Rantautui se joulustressi tännekin.

Mä vihaan joulua. Ihan yksiselitteisesti.  Tai lähinnä sitä kulutushysteriaa ja ihmisten järkyttävää joulustressaamista. Onko lahjat hankittu, kuusi etsitty jo huhtikuussa, saunan lattiakaivo pesty ja vaatehuone siivottu. Jouluverhot, -matot ja hittovie joulualushousutkin vaihdettu. Relatkaa! Siellä vaatehuoneessa ei kukaan käy vahtaamassa onko katonnurkassa vähän hämähäkinseittiä ja lattialistan päällä pölyä. Ellet sitten itse istu siellä koko joulua, mikä tietysti on sallittua. Joululaulut, voi hyvänen aika. Onko niitä pakko alkaa renkuttaa jo lokakuussa? Joulupukin kuumasta linjasta en edes aloita, tulis liikaa sensuroitavaa tekstiä.  Hurjalla paniikilla väännetään laatikot ja sen seitsemäntoista muuta ruokaa, joista puolet jää syömättä ja lopulta nakataan menemään. Taloudellisesti todella järkevää, vai miten se meni. Kakaroille ostetaan sadoilla euroilla leluja, jotka on ennen vuodenvaihdetta joko rikki tai muuten vaan hylätty. Koska Irma-Petteri näki mainoksen vinkuvasta ja piippaavasta örriäisestä, joka vaatii 4AA-patteria ja tekee kanssaihmiset hulluksi ulinallaan. Irma-Petteri leikkii sillä viikon ja sitten se on jo tylsä, koska lapsi näki jotain muuta minkä tahtoo. Pakkovierailut sukulaisten luo, vaikka oikeasti ei tippaakaan kiinnostaisi.  Lapset pistetään riviin laulamaan joululauluja huonosti, puistatus.


Olen Grinch, enkä kiellä sitä. Olen jopa ehkä hieman ylpeä siitä.

Ajattelin laittaa huomenna ruuaksi spagettia ja lihapullia, juoda lasin punaviiniä ja hiippailla villasukissa. Los Angeles voisi mun puolesta vaikka poikia, siinä olis sopivasti mukavaa tekemistä. Kanoille vien lämmintä porkkanapuuroa ja koirat saa herkkuja. Eli ihan sitä samaa mitä muulloinkin.  En lähde yhtään mihinkään, en tapaa ketään enkä tee mitään muutakaan minkään kaavan mukaan, siksi että niin kuuluu tehdä, koska on joulu. Teen oman jouluni, juuri sellaiseksi kun minä sen itse haluan.

Aamuvirkkujen valtakunnassa

Meillä noustaan aikaisin, isännän kello pilpattaa herätyksen viideltä ja siitä kahvinkupillisen jälkeen se lähtee navettaan. Monesti seitsemään mennessä on jo takaisin tuvassa. Mä heräilen nykyään ihan ilman kelloa neljän maissa. Siitä sitten hiivin tonttuhiljaa kahvin keittoon ja pidän kädet ristissä, että termiittilauma ei herää ja saan juoda edes sen kupillisen rauhassa. Aamupalan syön monesti vasta sen jälkeen, kun olen vienyt lapset hoitoon, eli joskus puoli kymmenen jälkeen. Voin sanoa, että siinä vaiheessa on jo oikeasti nälkä. Koska pettämättömällä vaistolla lapset pomppaa pystyyn just sillä sekunnilla kun olen saanut leivät paahtimeen ja sit alkaa aamuhärdelli.

Viime yö meni taas pätkäunilla, Neiti Uhmaikä heräili monta kertaa yössä, viimeisen kerran puoli kolme ja siinä vaiheessa mä sain sanoa hyvästit omille yöunilleni. Tämä selvä, hiivin keittiöön ja pistin kahvit tippumaan. Käytin sitten sen tiukan pari tuntia mitä oli tarjolla omaa rauhaa koristellen kalenteria, hörppien kahvia (ihanasta uudesta mukista) ja katsoen taas kerran aivot narikkaan-ohjelmaa, eli Grayn anatomiaa.

Hämmästyksekseni olen jopa löytänyt itsestäni sisäisen näpertelijän, on aika mukavaa miettiä mitä väriä lätkii kalenteriin. Vai onko se vaan rauha siitä omasta tekemisestä, kun saa kerrankin keskittyä johonkin enemmän kun 3,5 minuuttia kerrallaan. Yllättävän paljon niitä menoja onkin, noin kun ne näkee kuukausiaukemalla.

Ompelurintamalla kokeilin eilen pikaisesti kestokassin tekemistä. Pari ohutta puuvillakangasta, joita en osaa käyttää mihinkään vaateompeluihin päätyi leikkuupöydälle, netistä ohjeet ja tuumasta toimeen. Kassista tuli kiva vaikka itse sanonkin, taidan sujauttaa sen yhteen joulupakettiin. Kaapissa on muutaman vanhat verhot jotka vois laittaa lihoiksi tähän tarkoitukseen 

To do-listalta sain alkuviikosta raksittua pois miehen kummitytön syntymäpäivälahjan. Tiedustelin etukäteen lahjottavan lempivärin ja vaatekoon ja pienen pohdinnan jälkeen päädyin tekemään Paapiin kaavoilla tunikan. Siitäkin tuli ihan sievä, vaikka itse en tuosta kankaasta pidä. Siksi se on varmaan lojunut hyllyssä vissiin pari vuotta, mutta tästä sen näkee, että kyllä ne kaikki enemmin tai myöhemmin tulee käytettyä. Sorrun aina välillä ostamaan niitä yllätyssäkkejä, niissä metrihinta on melko paljon normaalia halvempi, ja pidän siitä kun joudun vaivaamaan aivojani, että mihin *piip* mä käytän hempeän vaaleanpunaista pienikukkaista trikoota, jota tuntuu olevan vähintään kilometri. Mulla siis todella on hyllyssä sellaista ja se on mun akilleen kantapää, se kangas on jotain niin kammottavaa, etten ole saanut siitä aikaan edes pitkiä kalsareita tytölle. Monta kertaa olen nostanut sen leikkuupyödälle, mutta ei ole vieläkään keksinyt mitä siitä tekisi, ettei se kangas särkisi silmiä. Mutta vielä joku päivä mä sen selätän. Tällä hetkellä se hirvitys johtaa ehkä 100-0. 

Pipojen ompeluun pitäisi löytää motivaatiota ja aikaa. Lähinnä sitä aikaa. Maanantaina alkaa ruhtinaallinen, tai jopa liian pitkä lomittajajakso, eli ehkä siinä saisi jotain aikaan. Miehellä on suuret suunnitelmat mitä korjaa navetalla sillä aikaa, ehkä puolet on sellainen realistinen tavoite. Jos ottaisi omaksi tavoitteeksi saada jokaiselle lapselle ommeltua päähän, yläkroppaan ja jalkoihin jotain. Ja koska nuorimmainen ei tarvitse yhtään lisää vaatteita, niin voisin ne ompelukset korvata tekemällä pitkästä aikaa itselleni jotain. Jujunan joulukalenterista tuli kiva toppikaava, mutta sitä on turha tehdä nyt, koska omat yläosat on oltava mallia 'helppo pääsy tisseille'. Pieruverkkareita ei ole koskaan liikaa. 

Tissejä!

Mä puhun hyvin mielelläni tisseistä. Kuvaankin niitä mielelläni ja melko paljon. Ja lähetän kuvia kavereille, jotka nekin puhuu mielellään tisseistä. Ja tarkennetaan, ne kaverit on naisia. Isot tissit, pienet tissit, hyvät tissit, rumat tissit. Kaikki tissit kelpaa puheenaiheeksi, sävy vaan muuttuu.

No joo, joku saattoi jo ehkä arvata, että kyse on lehmistä. Mutta tissit silti. Ne lehmän mahan alla riippuvat tai napakasti kiinni olevat maitorauhaset on hyvin tärkeä osa ammattia. Niistä riippuu kuulkaas ihan kaikki. Jopa se, ostetaanko tänä vuonna lapsille vain pienet vai isot joululahjat.

