Pakkolomalla

Tai pakkolomalta tämä sairasloma tuntuu. Tiedänhän minä, että se on vain omaksi ja vauvan parhaaksi, mutta se ei poista sitä tosiasiaa, että jumalattoman tylsää tämä on. Kuten jo aiemmin mainitsin, että sairasloma on vain lappu neuvolakansiossa, mitään varsinaista hyötyä siitä ei ole. Tarkoittaa käytännössä sitä, että isännälle jää munkin osuus navettatöistä ja musta tulee vaan päivä päivältä pahantuulisempi, kun päivän ainut hengähdyshetki on mennyttä. Sillä sitä se mulle on: hetki omaa aikaa, rauhoittua ja olla omissa oloissa. Eikä näitä töitä tuvan puolella silti kukaan tee, samalla lailla pyykit hyökkää kimppuun ja tiskit lisääntyy keskenään kun kukaan ei katso. 

Isäntää kyllä käy sääliksi, sen lisäksi, että kaikki tilan työt jää hänelle, pitää vielä kestää sitä helvetin pahantuulista akkaa, mikä tuvassa on vastassa. Sitä joka tuittuilee kun ei pääse hommiin, tai ei saa saunanlauteita itse ylös, että pääsis pesemään saunan lattian kunnolla tied kuinka pitkästä aikaa. Eli siis sitä, joka tuvassa riehuu kun heikkopäinen, jos kerta navetalle ei pääse. Oisko sittenkin helpompaa päästää mun sinne navettaan ja koittaa keventää työtaakkaa tuvan puolella? Pitänee ehdottaa.

No, lapset vein hoitoon ensimmäistä kertaa tänään. Piti kotimatkalla miettiä, että mikä on ensimmäinen asia mihin tartun kun pääsen kotiin. Pikaisen navetallakäynnin ja parin antibiottilehmän lypsyn jälkeen tiesin tasan tarkkaan, että ensimmäisenä otan päiväunet. Ja niinhän mä nukuin, 1,5 ilmeisesti täysin liikkumatta, siihen malliin kättä pisteli kun heräsin. WOW! mikä energilataus, jestas mähän olen täysin voittamaton nyt. Sitä ei normaaliarjessa edes tajua kuinka syvällä univelan suossa sitä tarpookaan. Vieläkään kun ei olla löydetty sitä konstia millä Neiti Tahtotila 1v10kk nukkuisi kokonaiset yöt. Tässä on se pari kuukautta aikaa saada pikkuemäntä pois meidän makuuhuoneesta ja pinnasängystä, sitä kun taas kuvittelee että kyllä minä tällä kertaa opetan lapsen nukkumaan pinnasängyssä, enkä vieressä telakoituneena tissiin kiinni (tässä kohtaa nauran itselleni, koska tiedän tasan tarkkaan, että arvostan yöunia niin paljon, että viereen se vauva jää, minä kun en kunnon emakon tavoin edes herää imettämiseen). No viimeiseksi lapseksi se jää kuitenkin, että sama kai se on kolmatta kertaa käydä taistelu omaan sänkyyn siirtymisestä sitten myöhemmin, sehän alkaa mennä jo rutiinilla. Tai siis ei mene, koska Neiti johtaa taistelua jotain 143 - 0.

Tekemättömien töiden lista ei muuten kutistu, vaikka on kaikki päivät kotona. Se kasvaa, vaikka kuinka toisesta päästä tekee. Mielenkiintoinen ilmiö sinänsä. Lasten vaatteita merkatessani huomasin, että college-paitoja on kamalan vähän, mikä  tarkoittaa, että eksyin Paapiin  sivuille tilaamaan kaavakirjaa. Sen verran sitä selanneena, tiedän, että kaavat on mukavan yksinkertaisia ja monikäyttöisiä. 'Klik' ostoskoriin ja ihan vaan vähän vilkaisen kankaita. Ja tästä pitää oikeasti antaa mulle joku urhoollisuusmitali, rakentaa patsas ja perustaa urhoollisuuspäivä: en tilannut kankaita! En edes uskalla arvioida paljonko kangashyllyn kapasiteetti on tällä hetkellä, puhutaan varmasti jo likemmäs sadasta metristä. Kummalla puolella sitä sataa ollaa, se on taas asia ihan erikseen. Seuraavan hoitopäivän missio onkin ommella loppuun kaikki, tai edes osa, keskeneräisistä vaateista ja odotella sormet syyhyten sitä kaavakirjaa. Niiden omien vaatteiden ompelu siirtyy taas pykälän verran kauemmas, mutta ei se mitään. Eihän sitä tiedä edes mihin mittasuhteisiin ryntäät tästä vielä kasvavat, ommellaan ne imetyspaidat vasta sitten, kun tietää mistä liikkeestä tällä kertaa pitää hakea imetysliivit, riittääkö isojen tyttöjen osasto, vai haetaanko suoraan meijeriltä utareliivit.