Rantautui se joulustressi tännekin.

Mä vihaan joulua. Ihan yksiselitteisesti.  Tai lähinnä sitä kulutushysteriaa ja ihmisten järkyttävää joulustressaamista. Onko lahjat hankittu, kuusi etsitty jo huhtikuussa, saunan lattiakaivo pesty ja vaatehuone siivottu. Jouluverhot, -matot ja hittovie joulualushousutkin vaihdettu. Relatkaa! Siellä vaatehuoneessa ei kukaan käy vahtaamassa onko katonnurkassa vähän hämähäkinseittiä ja lattialistan päällä pölyä. Ellet sitten itse istu siellä koko joulua, mikä tietysti on sallittua. Joululaulut, voi hyvänen aika. Onko niitä pakko alkaa renkuttaa jo lokakuussa? Joulupukin kuumasta linjasta en edes aloita, tulis liikaa sensuroitavaa tekstiä.  Hurjalla paniikilla väännetään laatikot ja sen seitsemäntoista muuta ruokaa, joista puolet jää syömättä ja lopulta nakataan menemään. Taloudellisesti todella järkevää, vai miten se meni. Kakaroille ostetaan sadoilla euroilla leluja, jotka on ennen vuodenvaihdetta joko rikki tai muuten vaan hylätty. Koska Irma-Petteri näki mainoksen vinkuvasta ja piippaavasta örriäisestä, joka vaatii 4AA-patteria ja tekee kanssaihmiset hulluksi ulinallaan. Irma-Petteri leikkii sillä viikon ja sitten se on jo tylsä, koska lapsi näki jotain muuta minkä tahtoo. Pakkovierailut sukulaisten luo, vaikka oikeasti ei tippaakaan kiinnostaisi.  Lapset pistetään riviin laulamaan joululauluja huonosti, puistatus.


Olen Grinch, enkä kiellä sitä. Olen jopa ehkä hieman ylpeä siitä.

Ajattelin laittaa huomenna ruuaksi spagettia ja lihapullia, juoda lasin punaviiniä ja hiippailla villasukissa. Los Angeles voisi mun puolesta vaikka poikia, siinä olis sopivasti mukavaa tekemistä. Kanoille vien lämmintä porkkanapuuroa ja koirat saa herkkuja. Eli ihan sitä samaa mitä muulloinkin.  En lähde yhtään mihinkään, en tapaa ketään enkä tee mitään muutakaan minkään kaavan mukaan, siksi että niin kuuluu tehdä, koska on joulu. Teen oman jouluni, juuri sellaiseksi kun minä sen itse haluan.

Aamuvirkkujen valtakunnassa

Meillä noustaan aikaisin, isännän kello pilpattaa herätyksen viideltä ja siitä kahvinkupillisen jälkeen se lähtee navettaan. Monesti seitsemään mennessä on jo takaisin tuvassa. Mä heräilen nykyään ihan ilman kelloa neljän maissa. Siitä sitten hiivin tonttuhiljaa kahvin keittoon ja pidän kädet ristissä, että termiittilauma ei herää ja saan juoda edes sen kupillisen rauhassa. Aamupalan syön monesti vasta sen jälkeen, kun olen vienyt lapset hoitoon, eli joskus puoli kymmenen jälkeen. Voin sanoa, että siinä vaiheessa on jo oikeasti nälkä. Koska pettämättömällä vaistolla lapset pomppaa pystyyn just sillä sekunnilla kun olen saanut leivät paahtimeen ja sit alkaa aamuhärdelli.

Viime yö meni taas pätkäunilla, Neiti Uhmaikä heräili monta kertaa yössä, viimeisen kerran puoli kolme ja siinä vaiheessa mä sain sanoa hyvästit omille yöunilleni. Tämä selvä, hiivin keittiöön ja pistin kahvit tippumaan. Käytin sitten sen tiukan pari tuntia mitä oli tarjolla omaa rauhaa koristellen kalenteria, hörppien kahvia (ihanasta uudesta mukista) ja katsoen taas kerran aivot narikkaan-ohjelmaa, eli Grayn anatomiaa.

Hämmästyksekseni olen jopa löytänyt itsestäni sisäisen näpertelijän, on aika mukavaa miettiä mitä väriä lätkii kalenteriin. Vai onko se vaan rauha siitä omasta tekemisestä, kun saa kerrankin keskittyä johonkin enemmän kun 3,5 minuuttia kerrallaan. Yllättävän paljon niitä menoja onkin, noin kun ne näkee kuukausiaukemalla.

Ompelurintamalla kokeilin eilen pikaisesti kestokassin tekemistä. Pari ohutta puuvillakangasta, joita en osaa käyttää mihinkään vaateompeluihin päätyi leikkuupöydälle, netistä ohjeet ja tuumasta toimeen. Kassista tuli kiva vaikka itse sanonkin, taidan sujauttaa sen yhteen joulupakettiin. Kaapissa on muutaman vanhat verhot jotka vois laittaa lihoiksi tähän tarkoitukseen 

To do-listalta sain alkuviikosta raksittua pois miehen kummitytön syntymäpäivälahjan. Tiedustelin etukäteen lahjottavan lempivärin ja vaatekoon ja pienen pohdinnan jälkeen päädyin tekemään Paapiin kaavoilla tunikan. Siitäkin tuli ihan sievä, vaikka itse en tuosta kankaasta pidä. Siksi se on varmaan lojunut hyllyssä vissiin pari vuotta, mutta tästä sen näkee, että kyllä ne kaikki enemmin tai myöhemmin tulee käytettyä. Sorrun aina välillä ostamaan niitä yllätyssäkkejä, niissä metrihinta on melko paljon normaalia halvempi, ja pidän siitä kun joudun vaivaamaan aivojani, että mihin *piip* mä käytän hempeän vaaleanpunaista pienikukkaista trikoota, jota tuntuu olevan vähintään kilometri. Mulla siis todella on hyllyssä sellaista ja se on mun akilleen kantapää, se kangas on jotain niin kammottavaa, etten ole saanut siitä aikaan edes pitkiä kalsareita tytölle. Monta kertaa olen nostanut sen leikkuupyödälle, mutta ei ole vieläkään keksinyt mitä siitä tekisi, ettei se kangas särkisi silmiä. Mutta vielä joku päivä mä sen selätän. Tällä hetkellä se hirvitys johtaa ehkä 100-0. 

Pipojen ompeluun pitäisi löytää motivaatiota ja aikaa. Lähinnä sitä aikaa. Maanantaina alkaa ruhtinaallinen, tai jopa liian pitkä lomittajajakso, eli ehkä siinä saisi jotain aikaan. Miehellä on suuret suunnitelmat mitä korjaa navetalla sillä aikaa, ehkä puolet on sellainen realistinen tavoite. Jos ottaisi omaksi tavoitteeksi saada jokaiselle lapselle ommeltua päähän, yläkroppaan ja jalkoihin jotain. Ja koska nuorimmainen ei tarvitse yhtään lisää vaatteita, niin voisin ne ompelukset korvata tekemällä pitkästä aikaa itselleni jotain. Jujunan joulukalenterista tuli kiva toppikaava, mutta sitä on turha tehdä nyt, koska omat yläosat on oltava mallia 'helppo pääsy tisseille'. Pieruverkkareita ei ole koskaan liikaa.