Isot tissit ei ole aina hyvä asia, isoista tisseistä ei tule välttämättä enemmän maitoa kun pienistä. Mutta niille käy samalla tavalla kun naisten tisseille, koko suurenee kerta kerralta, en edes haaveile yrittäväni päälle samoja liivejä mitä käytin esikoisen jälkeen. Saati sitten niitä, mitkä oli käytössä ennen lapsia. Ja samat lainalaisuudet pätee myös malliin, sekin muuttuu. Eikä parempaan suuntaan. Ensikon tissit on (yleensä) vielä ihan kauniit katsella, mutta ikä ja tuotetut maitokilot tekee tehtävänsä ja viidennen poikimisen jälkeen ei tissit ole likikään niin terhakkaat kun ensimmäisellä kerralla. Vaan on niitäkin mammoja joiden varustus pitää pintansa aikaa ja maitokiloja vastaan paremmin kun toisten, eikä utareesta voi suoraan päätellä ikää.

ruma tissi

Niin paljon niitä utareita tulee vahdattua navetalla, että kun lehmä on robotilla, niin robon takapuolelta ei lehmästä näy kun jalat ja mahanalus. Ja siltikin sen lehmän tunnistaa, niistä tisseistä tietenkin.

tosi hyvä tissi

Kaikki varmasti ymmärtää, että tavoite on hyväutareinen lehmä. Se kestää aikaa ja poikimisia paremmin. Utareesta puhuttaessa vilahtelee jutussa monia omituisia termejä, joista osa on arvattavissa ja osa täyttä hepreaa asiaan vihkiytymättömälle. Etukiinnitys on vielä melko helposti pääteltävissä, keskiside menee jo vähän kinkkisemmäksi. Etuvedinten pituus on ihan selvä, mutta mikä on takakiinnityksen leveys? Maavara on selkeä käsite, mutta takavedinten sijainti saattaa aiheuttaa hieman kysymyksiä. Eikös ne kaikki vetimet kuitenkin ole siellä utareen alapuolella? Juu on, mutta kyse onkin niiden keskinäisestä sijainnista, eli onko ne liki toisiaan vai harottaako niinkuin merimiinassa piikit.

 Tämmöisten graafien perusteella sitten niitä sonneja valitaan. Nappasin esimerkeiksi kaksi ääripäätä, ylläoleva on aika optimaalinen utarerakenne meidän käyttöön, alempi jotain aivan kammottavaa. Nyt joku miettii, että miten sonnin tissiä arvostellaan, mutta sehän tulee sieltä jälkeläisnäytön perusteella. Eli niiden tyttärien utareet on syynätty jonkun asiaaosaavan ihmisen toimesta ja pisteytetty. Ja niin edelleen.

kelpaa katsella

Hyväutareinen lehmä saa jatkaa omaa sukuaan, mikäli luonne ja tuotos myös sitä puoltavat. Hyvin muotonsa pitävä ja napakasti kiinnittynyt utare kestää aikaa paremmin, siitä ei tule sellaista maatalaahaavaa siwan kassia, jokainen voi kuvitella millaista on kävellä sellainen jalkojen välissä roikkuen. Ei se ole kivaa lehmästäkään. Ja sellainen säkki on paljon altiimpi vedinpolkemille, eli naapuriparressa kompuroiva lehmä, tai lehmä itse ylösnoustessaan polkaisee vetimen päälle. Pahimmassa tapauksessa vedin murskaantuu täysin mennen käyttökelvottomaksi, joilloin ainut vaihtoehto on umpeuttaa se utareen neljännes. Tai vedin voi leikkaantua osittain pois, kuten Mimirillä, jolta puuttuu kolmen sentin pala toisesta takavetimestä. Siinä palasessa oli se tärkeä sulkijalihas, eli nyt se vedin vuotaa maitoa oikeastaan koko ajan. Ja koska maitotiehyt on koko ajan avoin, niin lohko on paljon alttiimpi tulehduksille.

ihan sievä

Sitä lypsettävyyttä olen käsitellyt jo aiemminkin. Sitä ei näe utareesta päällepäin, mutta Robotti Ruttunen on lahjomaton tarkkailija. Koneelta näkee suoraan mikä se lehmän lypsettävyys on. Eli paljonko maitoa tulee minuutissa. Tiukka lehmä on huono, eli maitoa tulee vain vähän/minuutti. Liian herkkä ei ole sekään hyvä, koska silloin maitoa vuotaa helposti myös parteen. Ja  parressa oleva maitolammikko on bakteereille varsinainen onnela, siellä on hyvä muhia ja hyökätä sieltä lammikkoon makuulle sattuvan lehmän utareeseen.

Ei nyt pidä kuvien perusteella luulla, että meillä pelkkiä missitissejä on. Kyllä siellä seassa kulkee niitä siwan kassilla varustettuja, merimiina ja kaikkia muitakin kamaluuksia. Vaan jalostus ja aika, sillä niistä koitetaan päästä eroon. 

Kaaoksen kesytystä

Kolmen lapsen ja kahden aikuisen taloudessa kaikkia menoja ja tapaamisia ja muita muistettavia asioita on noin 127 viikossa. Miehen kokoukset, lasten neuvolat jne. Montakohan viikkoa on ollut tarkoitus soittaa neuvolaan ja varata aika influenssarokotuksiin, muistan sen aina perjantaina neljän jälkeen. Esikoisen asiat vielä lisäksi, kaikki selvitykset ja hakemukset ja muut helvetit. Ei vaan pysy mun kovalevyllä.

Jo vuosi sitten, tai niillä main, pikkuveljen avokki K. puhui bujosta. Jäin silloin miettimään asiaa, kokeilinkin vähän, mutta ei ottanut tuulta alleen. Jotenkin se kuitenkin jäi mielen syövereihin, ja pompahti tässä uudestaan mieleen. Mikä ettei, oisko siinä ratkaisu mun pulmiin? Tavallinen kalenteri jää aina käyttämättä, siinä ei ole tarpeeksi tilaa kaikille to do-listoille ja muille oheishässäkälle mikä aivojen syövereissä rullaa. Johonkin nekin pitää saada muistiin ja ne lippuslappuset katoaa jo ennenkun ehdin selkäni kääntää. Tilasin adlibrikseltä pari vihkoa, mutta pitkän, siis todella pitkän toimitusajan takia ehdin selailla asioita uudestaan läpi monelta kantilta ja K:n ehdotuksesta tutustuin Traveller's Notebookiin. Ding ding ding! Vielä enemmän mun settiä. Tuumasta toiseen ja tilaamaan kannet ja pari (monta) vihkoa. Esteetikko sisälläni vaati hyvännäköiset kannet, siinä olikin sitten etsiminen. Löytyi ne sitten kuitenkin. Ja koska tippaleipä-aivot, niin ajatus rullasi eteenpäin ja vaati toisenkin TN:n, vähän toisenlaiseen käyttöön, nimittäin ompeluideoille. Tapani on innostua asioista aina ihan satasella, osa sitten jää vähän paitsioon (kuten kasvimaa tänä vuonna).

Tässä kohtaa paussi, tilausta käsitellään....

Kärsimätön mieleni palaa tähän asiaan monta kertaa päivässä. Imettäessä ehtii laulattaa googlea, selailla eri postauksia aiheen tiimoilta ja Kalenterimanian sivut on tulleet kovasti tutuksi. Ruutuvihkoon on hahmoteltu listoja, lisää listoja, trackereita, vielä lisää listoja ja kaikkea muuta millä on tarkoitus saada aivomyrsky kasattua jotakuinkin hallittavaan muotoon. Selvästi kaipaan jotain järkeistämistä tähän arkikaaokseen.

Olen aina rakastanut listoja. To do-listat on mitä parhaita, tehtyjen juttujen yliviivaaminen on mitä terapeuttisinta. Idealistat, koska muuten ne parhaat ajatukset takuulla unohtuu. Listoja hyvistä vasikannimistä, voi kuinka monta niitä olenkaan vuosien varrella hukannut ja siksi navetalla on tyhmän nimisiä lehmiä. Joku kysyy varmaan, että onko sillä väliä? No on! Blogiajatuksia, eihän ne paskimm... siis parhaat ideat koskaan koneen ääressä tule. Voisi olla ajatusta pitää myös listausta käytetyistä kankaista, että paljonko se kulutus oikeastaan on. Tai mitä niistä tulee tehtyä. Ja ne suunnitelmat mihin tarkoitukseen sen hienon Star Wars-kankaan ostikaan, sille oli varmasti joku tarkoitus, jota en kyllä enää muista. Hyväksi havaitut kaavat on myös syytä pitää mielessä, tai siis vihossa.

Ne kannet tuli vihdoinkin, kärsimättömälle parin päivän odotus on oikeasti tuskaa. Hypistelin niitä siinä tovin, hypistelin lisää ja tajusin, että tämä todellakin on mun juttu. Vaihtelin sisällöksi sopivat vihot, ihan peruskalenterit, viikko- ja kuukausi-näkymillä, pari viivoitettua vihkoa ja pari ruutuvihkoa. Blankoja en oikein osaa käyttää. Verotin lasten tarravalikoimaa koristelun merkeissä, itse kun en osaa tikku-ukkoa kummempaa piirtää. Kasasin ostoslistat ja muut päällimmäisenä mielessä pyörivät asia vihkoihin. Jo alkaa helpottaa, oikeasti.


Standard-kokoa oleva Gemini on se varsinainen pääkalenteri, personal on sitten enemmän niitä listoja varten. Tajusin tarvitsevani myös ihan pikkuisen, semmoisen joka mahtuu vaikka takin taskuun, siihen saa tien päällä tumpata kaikki muistiin laitettavat asiat. Pientä söpöä ei löytynyt, ennnekun eksyin Baumi designin sivuille. Pienen viestipalaverin jälkeen sieltä tulee just mun tarpeisiin tuunattu passport, pirteällä kuosilla. Toimitusaika on pari viikkoa, tuntuu muuten tässä vaiheessa pirun pitkältä ajalta.

Käsilaukkua olen opetellut käyttämään, tai siis säkkiä, koska laukkuni virkaa toimittaa jostain hommattu hoitolaukku. Kaikki pienten lasten äidit tietää paljonko tavaraa vaihtovaatteista alkaen (niskapaskojen varalta) aina pillimehuihin ja sopivaan keksipakettiin pitää saada kulkemaan mukana. Oma kassini on ristitty Muumimammaksi, eikös mamman laukku ollut pohjaton kaivo, sinne mahtui mitä vaan.Kevyempään tarpeeseen sopii kaverilta lahjaksi saatu ihana kana-kuosinen kassi, jota mieleni tekee tuunata sen verran, että laittaisin siihen vetoketjun. Tätä täytyy vielä harkita.

Loppuun ihan vaan omaksi ilokseni ainut meillä hengissä pysyvä viherkasvi, joka pimeiden päivien piristykseksi päätti jopa minun huonolla hoidolla alkaa kukkia.

Voihan villasukka!

Sain idean tässä aikana muutamana, eli joskus syyskuun puolella lapsia hoitoon viedessäni, että joku tee hyvää-tempaus pitäisi kehittää. Samaa vauhtia tuli myös ajatus siitä, että sehän voisi olla villasukkalahjoitus päiväkodille. Likikään kaikilla lapsilla ei ole kutovaa mummoa tai äitiä, eli niitä villasukkia ei vaan ilmesty sitä tahtia kuin toisille. Yksin yli 80 sukkaparin urakkaan en edes haaveillut alkavani, vaan ehdotin ideaa paikallisille martoille, joiden jäseneksi liityin kesän aikana.

Pj otti idean hyvin vastaan, vei sen hallitukseen ja kiinni nappasi. Oman kylän kauppaan avattiin lankatili, johon martat saivat hakea materiaalit. Oma panokseni jäi vähän vaisuksi Peikkotytön syntymän osuessa juuri siihen kutomisaikaan, mutta koska delegointi on päivän sana, niin kiikutin hakemani langat Anopille (tarkoituksella kirjoitan isolla alkukirjaimella), joka hoiti homman kotiin mun puolesta. Vähän siinä oli omaa laiskuuttakin, koska olivat sopineet langaksi Novitan Nalle-langan ja mä vihaan niin ohuen langan kutomista, niin en sitten alkanut tietentahtoen kiirusaikaan itseäni kiusaamaan.

Eilen oli sitten villasukkien luovutustilaisuus ja paikalla oli muutama kutova martta itseni lisäksi ja komea saalis sukkia oltiinkin saatu aikaan. Uusia sukkia oli tehty 56 paria ja lisäksi yksi ahkera oli keränny lapsenlapsien pieneksi jääneitä sukkia 42 paria, eli kokonaissaldo 98 paria ja parikymmentä paria lapasia vielä kaupan päälle. Hieno homma! Paikallislehteen tulee joku pikkuinen juttu kuulemma.

Kuvassa murto-osa sukista ja allekirjoittaneen omat eripari-sukat äärimmäisenä oikella. Miksi turhaan tehdä pareja, kun ne on aina hukassa, tekee suoraan nipun erilaisia sukkia ja käyttää niitä iloisesti ristiinrastiin keskenään. Idea viime talvelta ja hyväksi havaittu.

Kaikesta tästä inspiroituneena kaivoin puikot naftaliinista ja äkkiä sitä sukkaa syntyy kun vaan ottaa asiaksi. Ihastelen kaikki kirjoneulesukkien kuvia, mutta omat rajallisuuteni tiedostaen teen aina perussukkaa, raitalangat on suosikkeja. Tällä kertaa puikolle hyppäs vihreäsävyinen, itselleni hyvin harvinainen valinta. Haastoin yhden kutovaisen kaverinkin instassa, viikko sitten oli puhetta, kuinka ei enää tule kudottua mitään. Sen verran se taitaa olla yllytyshullu, että luulis ottavan haasteen vastaan.

Pari muutakin Novitan 7-veikkaa herkkua pääsi ostoskoriin, ei hajuakaan onko ne uutuuksia vai vanhoja tuttuja. 

Jos sitä iltaisin telkkaria katsoessa kutois sukkaa, eikä vaan söis herkkuja. Voisi olla enemmän mahdollisuutta saada vauvakilot karistettua. Sinne salille kun ei näemmä ikinä ehdi... 

Haastan lukijat samaan, ideoi joku hyvä kiertää- juttu tai muu tempaus. Tai vie vaikka ne lasten pienet villasukat oman kunnan päiväkodille, varmasti ottavat mielellään vastaan. Kerro toki kommenteissa omasta teostasi.

F84.9 Laaja-alainen kehityshäiriö

Olen aloittanut tätä bloggausta monta kertaa, kirjoittanut sitä päässäni vielä useamman kerran, enkä silti saa siitä järkevää. Eli tämä on vain aivojen tyhjäystä, ensimmäinen osa niistä monista.

Esikoisen kanssa oltiin syyskuun  puolella Oys:n lasten neurolla käymässä, puheterapeutin tutkimukset oli tehty jo aiemmin elokuulla. Neuvolassa huolestuivat pojan puhumattomuudesta ja vähäisesta kontaktinotosta.

Tuon diagnoosin kanssa sitä sitten kotiuduttiin. Monta kertaa lääkärin puheissa vilahti sanat autismi ja autismin kirjo. Veti aika hiljaiseksi meidät molemmat, vaikka rehellisyyden nimissä, kyllähän sitä itse on tiennyt, ettei esikoinen ole ihan tavallinen lapsi. Poika ei puhu, ei juuri tunnu kuuntelevan eikä varsinaisesti piittaa muiden tekemisistä mitään, touhuilee vaan omia juttujaan. Liikunnallisesti lahjakas, hyppii ja juoksee aina. Ei jaksa keskittyä tehtäviin kovin pitkää aikaa. Ja niin edelleen.

Lääkärin vahvasta suosituksesta esikoisen hoito muuttui sitten kokopäiväiseksi, maanantaista perjantaihin, 6 tuntia per päivä. Tietää sitä, että Mersu nielee 600 kilometriä viikossa pelkästään hoitoon kuskaamisessa. Ajallisesti myös melko iso asia, kesäkelillä matka ei vielä kovinkaan kauaa, mutta talvella ja nykyisillä tienhoitotahdilla siellä saa kihnuttaa melko monena aamuna paksussa hangessa.

On täytetty lippua ja lappua, vammaistukihakemuksia, anomuksia sinne ja tänne ja tuonne, vielä on omaishoitohakemus ja invaparkkilupa anomatta. Ajallisesti tämä tuli ehkä pahimpaan mahdolliseen aikaan, ei jäänyt yhtään sopeutumisaikaa ennen vauvan syntymää, nyt kun alkaa vauva-arki rullata jotakuinkin sujuvasti, ehtii keskittyä taas enemmän tähän esikoisen asiaan. Päivittäin sitä miettii, että miksi? Mitä tein väärin, miksi meille? Ja sitten taas itkettää. Sitä on riittänyt, itkua. Eihän tälläistä asiaa ihan tuosta noin vaan käsittele omassa päässä.

Puheterapeutti on hakusassa, vaan kun menee Kelan kautta, niin sen sitten tietää, että siinä hommassa kestää. Päiväkotiin poika saa henkilökohtaisen avustajan, joskus. Monta muutakin asiaa on vielä vaiheessa.

Tähän asti jaksoin tuottaa tekstiä lokakuussa.

Nyt asiaa vielä enemmän nieleskelleenä, luulisin jaksavani tekstin loppuun. Puheterapeuttiasia ei ole edennyt vieläkään, vammaistukipäätös sentään tuli viime viikolla. Ja autolle invaparkkilupa. Päikkyyn on saatu oma hoitaja, jonka kanssa ollaan päivät. Tai siis joka on lapsen kanssa kaikki päivät, pikemminkin niin päin. Edistystä on tapahtunut, ainakin lapsi on rauhoittunut jonkun verran. Selvästi odottaa hoitoon menoa, ja menee mielellään. Joskin myös lähtee kotiin mielellään, mukavaa sekin. Tapailee tavuja, mutta sitä puheterapiaa odotellessa. Kuvakortit ovat käytössä päiväkodilla, kotona selvät rutiinit riittänee toistaiseksi.

Enää ei itketä. Eihän se mitään auta. Tilalle on tullut päättäväisyys, kyllä tästä selvitään. Monta rautaa on vielä tulessa, asioita selviteltävänä ja varmasti monta vastusta tulossa. Päivä kerrallaan.

Pyykkihelvetti

Siis oikeasti, mistä [tähän paljon rumia sanoja] niitä riittää? Ihan varmasti joku sadistinen kotitonttu, tai vaihtoehtoisesti se meillä asuva intiaanikummitus, jonka piikkiin menee paljon asioita tässä taloudessa, on päättänyt hukuttaa mut pyykkeihin. Ei viishenkinen perhe voi saada näin paljon pyykkiä aikaiseksi. Kestovaippailu ei nyt tuo oikeastaan helpotusta tähän, mutta tässä määrässä se koneellinen joka toinen päivä ei kyllä tunnu enää missään.

Joka päivä pitää pestä vähintään koneellinen. Siis vähintään. Mieluummin kaksi. Eihän se ole mikään ongelma, kone jauhaa pari tuntia ja pilputtelee sitten tunnarinsa, että nyt täällä olis valmista. Pikainen vaihto, märät kuivausrumpuun ja taas parin tunnin päältä kuuluu iloinen piippaus ja kuivat pyykit odottaa. Helppoa eikö totta? Vaan sitten alkaa se helvetillinen vaihe. Mä nimittäin vihaan pyykkien viikkaamista. Pyhää vihaa. Kotitöistä vain ikkunoiden peseminen vituttaa enemmän ja sen sitten kyllä näkee ikkunoista. Telkkuat niitä samoja rettuja edes takaisin, päälle, pois, pyykkiin, koneeseen, koppaan, päälle.... Huomasko joku, että kaappi jäi välistä? Jep. Monesti ne käyttövaatteet ei meillä ikinä päädy kaappiin asti, vaan niitä ah niin kauniisti sisutukseen sointuvia täysiä vaatekoppia pyörii keittiön pyödällä, makuuhuoneessa (MONTA!), sohvalla, apukeittiössa keskellä kulkuväylää. Kaivelen sitten niitä ryttyisiä paitoja ja housuja muksuille aamulla päälle ennen hoitoon lähtöä. Hyvä äiti-fiiliksellä.

Tiedän, että kun viikkaisi samantien sen koneellisen jonka ottaa pois kuivausrummusta ja veisi ne vaatteet kaappiin, niin siinä ei kauaa menis, eikä niitä pyykkivuori kertyisi niin korkeaksi, että Veikka Gustafssonia hirvittää. Vaan aina tulee jotain muuta, ettei just sillä hetkellä ehdi. Ja sit tulee jotain muuta, ja siirtää sitä koria pois tieltä ja se jää seuraavalle päivälle ja sit tulee jo uutta koneelista ja... Sitten niitä viikattavia onkin kaikki talouden pyykkikorit täynnä ja niitä on monta. Siinä sitten elin otsassa tököttäen käärii ja kiroilee.

Ainut paikka hoitaa koko viheliäinen toimepide on keittiössä. Siihen saa kasat hienosti pöydälle. Eli homma pitää tehdä kun isommat lapset joko nukkuu tai on ammuttu kuuhun. Koska muuten joku apureita on liiaksi, ja apureiden suurin huvi on kiskoa valmiit kasat lattialle tai viikata kasat uudestaan. Kiitos lapset, ihana kun autatte, mutta voisitteko olla auttamatta?

Saan sentään lajilteltua pyykit ennen pesua. Tummat, vaaleat, lasten, villaiset, lakanat ja pyyhkeet. Helpottaa sentään vähän urakkaa. Siihenkin piti testailla monta eri systeemiä ennen kun löysin suhteellisen toimivan.

Yksi ärsytyksen aihe on puolipitoiset vaatteet. Niitä lojuu millon missäkin, eikä minulla ainakaan ole hajuakaan montako päivää joku paita on ollut esikoisella päällä. Ja jos minä en tiedä, niin ei tiedä kukaan muukaan. Siis pyykkiin. Sinnikkäistä yrityksistä huolimatta en ole löytänyt niille vakiintunutta paikkaa mihin ne illalla nostetaan kun lapset riisutaan iltapesuja ja pyjaman vaihtoa varten. Sitten ne jää sohvalle tai johokin muuhun epämääräiseen paikkaan, ovat aamulla hukassa ja päädyn hakemaan kaapista (hah!), siis sieltä kopasta uudet. Ja sama toistuu illalla ja seuraavana aamuna. Ei sitten ihme, että sitä pyykkiä piisaa.

Koko postauksen idea lähti siitä, että mä otin eilen itseäni niskasta kiinni ja viikkasin kaikki pyykit. Paitsi isännän omat, joku roti sentään, se saa viikata ihan itse omansa. Ellei se viimeinen pursuava korillinen makuuhuoneessa ala vituttaa niin paljon, että pyörrän omista periaatteistani. Samalla tuli perattua pois kaapista kaikki joustovyötäröiset housut ja mammapaidat kierrätykseen lähtemistä varten. Ja vähän muutakin, en usko että minäkään tarvitsen 16 vetoketjuhupparia. Sain omasta kaapistani jätesäkillisen vaatteita SPR:lle. Vielä kun käy läpi lasten vaatteita, peikkotyttö alkaa kasvaa ohi 56 senttisistä, niille pitää keksiä kohde, enää en niitä säilö, meidän lapsiluku on täynnä.

Todisteeksi urakastani otin kuvan, postasin sen jopa instaan. Joku kyllä kehtasi epäillä koppapinon olevan niitä uusia kaupasta tuotuja. Ymmärrän kyllä, niin olisin epäillyt minäkin.

Miesten harrastukset vrt. naisten harrastukset

Miehet on valinneet niin paljon paremman harrastusgenren kun naiset, todellakin. Miettikääs nyt perinteisiä miesten harrastuksia: moottoripyörät/-kelkat, metsästys, kalastus, puutyöt, metsänhoito, autojen rassaus... mitä näitä nyt onkaan. Mikä niitä yhdistää? No se, että niitä ei tehdä kotona. Ei ainakaan tuvassa. Mitä vastaavasti ovat naisten harrastukset? Käsityöt koko kirjossaan, puutarhatyöt, kasvimaa, lukeminen, leipominen jne. Mikä niitä yhdistää? Se, että ne tehdään kotona, pääosin jopa siellä neljän seinän sisällä. 

Mikä sitten närästää? Mies lähtee rassaamaan autoa kaverin pajalle, tai lenkille moottoripyörällä. Saa muutaman tunnin hengähdystaukoa normaalista arjesta. Samaan aikaan nainen pesee pyykkiä, leipoo siinä sivussa jotain, siivoaa olohuoneen, leikkaa lapselle yhden paidan kankaat, vaihtaa vaippoja ja taas näpertää jotain pientä oman harrastuksensa parissa. Siis tekee sitä siinä sivussa kaiken muun normaalin "äitityön" ohella. Ei ihme ettei tule valmista, ja nainen haaveilee muutaman tunnin häiriöttömästä ajasta, jolloin ehtisi keskittyä kaikessa rauhassa siihen mitä on tekemässä. Vaikkakin takaraivossa varmasti jyskyttää senkin aikaa se, että pyykit pitää viikata ja tehdä monta muuta kotityötä. 

Minä en valita, ainakaan kovin paljoa. Isännällä ei ole harrastuksia liiaksi ja se paras harrastus on metsästys. Kkk Sakke sai ensimmäisen hirvensä viikonloppuna, isännän itsensä ampumana. 

Viikon ainut vapaapäivä suli sitten puheluun päiväkodilta kello 7 aamulla,"monta vakkaria sairaana, voitko pitää esikoisen kotona, ei riitä aikuiset lapsimäärään". Ei siinä sitten auttanut muu kun sanoa, että tottakai. En lähde Kakkosta ajamaan hoitoon, kun kerta Ykkönen jää kotiin, olkoot sitten molemmat kotona. En mä olisikaan tahtonut tänään tehdä mitään omia juttuja, sen sijaan koitan pitää aisoissa hyperaktiivisen esikoisen ja kiukkukohtauksiaan niin taajaan viljelevän uhmäikäisen, että meillä puhutaan nykyään Velociraptorista. 

Onneksi on suklaata.

Lisää kahvia. 

Mitä vikaa on 50-lukulaisessa perhemallissa?

Löysin puolivahingossa Mamma rimpuilee-podcastit Suplasta ja jäin kerrasta koukkuun. Loistavaa kuunneltavaa siinä ompelemisen ohella. Ensimmäinen kuuntelemani pätkä oli Let's vauvatalkoot! jossa pohdittiin ohimennen 50-lukulaista perhemallia ja jäin miettimään, että tänä päivänä, kun kaiken pitäis olla niin hiton tasa-arvoista, että likimain miehenkin pitäis imettää (arvatkaa vaan mitä teen just nyt, samalla kun naputtelen 5-sormijärjestelmällä tätä tekstiä), niin miksi? Mikä hiivatin vika on siinä, että äiti hoitaa lapset ja kodin ja mies korjaa auton ja käy palkkatöissä. Tai töissä,  tässä meidän tapauksessa.  Tai käynhän mäkin töissä, teen oman osani navettahommista, mikä muuten on ihan 50-lukulaista toimintaa, maalla. Lypsäminen on perinteisesti ollut emäntien hommaa ja lypsylle on lähdetty heti kun on vauva saatu puserrettua pihalle. Ei siinä ole mitään äitiyslomia pidetty, eikä niiden perään kukaan mitään ole kysellyt. Sillä mä nään, että entisajan emännät on olleet niitä tilan kantavia voimia, on hoidettu karja, lapset, huusholli ja kaikki jotka ruokaa on tilalla tarvinneet.

Meillä sitä lypsyhommaa ei ole, kun Ruttunen hoitaa sen puolen, mutta mä tein paluun töihin kun peikkotyttö oli neljä päivää vanha. Ja totta munassa siitäkin piti jonkun alkaa valittaa somessa, joku mielensäpahoittaja pääsi vauhtiin, kun hymyilevänä otin itsestäni kuvan navetalla. Kai sitä olis pitänyt murjottaa sohvalla säädyllinen aika muhien vauvan kanssa, koska äitiysloma. Mitä hemmettiä? Onhan se ikävää, että joku on niin hyvässä kunnossa niinkin luonnollisen tapahtuman jälkeen, mitä synnytys on, että kehtaa lähteä takaisin töihin samantien. Mitä nyt pitivät pari pakollista päivää osastolla, siinäkin ajassa onnistuin saamaan niin kamalan jumituksen toiseen perslihakseen, että sen vetreytyminen kesti pitkään. Liike on lääke, sanotaan, eikä turhaan.

Vaikka mä nautin suuresti lapsien kanssa olemisesta, niin se oma aika on kamalan tärkeää. Parin tunnin hengähdys iltanavetalla ja olen taas paljon parempi äiti seuraavat 24 tuntia. Saa kasata omat ajatukset, eikä kukaan roiku jalassa vaatien jotain, ympärillä ei ole hirvittävä tappeluhärdelli kun muksut kiusaa toisiaan tai muuten vaan kilju pelkästä kiljumisen ilosta. Saa luukuttaa musiikkia just niin kovalla kun tahtoo, eikä ketään haittaa. Lehmätkään ei moiti mun olematonta lauluääntä. Pienimmäinen kulkee sujuvasti matkassa mukana, pääsee mies pykälän verran helpommalla isompien kanssa eikä itselle tule kiire sisälle mikäli nyytillä iskee kamala nälkä kesken kaiken.

Niin I love Lucy-hengessä en ole, etteikö olisi mukavaa saada apua pyykkien viikkaamiseen, tai vaikka vaan istua sohvalla ja hengähtää, kun joku muu laittaa ruokaa ja tyhjentää tiskikoneen.

Työn toinen puoli

Pitkästä aikaa täällä taas. Kiirettä on pitänyt, niin tuvassa kun navetalla, eikä aina niin mukavissa merkeissä.

Pääsääntöisesti navetalle on mukava mennä, mutta sitten on niitä aikoja, että homma *ituttaa ihan urakalla. Joskus se johtuu ihan vaan väsymyksestä, joskus siitä, että kaikki mahdollinen vastustaa. Näin äitiyslomalaisena itseasiassa nautin suunnattomasti parin tunnin iltavapaastani, lapsivapaata aikaa, jonka ansiosta olen taas seuraavaan päivään asti hieman parempi äiti. Siitäkin joku mielensäpahoittaja on minulle huomauttanut, että äitiysloma on tarkoitettu pidettäväksi vapaana, eikä töihin sais lähteä. Kilin kellit sanon minä! Jos homma tuntuu hyvältä, niin antaa mennä vaan.


Suuria ilonhetkiä navetalla on aina tietysti vasikoiden syntymät, jokainen vasikka on odotettu, mutta toisia odotetaan vielä vähän enemmän kuin muita. Mutta aina ei mene putkeen, Noidan odotettu vasikka syntyi kuukausi sitten kuolleena. Eilen vilkaisin valvontakameraa ja näin robotin edustalla jotain mitä en olisi halunnut nähdä: pienen vasikan. Joku oli luonut. Navetalle asti ehdittyäni kävin hakemassa pienen lehmän alun pois, kuolluthan se tietysti oli, Värityksestä näki, että kyseessä on holstein-vasikka ja koko vastasi jotain noin 5-6 kuukauden tiineyttä. Sitten piti etsiä syyllinen. Poikimalistauksesta vilkaisin muutaman mahdollisen ehdokkaan ja lähdin tarkastamaan takapuolet. Neljännen kohdalla tärppäsi, Maskotti oli luonut 180 päiväisen tiineyden. Ei auttanut muu kun ilmoittaa  poikimisen kohdalle ' luotu alle 7kk' ja nyt toivotaan parasta, että emä jaksaa lähteä herumaan uudestaan ja tulee mahdollisimman pian kiimaan ja saadaan siementää uudestaan, toivottavasti paremmalla onnella tällä kertaa

Kovin täydellinen paketti tuommoinen 6kk ikäinen sikiö jo on, ripset ja kaikki. Tarkistus jalkoväliin osoitti, että tulossa olisi ollut lehmävasikka, mikä tietysti harmittaa vielä extra-paljon. Sikiö lähtee tänään Eviralle tutkittavaksi, löytyykö jotain varsinaista syytä, miksi näin on käynyt. 

Lisäharmitusta toi viikonloppuna sairastunut Kimmi, löytyi maanantaina jalattomana käytävältä ja vaikka eläinlääkäri tuli paikalle piipaa, niin hoitoon ei saatu vastetta ollenkaan ja tiistaina päädyttiin päästämään mamma tuskistaan. Tietenkin niitä karjan parhaita lehmiä, eihän ne huonot ja hullut koskaan sairastu. Tuosta pressun alta Honkajoki Oy:n auto sen kävi eilen nostamassa kyytiin, siellä se sitten muuttuu lämpöenergiaksi. 

Leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä!

Perheparkissa

Pitkästä aikaa aikaa tännekin. Mustatukkainen pieni peikkotyttö syntyi syyskuun 26. päivä vain kuuden tunnin urakoinnin jälkeen. Edellisten yli 16 tuntia kestäneiden synnytysten jälkeen toi oli helppo nakki. Mitat pikkuemännällä oli mukavat 49cm, 3315g ja pipo 34,8cm. Kotiuduttiin jo puoletoista vuorokauden jälkeen ja päästiin siten heti kiinni normaaliin arkeen. Tyttö nukkuu, syö ja kakkaa, eli toimii just niinkun pikkuvauvan kuuluu. Helppo lapsi, ainakin vielä.

Mutta itse asiaan. Sairaalalta lähtiessä piti tehdä pikku mutka Limingantullin Prismaan, mukana ollut nyt isosiskoksi muuttunut uhmäikäinen oli nälkäinen ja tunnetusti sellainen yhtälö tekee elämästä helvettiä. Kurvailimme lessubussilla kohteeseen ja suoraan perheparkkiin, joita ihme kyllä oli edes se yksi vapaana. Olen ennenkin kiinnittänyt huomiota siihen ihmiskunnan osaseen, joka katsoo tarpeelliseksi parkata autonsa näihin lapsiperheille tarkoitettuihin leveämpiin ja ulko-oven läheisyydessä oleviin ruutuihin. Mutta nyt pisti ihan tosissaan vihaksi. Siinä hetken seurasin, niin valtaosa ruutuja käyttävistä oli +50 ikäluokkaa, ilman lapsia kulkevia jakkupukurouvia, keski-ikäisiä miehiä, nuoria juippeja ja pari teiniprinsessaa isin bemarilla. Pohjanoteeraus taisi olla se noin 60 ikäinen ukkeli, joka tuli viinakaupan kassin kanssa. Mitä vittua?!? Samaan aikaan näin suurinpiirtein ikäiseni äidin tulevan kolmen pienen lapsen kanssa sieltä tavalliselta parkilta ja yrittävän hillitä pesuettaan leviämästä ihan joka ilmansuuntaan.

Haastankin teidät, rakkaat lukijani, sanomaan tästä asiasta. Lapsettomat eivät ymmärrä, mitä on yrittää pujottaa turvakaukaloa auton ovesta pihalle, kun kaiken järjen mukaan sieltä mahtuisi vain anorektinen mallityttönen. Normi parkkiruudut ovat auttamatta liian kapeita (paitsi Kivisydämessä), siinä saa varoa kolhimasta ovella omaa ja vierusautoa. Puhumattakaan siitä, mitä on luotsata levotonta lapsilaumaa pitkin parkkipaikkaa, kun siellä suhaa autoja tolkutonta vauhtia, koska on niin *erkeleen kiire joka paikkaan.

Sille viinakaupan pussia lapsenaan vaalivalle äijänkäkkyrälle en ehtinyt käydä mitään sanomassa, mutta tästä eteenpäin avaan kyllä sanaisen arkkuni, että onko näillä luomakunnan kruunuilla mitään hajua, miksi niitä parkkeja kutsutaan perheparkeiksi. Tiedän saavani vastauksena haistattelua, vittuilua ja muuta asiatonta, mutta mitä sitten. En siitä rikki mene, sisuunnun vaan lisää. Ja minähän tunnetusti olen paha suustani suuttuessani, että antaa tulla vaan.

Onko aina pakko olla niin hiton tuottava?

Tähän tämä taas meni, to do-lista olis edelleen kilometrin pitkä, en vaan osaa päättää mistä kohtaa sitä lähtis purkamaan. Ois siivousta, pyykkiä, lisää siivousta, lisää pyykkiä ja noin gaziljoona muuta hommaa, ihan vaikka vaan porkkanoiden korjuusta kanalan siivoukseen. Takaraivossa jyskyttää, etten ole tänäänkään saanut mitään aikaan. Miehen kommentti oli, että johan mä olen tänään tehnyt vaikka mitä: laitoin pinnasängyn valmiiksi tulokkaalle, viikannut jokusen korillisen pyykkiä, järjestin keittiön...

Tässä kohtaa tuli katko, kun lapset sai aikaan jonkun toivottoman härdellin.

Uus yritys. 

Kello on muutamaa minuuttia vaille viis, aamulla. Olen herännyt neljältä, puoli tuntia taistelin sängyssä ja totesin, että unta ei enää saa ja on siis sama nousta. Kupponen teetä ja mielessä pyöri tämä eilen kesken jäänyt teksti. Toki siinä teeveden kiehumista odotellessa keräsin puolipidetyt ja likaiset vaatteet lattioilta ja mietin huomisia hoitopäivävaatteita. Katselin jopa meidän aikuisten pyykkikoppaa, että jos nuo tuosta viikkais pois ennenkun muksut herää. EN PRKL! 

Onko aina pakko suorittaa? Työt ei tekemällä lopu, aina sitä sais olla jotain värkkäämässä jos tahtoo. Oikeasti, sitä tekemistä vaan löytyy loputtomiin. Mun organisointikyvyn puutteella ei tule huushollista koskaan semmoista mitä näkee Avotakka-lehden sivuilla tai niissä kliinisen valkoisissa sisustusblogeissa, jotka saa mut voimaan fyysisesti ja henkisesti pahoin. Ja koska meillä on lapsia, vilkkaita sellaisia, niin leluja löytyy milloin mistäkin, olohuoneen keskilattialla saattaa jököttää nojatuoli, koska jonkun vaahtosammuttimen mielestä sen paikka nyt vaan sattuu olemaan just siinä. Antaa olla. 

 Musta ei tule yhtään sen parempaa äitiä, vaikka jaksaisin riehua kun heikkopäinen hyeena päivästä toiseen, eikä muuten yhtään sen parempi puoliso miehelle. Päinvastoin. Mä olen paljon parempi äiti ja puoliso, kun joskus edes tajuan istahtaa alas.juoda kupin teetä rauhassa, kenties syödä muutaman palan Fazerin sinistä (ainakin tulee miehelle enemmän puristeltavaa) ja annan pulssin tasaantua. Tähän kohtaan sopii Kummeli-viisaus vallan mainiosti: Ei ne karhutkaan riehu koko aikaa, ne vetää välillä puolukoita. 'klik'

Hävikkiviikko

Hävikkiviikkoa vietetään tänä vuonna 10.-16.9, eli viikko alkaa olla lopuillaan, mutta asiaa ei silti saa unohtaa tämänkään viikon jälkeen, vaan omiin toimiin pitäisi kiinnittää huomiota vuoden jokaisena päivänä.  Mediassa kohutaan paljon alkutuotannon tuomista päästöistä, varsinkin eläintalouden puolelta tulevista. Mutta samaan aikaan unohdetaan kokonaan se, että mikäli kaikki tuotettu ruoka käytettäisiin hyväksi, ns. turhia päästöjä ei syntyisi. 

Faktaluvut olen kaivanut pääasiassa osoitteista hävikkiviikko ja saa syödä ja muutamista muista yksittäisistä lähteistä. 

Jotta asiaa on helpompi lähestyä, pysyttelen lähinnä Suomen mittakaavassa. 

Suomalaisen ruokaketjussa tuotetusta ruuasta 10-15% eli noin 450 miljoonaa kiloa menee hukkaan. Ruokaketjun eri osuudet ovat seuraavat:

• kotitaloudet 120-160 miljoonaa kiloa eli 30%
• ravintolat, joukkoruokailu 75-85 miljoonaa kiloa eli 20%
• kauppa 65-75 miljoonaa kiloa eli 18%
• teollisuus 75-105 miljoonaa kiloa eli 20%
• alkutuotanto 50-60 miljoonaa kiloa eli 12%

Jokainen suomalainen heittää vuodessa 24 kiloa syömäkelpoista ruokaa roskiin.  Eli mutulla semmoinen neljä ruokakassillista. Rahallisesti taidetaan hipoa pian 200€. 

Perhetyypillä on merkitys ruokahävikkiin, mutta suurin tekijä on suunnitelmallisuuden puute. Ei osata mitoittaa ostoksia oikein, ostetaan mielijohteesta asioita, jotka sitten jäävät syömättä, tehdään liikaa ruokaa, eikä osata erottaa parasta ennen- ja viimeinen käyttöpäivä merkintöjä toisistaan. Liki jokaisessa suomalaiskodissa on pakastin, tai ainakin pakastinlokero, mitä voi ja pitää hyödyntää. 

Näin jumalan seljän takana asuessa kaupassa käynti vaatii suunnittelua, kun ihan joka päivä ei viitsi ajaa 32 kilometriä suuntaansa hakemaan leikkelepakettia tai leipäpussia. Talossa onkin kolme pakastinta, joissa tavara kiertää  mukavasti. Osasyynsä pakastinten määrään on tietysti isännän hirvimetsällä käynti, mikä tuo syksyllä piikin pakastettavan lihan määrään ja keväällä toinen piikki tulee oman mullikan teurastuksesta. Tänä vuonna jätettiin kasvamaan vasikka nimeltään joka sai nimekseen Palapaisti ettei totuus pääse unohtumaan.  Marjaa tulee syksyllä pakkaseen myös ihan kiitettävästi, mansikat ja mustikat on jo jemmassa, puolukkaa vielä odotellaan, jos anopilla on intoa käydä metsässä. Itse sinne en enää pysty.

Mutta takaisin siihen kauppakäyttäytymiseen. Jääkaapin ovessa on lappu, mihin kirjoitetaan puutteet ylös ja kauppapäivän, sen viikottaisen, lähestyessä tehdään lista loppuun. Vähän mietitään mitä minäkin päivänä syödään ja ostokset tehdään sen mukaan. Pakastimessa on aina kasviksia, kalapuikkoja, lohkoperunoita ja ranskiksia.  Niistä jo saa tempaistua nopeasti lapsille jotain syötävää, jos kokkikolmosta sattuu laiskottamaan. Ruokaa pyrin tekemään isomman määrän ja pakastamaan osan, siitäkin on sitten helppo lämmittää lapsille nopeasti jotain. Ne kun eivät malta odottaa pitkään kun nälkä yllättää. 

Pataruuat ja keitot ovat helppoja, kerralla saa tehtyä isomman annoksen ja maku vaan paranee seuraavaan päivään. Yksi talouden eniten tehdyistä ruuista onkin lihapata, joka varioidaan myöhemmin lihapotuksi (eli siis lihakeitoksi) ja/tai pyttipannuun. Ei ole pikaruokaa, koska hauduttaminen vie sellaisen 5-7 tuntia, että tulee hyvää ja mureaa. Mutta taas se suunnitelmallisuus, aamulla kun laittaa uuniin, niin iltapäivällä on tosi hyvää eikä vaadi hellan ääressä seisomista. 

Yksinkertaisuudessaan resepti menee näin:
* palapaistilihaa noin 500g, nautaa
* paketti pekonia silputtuna
* paprikajauhetta, sipulijauhetta, suolaa ja pippuria

Uuni lämpiämään 175 astetta, ruskista lihat pikaisesti pannulla. Laita kannelliseen uunivuokaan, heittele perään mausteet ja lisää vettä niin, että lihat nipin napin peittyvät. Kansi kiinni ja uuniin. Vähennä lämpö tunnin päästä 125 asteeseen ja anna muhia vielä 6 tuntia. Keitä perunat kaveriksi ja syö itsesi ähkyyn. Tee seuraavana päivänä lihakeitto pienimällä sopiva määrä kuorittuja perunoita ja nakkaa kaveriksi edellispäivän lihaa kiehumaan. Jos vieläkin jää, niin laita loppu pakkaseen ja hyödynnä myöhemmin. 

Kattilallinen kanojen evästä tulollaan

Ettei ihan jää se mielikuva, että meillä kaikki ruoka tulee syötyä, niin todellisuus on toinen. Ruokahävikkiä keittiössä tulee, mutta ei se hukkaan mene. Talossa on kuitenkin neljä jätemyllynä toimivaa koiraa, joille saa upotettua kaikki teurasjätteistä alkaen ja 30jotain nokkaa kanalassa, jotka myös mielellään syövät lasten aamupuuron jämät, ellen sitten innostu hifistelemään ja leivo niitä sämpylöihin. Kaikki mikä ei uppoa itseen, kanoille tai koirille menee kompostiin, eli käytännössä lähinnä kahvinpurut, hedelmien kuoret ja raa'an perunan kuoret, niitä kun ei saa kanoille syöttää. 

Oman osani yritän myös auttaa paikallista kauppiasta hävikkitalkoissa. Haen säännöllisesti kanoille hevi-osaston hävikkejä, nahistuneita omenoita, salaatteja jne. Nokkaparvi kiittää munimalla entistä tehokkaammin ja kiiltelemällä auringossa kaikissa ruskan väreissä.

Moraaliltaan hieman löyhä

Tuo termi pätee vallan mainiosti hiirikissakantamme tuoreimpaan vahvitukseen Sylviin. Sylvi muutti meille tammikuussa isännän tuttavan luota, ns. pitovaikeuksien takia. Ja jo tullessaan Sylvi oli tiine, pieniin päin, pullat uunissa. Ja sieltähän tulla tupsahti maaliskuussa kolme erittäin virkeää pentua, joista kaksi jäi kotiin kasvamaan ja yksi muutti kesäkuussa Sieviin kaverini luo pitämään hiiriä kurissa. Sipsillä menee siellä mukavasti, on oma koira, navetta ja mukavat oltavat.

Sylvin talvipennut Pricilla, Sipsi ja Elvis

Kotiin jääneistä pennuista kollipentu Elvis tapaa pian eläinlääkärin pienen kirurgisen operaation merkeissä, luulen että Elvis ei tule arvostamaan tätä tapaamista. Pricilla sen sijaan jätetään tällä kertaa vielä rauhaan, mutta saa nappireseptin.

Pricilla ja Elvis

Harmi ja Sylvi

Vanha kissa, Emäkissa ja saalis

Ja mitä tekee Sylvi kun saa lapset, tai edes sen yhden maailmalle. Hellustaa niin maan, khöh, paljon kulmakunnan kovimman kundin, Harmin kanssa ja tietäähän sen mitä siitä sitten seuraa. Voi Sylvi minkä teit. Ei sun yksin tarvitse kaikkia maailman hiirikissoja tehdä. No tämän jälkeen Sylvin pentukuumetta hieman hillitään, siitä perhesuunnittelusta on ollut blogissa puhetta ennenkin.  Värityksen perusteella (ja takapuolitutkimuksella) pennuista kolme on kolleja, ja yksi narttu. Kollit ovat vielä toistaiseksi vailla omaa kotia. Natupennun jätän kotiin vielä kasvamaan, vanha kissa alkaa olla jo niin vanha, ettei enää taida ens kevättä nähdä. Tosin näin olen ennustanut jo kolmena syksynä, ja vielä se vaan porskuttaa. Ikää taitaa olla yli 13-vuotta, mutta hiiriä pyytää niinkun nuoremmatkin ja pitää kaikkia muita kissoja kurissa.

Kyllä maatilalla kissoja pitää olla, sen parempaa tuholaistorjuntaa on mahdotonta saada. Meillä kissat ei ole siinä sivussa kulkijoita, puolivillejä, vaan jokainen on kesy. Pennut kasvatetaan huolella, saavat kunnon ruokaa ja eläinlääkäri M. tarkistaa pikkuriiviöt aina mielellään. Matokuurit annetaan kissoille kolmesti vuodessa. Kissat ovat tärkeitä työntekijöitä, hieman tärkeämpiä kun "vain" lemmikkikissat. Sukurutsapentuja ei anneta syntyä, syntyvyyttä säännöstellään ja kissoja leikataan. Siksipä meiltä ei pentuja anneta, vaan niistä pitää hakijan antaa ihan paperirahaa. Tämä siksi, ettei kissaa hommattaisi hetken mielijohteesta, se ostohinta on kirpun kakkaa verrattuna niihin muihin kustannuksiin, mitä kissa tuo tullessaan. Ja ostajat valikoidaan, minä suosin sitä, että kissa pääsee maalle, töihin, eikä sisäkissaksi johonkin kaupungin keskustaan. 

Harmi ja Riesa, veljekset

Tip-tip-tipuja!

Taisinkin jo aiemmin mainita, että meneillään on (taas) tipubuumi. Tällä kertaa kyllä ihan ihmisen toimesta. Tai ainakin melkein. Pari hautomakuumeista sai hoidettavakseen kiuruvetisiä, hieman huonolla prosentilla lähtivät kehittymään, mutta kolme tipua sieltä on nyt tulossa. Eilen  kuului kovasti koputtelua munista ja erittäin närkästynyt "piip", kun tarkistin joko näkyy munissa säröjä. Ei näy, 21 vuorokausi menossa. Odotellaan. Alkuajan annan hautojan olla kanalassa pesässä, kokemus osoittaa, että pysyvät paremmin hommissa kun saavat olla muiden kanssa. Sitten vasta muutama päivä ennen kuoritumista siirrän kanan ja munat putkaan, jonka virkaa toimittaa iso kaninhäkki. Siellä saa sitten emo ja poikaset tutustua rauhassa toisiinsa ja tiput pääsee kiinni elämänsyrjään. Häkin siirrän kanalan puolelle jossain vaiheessa, ellen sitten ole nostanut häkkiä jo valmiiksi kanalaan, Siinä on sitten emon helppo päättää, että koska aika on kypsä liittyä muiden seuraan.

Hautoja syö todella vähän urakkansa aikana, joten nälkä on kova kun tiput on valmiit. Olen antanut riisipuuroa, raejuustoa ja ihan tavallista rehua. Riisipuuro se tuntuu olevan varsinaista voimaruokaa, ainakin jos siihen on sotkenut kananmunaa sekaan. Siitä tykkää pienetkin, eli kaikki hyötyvät.

Ensimmäinen tipu oli sitten tupsahtanut maailmaan joskus päivällä, iltanavetalle mennessä kanan alta löytyi täysin kuiva pikkuotus.

 1.9 klo 15.30

Tipu-uunissa näyttää olevan touhua myös, päivä 19 meneillään, munat samoja kiuruvetisiä kun kanan alla. Nämä kiurut on kimppahaudonta kaverin kanssa, näyttää saldo jäävän hieman pieneksi, toivottua pienemmäksi ainakin. 15 munaa ostin ja kahdeksaan on määrä vähentynyt tässä päivien edetessä. Koneessa näytti hyvältä 8/9 lähti kehittymään, mutta kolme oli sitten hyytynyt puolessa matkaa. Pientä viilausta vaatii vielä Covatutto 16 säädöt, mutta haudonta koneella onkin vasta toinen, että annetaan koneelle ja itselle armoa. Kosteutta en meinaa saada pysymään tarpeeksi ylhäällä, mutta ilmeisesti se riittää, kun kaikki kehittyvät silti kuoriutuu. Ensimmäinen reipas jo poraa reikää vapauteen, ja tätä kirjoittaessa koneesta kuuluu selvää piipitystä. Kohta on taas iloisia naisia talossa, kun Pikku Emäntä saa apukeittiöön tipulaatikon, eikä äitikään niin siitä pahastu. Käy se mieskin laatikkoon ohimennen kurkistamassa, kai sekin vähän tykkää. Ei vaan kerrota kenellekään.

Yöllä valvoskelin tovin aikaa, kolmessa munassa oli säröt ja piipitys senkun kovenee. Aamulla pitää laittaa tipunaario valmiiksi ja keittää kananmunaa tulokkaille.

Tipunaariona toimii isohko 90 litran muovinen säilystyslaatikko, reunaan porasin reiän juomapullon nokkaa varten. Semmoinen tavallinen jyrsijöiden juomapullo toimii vallan hyvin. Pohjalla vanha käsipyyhe, se on helppo vaihtaa päivittäin ja pesaista koneessa. Lämpölevy, jonka päälle on laitettu toinen juomapullo, nipallinen. Tästä tipujen on alkuvaiheessa helpompi juoda. Alkupäivinä keitettyä kananmunan keltuaista, kaurahiutaleita ja vehnän alkioita. Viimeksi mainitut oli ainakin kääpiöiden helppo syödä, kaurahiutale tuntui olevan niiden mininokalle liian isoa. Parin päivän perästä sitten Suomen rehun paras poikanen tarjolle. Ja siitä eteenpäin sitten ruokavalion laajennusta pikku hiljaa. Kanalan puolelle muuttaneet tiput saavat sitten samaa ruokaa kun aikuiset, tipupiilossa on tarjolla poikasrehu, mutta enemmän on näyttänyt houkuttavan aikuisille tarjottu eväs.

Pari päivää myöhemmin...

Rouva kanan hoivissa kuoriutui kolme tipua, joista pienin kuoli sitten seuraavana päivänä. Luonnon valintaa ja heikot ei selviä, näille ei voi mitään ja tipukaksikon voimin mennään siellä. Kuvia heistä ei saa, Rouva Kana pitää visusti huolen, että naperot pysyvät siiven alla piilossa. Koneesta saatiin lopulta vain neljä tipua, mutta värikirjo onkin sitten ilahduttavan moninainen. Apukeittiössä kuuluu tasainen piipitys, johan sitä tässä olikin vähän ikävä. Noiden palleroiden kasvua on ihana seurata ja jatkoa seuraa, kun tilasin  15 kpl tyrnäväläistä kantaa haudottavaksi.

Pikkuinen yllätys

Päivämäärällä 29.8

Ystävän kanssa tuli puhetta turkinpippurisuklaasta. Hän ei ollut sitä kaupasta löytänyt, ja pikkuinen piru (vai tässä tapauksessa enkeli?) istahti olkapäälle ja kuiskutteli korvaan. Kaupassa pitää käydä seuraavana päivänä ja miksi en siis osta paria levyä ja pistä Kustia polkemaan ne perille?  Pelkkä suklaa on tylsää, eli mitä muuta matkaan? Tuumaustauko saman kaverin ehdottaman teekupillisen ääressä ja tätä blokkauksen luonnosta naputellessa. Eihän tätä julki voi laittaa ennenkun ylläri on perillä, koska siinä menee yllätys pilalle. Silmä osui tietokoneen vieressä olevaan vauvanpipokasaan. HAA! Pipoja ei ole koskaan liikaa. Tuumasta toimeen siis. Tutkiva katse kangashyllyyn, mikä sopii yllätyksen kohteelle. Hmm... Ulkoilmaihminen, aina positiivinen, jaksaa kannustaa ja tsempata, rrrrrakastaa lehmiä (prkl kun lehmäkangas ei piisaa)... Tähkää vai lehtiä? Jotain muuta?

Tunti myöhemmin...
Minä sitten vähän innostuin. tuli kolme pipoa. Tai oikeastaan neljä, joista yks ihan liian iso. No sen pistin instan kautta kiertoon. Hyvä kiertää jne.

30.8
Suklaat haltuun ja paketti matkaan.

31.8
Postipoika oli kerrankin tehokas  ja polki kirjeen perille yön yli kuljetuksena. Saaja tais tykätä. Ihan parasta! 

Kokeilkaas piruuttaan, tehkää kerran kuussa jotain kivaa jollekin toiselle. Periaatteella hyvä kiertää. Itselle tulee hyvä mieli siinä samalla.

#pienestäpitäenmukanatöissä

Olen tarkoituksella laittanut instaan kuvia muksuista, kun ovat mukana hommissa. Se on oikeasti arkipäivää maatiloilla. Lapsille viritetään turvaistuin traktorin apparin penkille, tuulilasiin tablettiteline ja tabletilta piirretty pyörimään. Siinä viihtyy nappula hyvän tovin. Ainakin meillä, ja monilla muilla tiloilla. Navetalla keksitään erinäisiä virityksiä, että saadaan lapset pidettyä pois lehmien jaloista ja askareilla mukana.

Kaikki tämä vaikuttaa todella idylliseltä, ja onhan se sitä, ainakin joskus. Mutta tässäkin on se toinen puoli. Lapsia on liki mahdoton saada hoitoon niille ajoille kun tarvitsisi eli suurinpiirtein 05-08 ja 16-19, mitkä kokemukseni mukaan ovat ne yleisimmät navetta-ajat. Ja kun hoitopaikat vielä sijaitsevat kuntien keskuksissa, missä maatilat sitten taas eivät ole, niin ajoa kertyy äkkiä 30+ kilometriä. