Mitä vikaa on 50-lukulaisessa perhemallissa?

Löysin puolivahingossa Mamma rimpuilee-podcastit Suplasta ja jäin kerrasta koukkuun. Loistavaa kuunneltavaa siinä ompelemisen ohella. Ensimmäinen kuuntelemani pätkä oli Let's vauvatalkoot! jossa pohdittiin ohimennen 50-lukulaista perhemallia ja jäin miettimään, että tänä päivänä, kun kaiken pitäis olla niin hiton tasa-arvoista, että likimain miehenkin pitäis imettää (arvatkaa vaan mitä teen just nyt, samalla kun naputtelen 5-sormijärjestelmällä tätä tekstiä), niin miksi? Mikä hiivatin vika on siinä, että äiti hoitaa lapset ja kodin ja mies korjaa auton ja käy palkkatöissä. Tai töissä,  tässä meidän tapauksessa.  Tai käynhän mäkin töissä, teen oman osani navettahommista, mikä muuten on ihan 50-lukulaista toimintaa, maalla. Lypsäminen on perinteisesti ollut emäntien hommaa ja lypsylle on lähdetty heti kun on vauva saatu puserrettua pihalle. Ei siinä ole mitään äitiyslomia pidetty, eikä niiden perään kukaan mitään ole kysellyt. Sillä mä nään, että entisajan emännät on olleet niitä tilan kantavia voimia, on hoidettu karja, lapset, huusholli ja kaikki jotka ruokaa on tilalla tarvinneet.

Meillä sitä lypsyhommaa ei ole, kun Ruttunen hoitaa sen puolen, mutta mä tein paluun töihin kun peikkotyttö oli neljä päivää vanha. Ja totta munassa siitäkin piti jonkun alkaa valittaa somessa, joku mielensäpahoittaja pääsi vauhtiin, kun hymyilevänä otin itsestäni kuvan navetalla. Kai sitä olis pitänyt murjottaa sohvalla säädyllinen aika muhien vauvan kanssa, koska äitiysloma. Mitä hemmettiä? Onhan se ikävää, että joku on niin hyvässä kunnossa niinkin luonnollisen tapahtuman jälkeen, mitä synnytys on, että kehtaa lähteä takaisin töihin samantien. Mitä nyt pitivät pari pakollista päivää osastolla, siinäkin ajassa onnistuin saamaan niin kamalan jumituksen toiseen perslihakseen, että sen vetreytyminen kesti pitkään. Liike on lääke, sanotaan, eikä turhaan.

Vaikka mä nautin suuresti lapsien kanssa olemisesta, niin se oma aika on kamalan tärkeää. Parin tunnin hengähdys iltanavetalla ja olen taas paljon parempi äiti seuraavat 24 tuntia. Saa kasata omat ajatukset, eikä kukaan roiku jalassa vaatien jotain, ympärillä ei ole hirvittävä tappeluhärdelli kun muksut kiusaa toisiaan tai muuten vaan kilju pelkästä kiljumisen ilosta. Saa luukuttaa musiikkia just niin kovalla kun tahtoo, eikä ketään haittaa. Lehmätkään ei moiti mun olematonta lauluääntä. Pienimmäinen kulkee sujuvasti matkassa mukana, pääsee mies pykälän verran helpommalla isompien kanssa eikä itselle tule kiire sisälle mikäli nyytillä iskee kamala nälkä kesken kaiken.

Niin I love Lucy-hengessä en ole, etteikö olisi mukavaa saada apua pyykkien viikkaamiseen, tai vaikka vaan istua sohvalla ja hengähtää, kun joku muu laittaa ruokaa ja tyhjentää tiskikoneen.

Työn toinen puoli

Pitkästä aikaa täällä taas. Kiirettä on pitänyt, niin tuvassa kun navetalla, eikä aina niin mukavissa merkeissä.

Pääsääntöisesti navetalle on mukava mennä, mutta sitten on niitä aikoja, että homma *ituttaa ihan urakalla. Joskus se johtuu ihan vaan väsymyksestä, joskus siitä, että kaikki mahdollinen vastustaa. Näin äitiyslomalaisena itseasiassa nautin suunnattomasti parin tunnin iltavapaastani, lapsivapaata aikaa, jonka ansiosta olen taas seuraavaan päivään asti hieman parempi äiti. Siitäkin joku mielensäpahoittaja on minulle huomauttanut, että äitiysloma on tarkoitettu pidettäväksi vapaana, eikä töihin sais lähteä. Kilin kellit sanon minä! Jos homma tuntuu hyvältä, niin antaa mennä vaan.


Suuria ilonhetkiä navetalla on aina tietysti vasikoiden syntymät, jokainen vasikka on odotettu, mutta toisia odotetaan vielä vähän enemmän kuin muita. Mutta aina ei mene putkeen, Noidan odotettu vasikka syntyi kuukausi sitten kuolleena. Eilen vilkaisin valvontakameraa ja näin robotin edustalla jotain mitä en olisi halunnut nähdä: pienen vasikan. Joku oli luonut. Navetalle asti ehdittyäni kävin hakemassa pienen lehmän alun pois, kuolluthan se tietysti oli, Värityksestä näki, että kyseessä on holstein-vasikka ja koko vastasi jotain noin 5-6 kuukauden tiineyttä. Sitten piti etsiä syyllinen. Poikimalistauksesta vilkaisin muutaman mahdollisen ehdokkaan ja lähdin tarkastamaan takapuolet. Neljännen kohdalla tärppäsi, Maskotti oli luonut 180 päiväisen tiineyden. Ei auttanut muu kun ilmoittaa  poikimisen kohdalle ' luotu alle 7kk' ja nyt toivotaan parasta, että emä jaksaa lähteä herumaan uudestaan ja tulee mahdollisimman pian kiimaan ja saadaan siementää uudestaan, toivottavasti paremmalla onnella tällä kertaa

Kovin täydellinen paketti tuommoinen 6kk ikäinen sikiö jo on, ripset ja kaikki. Tarkistus jalkoväliin osoitti, että tulossa olisi ollut lehmävasikka, mikä tietysti harmittaa vielä extra-paljon. Sikiö lähtee tänään Eviralle tutkittavaksi, löytyykö jotain varsinaista syytä, miksi näin on käynyt. 

Lisäharmitusta toi viikonloppuna sairastunut Kimmi, löytyi maanantaina jalattomana käytävältä ja vaikka eläinlääkäri tuli paikalle piipaa, niin hoitoon ei saatu vastetta ollenkaan ja tiistaina päädyttiin päästämään mamma tuskistaan. Tietenkin niitä karjan parhaita lehmiä, eihän ne huonot ja hullut koskaan sairastu. Tuosta pressun alta Honkajoki Oy:n auto sen kävi eilen nostamassa kyytiin, siellä se sitten muuttuu lämpöenergiaksi. 

Leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä!

Perheparkissa

Pitkästä aikaa aikaa tännekin. Mustatukkainen pieni peikkotyttö syntyi syyskuun 26. päivä vain kuuden tunnin urakoinnin jälkeen. Edellisten yli 16 tuntia kestäneiden synnytysten jälkeen toi oli helppo nakki. Mitat pikkuemännällä oli mukavat 49cm, 3315g ja pipo 34,8cm. Kotiuduttiin jo puoletoista vuorokauden jälkeen ja päästiin siten heti kiinni normaaliin arkeen. Tyttö nukkuu, syö ja kakkaa, eli toimii just niinkun pikkuvauvan kuuluu. Helppo lapsi, ainakin vielä.

Mutta itse asiaan. Sairaalalta lähtiessä piti tehdä pikku mutka Limingantullin Prismaan, mukana ollut nyt isosiskoksi muuttunut uhmäikäinen oli nälkäinen ja tunnetusti sellainen yhtälö tekee elämästä helvettiä. Kurvailimme lessubussilla kohteeseen ja suoraan perheparkkiin, joita ihme kyllä oli edes se yksi vapaana. Olen ennenkin kiinnittänyt huomiota siihen ihmiskunnan osaseen, joka katsoo tarpeelliseksi parkata autonsa näihin lapsiperheille tarkoitettuihin leveämpiin ja ulko-oven läheisyydessä oleviin ruutuihin. Mutta nyt pisti ihan tosissaan vihaksi. Siinä hetken seurasin, niin valtaosa ruutuja käyttävistä oli +50 ikäluokkaa, ilman lapsia kulkevia jakkupukurouvia, keski-ikäisiä miehiä, nuoria juippeja ja pari teiniprinsessaa isin bemarilla. Pohjanoteeraus taisi olla se noin 60 ikäinen ukkeli, joka tuli viinakaupan kassin kanssa. Mitä vittua?!? Samaan aikaan näin suurinpiirtein ikäiseni äidin tulevan kolmen pienen lapsen kanssa sieltä tavalliselta parkilta ja yrittävän hillitä pesuettaan leviämästä ihan joka ilmansuuntaan.

Haastankin teidät, rakkaat lukijani, sanomaan tästä asiasta. Lapsettomat eivät ymmärrä, mitä on yrittää pujottaa turvakaukaloa auton ovesta pihalle, kun kaiken järjen mukaan sieltä mahtuisi vain anorektinen mallityttönen. Normi parkkiruudut ovat auttamatta liian kapeita (paitsi Kivisydämessä), siinä saa varoa kolhimasta ovella omaa ja vierusautoa. Puhumattakaan siitä, mitä on luotsata levotonta lapsilaumaa pitkin parkkipaikkaa, kun siellä suhaa autoja tolkutonta vauhtia, koska on niin *erkeleen kiire joka paikkaan.

Sille viinakaupan pussia lapsenaan vaalivalle äijänkäkkyrälle en ehtinyt käydä mitään sanomassa, mutta tästä eteenpäin avaan kyllä sanaisen arkkuni, että onko näillä luomakunnan kruunuilla mitään hajua, miksi niitä parkkeja kutsutaan perheparkeiksi. Tiedän saavani vastauksena haistattelua, vittuilua ja muuta asiatonta, mutta mitä sitten. En siitä rikki mene, sisuunnun vaan lisää. Ja minähän tunnetusti olen paha suustani suuttuessani, että antaa tulla vaan.