikipedia tuo apua. Tänään taas tulostin odotettavissa olevien poikimisten listan loppuvuodelle ja ensi vuoden alkuun ja liimasin vihkoon kiinni. Siihen on hyvä kirjoittaa tullet ideat ylös, koska korvieni välissä hatarasti toimiva kovalevyni ei välttämättä kaikkia ajatuksia pidä muistissa. Vaikkakin muistan kyllä lehmäsukujen polveutumiset paremmin kun ihmisten syntymäpäivät, tai muut toisarvoiset asiat.

Ylemmän kuvan wikipedian listasta löytyi Kohtalon vasikalle nimeksi Pinatubo, edellisen vasikan ollessa Olympos. Joidenkin sukujen kohdalla olen miettinyt teemaa jo vuosiksi ja vuosiksi eteenpäin, omien laskujeni mukaan meidän ainut jersey-rotuinen suku joutuu odottamaan vielä kymmen vuotta, ennenkun saan nimetä pienen vasikan suureellisella nimellä Häräntappoase. Kirjallisuudella siis mennään. Isännän vastuulle jätän kuvassa näkyvän Mae Westin vasikan nimen keksimisen, elokuvat ovat enemmän miehen alaa kun minun. Samoin fysiikkapuoli, Kide saanee siis vasikkansa isännän nimeämänä. Tuleeko Los Angelesin vasikasta Boston, Phoenix vai Baltimore, aika sen näyttää. Malta ja Majestic ovat nimetty lentotukialusten mukaan, molempien emät olivat luvattoman läskejä poikiessaan. Molemmat ovat osoittaneet olevansa kelpo lehmiä, ja jatkavat näiden liharotuisten vasikoiden jälkeen taivaltaan tuottaen maidon lisäksi lypsyrotuisia vasikoita. Maltan suku jatkuu odotetusti valtioilla, mutta Majestic onkin sitten hankalampi tapaus, sille pitää keksiä oma teema. Mietintämyssy siis päähän. 

Huh hellettä!

Kesän 2018 kelit ovat jakaneet ihmiset kahteen kastiin: siihen osaan kansasta, joka nauttii täysin siemauksin ja siihen, jonka mielestä sais jo *voimasana* loppua tämä helle. Itse kuulun näihin jälkimäisiin, ja tiedän monen ammattiveljen ja -sisaren yhtyvän näkemykseeni. Meneillään oleva kesä on ollut monin tavoin äärimmäisen haasteellinen. Luonto huutaa vettä janoissaan, kasvit kärsivät ja eläimet myös. Kotitarvepuutarhurit ovat kantaneen sankotolkulla elämän eliksiiriä kasveille hanasta, mutta miten sitten peltopuolella? Ei ole muuta vaihtoehtoa, kun odottaa niitä pelastuksen tuovia sateita, tuijottaa sääennustuksia kauhun vallassa kun Pekka Pouta kollegoinneen lupaa entistä karmaisevampia helteitä. Ja rehellisyyden nimissä, ne sateet eivät enää pelasta, lähinnä tekohengittävät tämän vuoden satoa. Tiedossa on huonoimpia satovuosia miesmuistiin. Viime kesä kärsittiin sateista, tänä vuonna kuivuudesta. Tuleeko ensi vuonna heinäsirkat, vai mitä niitä Raamatussa kerrottuja vitsauksia olikaan? Keskivertokuluttajalle tämä näkyy lähinnä ruokatarpeiden lievänä kallistumisen, mikä varmaan johtaa jonkin tason kapinaan leipähyllyllä. Saati sitten virvokehyllyllä, kun se Karjalan kolmonen onkin 10 senttiä kalliimpaa tölkiltä. Maajussi ei siitä hinnankorotuksesta saa senttiäkään. Reilu peli on perseestä ja niin pois päin. Leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä.

Eikä pelkästään peltopuoli ole kärsinyt näistä keleistä. Ei sovi unohtaa eläimiä. Tässä kirjoitan nyt lähinnä lehmästä, naudasta, latinankielellä Bos taurus. Nauta, meidän tilan tapauksessa lypsylehmä, painaa 500-800 kiloa. Vaatii elääkseen useita kymmeniä litroja vettä vuorokaudessa, yhden maitolitran tuottamiseen kuluu kolme litraa juomavettä. Kuumalla ilmalla luonnollisesti veden tarve vielä nousee. Naudan ympäristön optimilämpötila on siellä alle 10 astetta ja lehmä alkaa tuntea lämpöstressiä jo +21 asteessa. Energiaa itsensä viilentämiseen se alkaa käyttää jo 25 asteessa, mikä luonnollisesti on sitten pois tuontantoon kuluvasta panoksesta. Sekin on ikävä juttu näin tuottajan näkökulmasta, mutta vielä suurempi murhe tulee kuumien ja kosteiden ilmojen tuomasta utaretulehdusherkkyydestä. Bakteerit viihtyvät lämpimässä ja kosteassa ja sitähän on tänä kesänä riittänyt. Lämpöstressi itsessään jo laskee lehmän vastustustuskykyä ja näin ollen lehmä on alttiimpi tulehduksille kun kuivassa ja viileässä. Tulehdus laskee lehmän yleistä hyvinvointia,  voi nostaa kuumeen ja tulehtunut utarelohko on myös kipeä. Sairastava lehmä pitää tietenkin lääkitä, mikä tarkoittaa, että maidolle tulee varoaika lääkityksen ajaksi ja yleisimmistä käytetystä lääkkeestä riippuen 2-6 vuorokautta lääkityksen loppumisesta. Eli sen aikaa kyseisen lehmän maitoa ei saa meijeriin lähettää. Ja taas tulee tappiota, mikä nykyisillä tuottajahinnoilla ei ole ihan pieni asia, kun vähästäkin joutuu vielä antamaan.

Kuluttaja kaipailee lehmiä pelloille, onhan ne sievä näky siellä laiduntaessaan. Mutta taas se nurja puoli. Pihalla on monesti paljon kuumempi kun navetassa, peltolohkoilla harvoin löytyy minkäänlaista varjoa ja taas nauta kärsii kuumuudesta ja monensortin ötököistä, mitkä lehmäparan kimppuun käyvät. Eilen täällä meillä päin tuli ihan taivaan täydeltä vettä, ajelin melko pitkän lenkin tavaroita hakien ja kaikkialla missä lehmät pihalla olivat, ne selvästi nauttivat +16 asteen kelistä ja vesisateesta. Ei ollut kuuma eikä ötököistä haittaa. Laidunnus itsessään on hyvä asia, mutta ei ole ihan yksinkertaista, millä kelillä se lehmä kannattaa sinne ulos laittaa. Näinkin kuumana kesänä yölaidunnus olisi lehmän kannalta paljon parempi. Imagolaidunnus pitäisi minun mielestäni unohtaa, jos navetassa on lehmälle paremmat olosuhteet. Tämä on minun mielipiteeni, joku kanssatuottaja voi olla toista mieltä, ja se hänelle suotakoon.

Tänään nautimme hieman viime aikoja viileämmästä päivästä, vain +20, mutta kostea kun höyrysaunassa, mikä ei siis kyllä yhtään paranna tilannetta. Muistakaa juoda ja syödä jotain suolaista, nestehukka iskee salakavalasti.

Siivousvihaajan siivouspostaus

Minä vihaan siivoamista. Yksiselitteisesti, se on viheliäistä hommaa. Silti, kuten melkein kuka tahansa normaali ihminen, nautin siitä, että kotona on siistiä. Melkoinen ristiriita siis. Jo edellisessä postauksessa mainitsemani työtehokkuus-Inkeri sai isännän innostumaan lean-ajattelusta, mitä olemme tietämättämme käyttäneet navetalla jo pidemmän aikaa, vähän omalla tavallamme. Jäin pohtimaan, että miten samaa ajattelua voisi soveltaa ihan kotona. Ensimmäisen askel oli ostaa keittiöön valkotaulu, sellainen jossa on jokaiselle viikonpäivälle oma ruutu. Siihen kirjoittelen kaikki viikon huomioon otettavat asiat, neuvolakäynnit, rehumyyjän vierailun ja milloin mitäkin. Pysyy edes jotenkin tolkussa, mitä viikolla pitää muistaa.

Koska luistan siivoamisesta heti kun vaan mahdollista, lean-periaatteen mukaan ajattelin kokeilla päivittäisten tehtävien kalenteria. Eli unohdetaan ne *ittumaiset suursiivoukset, ja tehdään joka päivä joku juttu. Näin ei pääse kertymään hirvittävää pyykkivuorta viikattavaksi eikä tarvitse miettiä koska vessanpönttö on pesty viimeksi kunnolla. Aloitin listaamalla meidän talon ongelmakohdat, jotka löytyivät pyykki-apukeittiö-keittiö-akselilta. Talouden pääasiallinen liikenne kulkee apukeittiön kautta, siellä on puutteelliset hyllytilat, vaikka niitäkin on mies parannellut sovella-kiskojen voimin. Tai liiallinen tavaramäärä, kuka tietää. Eli puolipitoisia työvaatteita, viikaamatta jääneeet pyykit, koirien kupit jne. Keittiö on luonnollinen sotkujatkumo apukeittiölle.

Pyykkikaappiin kannattaa mahdollisuuksien mukaan mahduttaa monta eri koria: tummat, vaaleat, pyyhkeet, hienopyykki ja laittaa pyykit heti käytöstä oikeaan koriin. Sieltä helppo nostaa sitten koko kopallisen sisältö koneeseen. Tai voihan lajittelu olla jokaisen perheenjäsenen oma koppa. Voi mä odotan sitä aikaa, kun saan vaan lajitella pyykit jokaisen omaan koriin ja ne siitä kuin mystisesti katoavat kaappeihin ilman että mun pitää niitä viikata. Siihen ei onneksi mene kun ehkä 10-15 vuotta. Jos se toimii silloinkaan.

Hahmottelin siis siivouskalenterin, joka alkaa sotkukauhun alkupäästä. Jopa minä olen pysynyt tämän kalenterin avulla ruodussa jo monta viikkoa. Oikeasti se siis toimii. Pois on entiset 7 koneellista viikkaamatonta pyykkiä piiloteltuna mihin sattuu, apukeittiön totaalinen räjähdys, lattia jonka mehutahroihin takertuu kiinni. Tee kalenteri ja pysy siinä! Vaikka kuinka laiskottais jonain päivänä (huomaa, sunnuntaille on jätetty takaportti, eli rästipäivä, koska jonain päivänä jää kuitenkin kiireiden takia jotain tekemättä). Vielä on työn alla kirjoittaa lista puhtaaksi ja laminoida, nyt kun näyttää, että se on löytänyt vakiintuneen muotonsa. Taitaa olla menossa versio nro 4.

Tätä postausta hahmotellessani paperille mietin myös muita tapoja pitää siisteys yllä. Lueskelin siivousaiheisia blogeja, marttojen sivuja ja muutakin aihetta koskevaa. Ja ne omat kokemukset tietysti lisänä. Hanki apuvälineitä, siivous ON välineurheilua. Taloon tuli ensimmäinen robotti-imuri ennen esikoisen syntymää, nyt niitä neato-merkkisiä on kaksi, enkä vähempään tyydy. Koirankarvat, hiekka, pöly ja leivänmurut jää robsan nieluun varsin mukavasti, eikä imurin ääni todellakaan häiritse, kun tietää, että vaihtoehto olisi heilua itse letkun varressa. Imurit hurraa meillä päivittäin. Kuten viereisestä kuvasta näkyy, ei sekään kaikkeen pysty. Juoksunartun karvanlähtö on liikaa.

Kärcherin FC5 lattiapesuri on sekin melkoisen mukava kapistus. Juuri eilen sain uuden takuuhuollosta, kun vanha oli neljättä kertaa saman vian takia tohtorilla. Maanantaikappale, mutta aina ne jollekin sattuu.

Leiko vanhat pyyhkeet rievuiksi, muutaman pesun ne kestää senkin jälkeen ja sitten saakin heittää hyvällä omallatunnolla nekin menemään. Hanki muutama kunnollinen mikrokuituliina, tarpeeksi monta, että aina on puhdas, vaikka pyykkikoppa pursuaisi ylitse. Ihan tapauskohtaista montako on tarpeeksi. Itsellä tulee vaihdettua keittiörätti vähintään päivittäin, monesti kahdesti, kun samalla rätillä tulee sipaistua lasagnetahrat lasten käsistä ja naamasta. Itse käytän lypsyräteiksi tarkoitettuja finnlacton mikrokuituliinoja, ne kestää 90 asteen pesun. Pidä rätti käden ulottuvilla aina, kaverinaan siivoussuihke pullossa. Itse pidin Kiilto-sarjan kodin puhdistajista, kunnes tutustuin tuoksuetikkaan, minkä jälkeen en muuta ole käyttänyt. Siitäkin kirjoittelen aikanaan ihan oman jutun. Joka tahraan ei siis tarvita omaa pesuainetta, enkä pidä kaupallisten tuotteiden tuoksuista.... siis hajuista. Ja tuoksuetikan myrkyttömyys on plussaa, kun on erittäin mahdollista, että se suihkepullo päätyy vääriin pikkukätösiin. Vai miltä kuulostaa kardemumman tuoksuinen keittiö ilman pullan leipomista, tai vieno mintun häivähdys pyykissä?

 Kierrätä turhat rojut. Heitä jätesäkkiin kaapista vaatteet joihin et ole koskenut vuoteen, et takuulla pidä niitä enää. Tavoitefarkut kuuluu samaan kastiin. Spr on mukava paikka, olen vienyt sinne jätesäkkitolkulla vaatteita ja laatikoittain astioita, jotka vaan lojuivat kaapissa käyttämättä. Seuraavassa kuormassa lähtee pari nojatuolia anoppilan puolelta ja taas yks säkillinen vaatteita. Anna pieneksi jääneet lastenvaatteet eteenpäin, joku niitä aina tarvitsee. Älä säilö yhtään söpöä pikkubodya muistoksi, et tule tarvitsemaan sitä. Nykypäivän lastenvaatteet sitäpaitsi eivät kestä enää samalla tavalla montaa käyttäjää kun ennen aikaan, meillä on nytkin menossa viimeisen käytön jälkeen roskiin vaatteita mitkä olen ostanut lapsille uutena.

 Kesytä lastenhuoneen lelukaaos. Osta koreja, siivoa lelut lasten kanssa kaappiin joka ilta. Se robotti-imuri saa parempaa jälkeä aikaan, kun ei työnnä edellään kiloa legoja. Laita aina osa leluista jäähylle vaatehuoneen ylähyllylle, niin ne on taas kuin uusia kun sieltä tulevat esille.  Tarvitaanko niitä leluja oikeasti niin paljon? Mieti millä vielä leikitään, mitkä jo joutavat eteenpäin seuraavalle pienelle leikkijälle. Älä osta lapsille jouluna leluja, kummit, mummit ja muut varmasti hoitavat sen puolen krääsämäärän lisäämisestä. Useamman vuoden tässä seurannut sukulaislasten lelumäärää jouluna, tarvitseeko kolme lasta todella neljää jätesäkillistä lahjoja? Varsinkin kun näyttää, että leluilla leikitään viikko, ja sen jälkeen ne hylätään rikkinäisinä. Panosta peleihin, lautapeleihin. Perheet viettävät muutenkin liian vähän laatuaikaa yhdessä.

En muuten ole lukenut Kon-mari-kirjaa. Sen verran tiedän, että tiskirätin ei tarvitse säkenöidä minulle, ellei sitä ole tehty timateista tai kyllästetty radioaktiivisella aineella. Molemmat on varsin epäkäytännöllisiä vaihtoehtoja. Jos se toimii, niin se on ihan sama minkä värinen se on, ja paljonko se puhuttelee tai on puhuttelematta minua.

Ja ennekaikkea ole armollinen itsellesi. Pieni pölykerros olohuoneen kirjahyllyssä ei tosiaankaan haittaa ketään, eikä vaatehuoneessa tarvitse olla tiptop siistiä, ellet sitten aio viettää aikaasi siellä ja kahvittaa myös vieraat lakanapinojen keskellä.

Tähän aiheeseen varmasti palaan vielä, sotkun määrä on vakio, paikka vaan vaihtelee.

Huono äiti?

Pakko nostaa tämäkin aihe esille. Käytin eilen molemmat lapset tutustumassa tuleviin hoitopaikkoihinsa. Esikoinen menee päiväkotiin ja nuorempi ryhmiksen puolelle. Kahtena päivänä viikossa. Ryhmiksen hoitaja multa kysyi miltä tämä nyt tuntuu? Vapauttavalta, vastasin. Saan aikaa keskittyä omiin hommiini, joita mulla kyllä piisaa. Hoidettavana on kanala, koirat, kotityöt, retuperälle jäänyt kasvimaa ja lehmät, sekä navettaan liittyviä paperitöitä ja kirjauksia. Ja mahassa vielä asusteleva kolmonen ilmoittelee itsestään melko taajaan, ja viesti on aika selvä "Rauhoitu!" Virallisesti olen sairaslomalla supistusten takia äitiysloman alkuun asti. Todellisuudessa se saikku on vaan paperilappu neuvolakortin välissä, mihinkään sitä on turha toimittaa. Lomittajaa navetalle ei saa, eikä kukaan takuulla pese lattioita ja laittele pyykkejä mun puolesta.

Että semmoinen äiti. Jostain syystä tavallisilla pulliaisilla on käsitys, että maalla tai siis maatilalla äidit on "vaan" kotona. No niinhän me ollaan, mutta meidän työpäivä ei kestä  8-16 mukaanlukien kahvitunnit ja ruokatunnit, vaan niinkuin esimerkiksi omani, noin keskimäärin 05-20, jonka jälkeen onkin ihan valmis kaatumaan sänkyyn ja toivoa, ettei lapset herätä kovin montaa kertaa yöllä. Syön aamupalani lennossa, siinä samalla kun laittelen keittiötä kuntoon edellisen päivän sotkuista ja erotan jugurtista tappelevia lapsia. Koska tietysti se kaverin jugurtti olis parempaa. Sitten alkaakin se ruoka/ulkoilu/päiväuni/ruokailu-rumba, jonka ohella pitäis ehtiä tehdä paperitöitä, pestä pyykkiä ja ne kaikki lukemattomat muut kotiaskareet, mitä nyt on. Oma valinta, sanoo joku. Totta, mä olen tehnyt normaalia päivätyötä sen verran paljon, erilaisissa tehtävissä, että tiedän mitä se on. Eikä se ole mua varten. Kolmivuorotyö hoiva-alalla oli se mitä mä todella harkitsin, kunnes lehmät taas kerran veti puoleensa ja takaisin navettaan. Ja sitten löytyikin mies.

"Sähän oot vaan kotiäiti, mitä sä valitat? Saat olla kotona kaikki päivät ja kattoa netflixiä" Tämä on se lause, johon törmää valitettavan usein sosiaalisessa mediassa, keskustelupalstoilla ja ihan kahvipöydässäkin. Suosittelen näin sanovia kokeilemaan mitä tämä oikeasti on. Olen ollut kotiäiti esikoisen syntymästä asti, 3,5 vuotta. Siinä sivussa tehnyt toisen ja kohta kolmannenkin lapsen, eli urani jatkuu. Meillä käynyt pro agrian työtehokkuusnainen kiteytti asian hienosti: olen täyspäiväinen kotiäiti, joka tekee osa-aikatyönä maatilan töitä. Kiitos vaan Inkeri, se ensimmäinen tapaaminen meidän keittiössä oli aika käänteentekevä monellakin tavalla.  Mulla ei ole lomia, eikä vapaapäiviä, muuta kun osa-aikatyöni puolesta ja sekin työ jyllää koko ajan takaraivossa: pitäis tehdä sitä ja tätä, sekin lehmä sairastaa, pitää soittaa eläinlääkäri, kirjata kolmen kuukauden lääkitykset Nasevaan jne. Puhumattakaan siitä, että tällä hetkellä pelloilla pyörii niittomies kaatamassa rehua, eli meillä on rehunteko vol 2 käynnissä. Mikä suomennettuna tarkoittaa sitä, että isäntä ehtii sänkyyn ehkä joskus illalla. Ehkä. Todennäköisesti menee yöhön asti. Ennen sitä ainoat näköhavainnot siitä on kun se painaa mönkijällä tuvan ohi. Ai niin, se Netflix. Aina siinä telkkarissa jotain pyörii, mutta jos polarin aktiivisuusrannekkeeseen tulee 13-15000 askelta ilman että mä poistun edes talon ulkopuolelle, niin paljonko siinä on päivästä istuttu alallaan sohvalla suklaata syöden?
Se ihan tavallinenkin kotiäiti on koko ajan töissä, lapset tuottaa uskomattoman määrän pyykkiä, tiskiä ja sotkua. (mielen päällä on tulossa siivouspostaus, kuinka se meillä tapahtuu) Pitäis ehtiä leikkiä ja askarrella ja ulkoilla. Sosiaalinen media on hiekkalaatikkotuttuja lukuunottamatta ainut väylä mikä lasketaan sosiaaliseksi elämäksi. Ellei sitten ole niitä äitejä, jotka kuskaa lapset jokaisessa muskarissa, päiväkerhossa, jumppakerhossa, värikylvyissä ja mitä kaikkea hienoa sitä onkaan kaupungeissa tarjolla. Täällä meillä ei sellaisia ole, eli lasten viihdyttämisestä pitää huolehtia ihan itse.

Eikä tämä lasten hoitoon vienti ole pelkästää omaa mukavuutta, vaan ihan neuvolasta suosittelivat. Äidin jaksamisen takia (tiedättekö mitä 3,5 vuoden pätkäunet tekee ihmiselle?!) ja pääsyynä esikoisen viivästynyt puheenkehitys. Enkä aliarvioi ollenkaan muiden lasten kanssa leikkimisen merkitystä lasten hyvinvoinnille. Meillä niitä lapsikontakteja ei ole ollut, siinä ehkä osasyy esikoisen puhumattomuuteen. Keskenään lapset osaa kommunikoida, ja me kyllä ymmärretään mitä lapset tahtovat, vaikka sanoja ei tule. Mutta kun pitäis kuulemma puhua jo tuohon ikään mennessä. Siis viis veisaan siitä mitä ihmiset sanovat laiskasta kotiäidistä, joka jää vauvan kanssa kotiin ja vie isommat lapset hoitoon. Ihan takuulla tässä järjestelyssä kaikki voittaa. Lapset saa kavereita, minä hetken hengähdyksen ennen vauvan syntymää ja saadaan neuvolassakin ihana Pirita tyytyväiseksi kun esikoinen sille ensimmäisen kerran jotain sanoo.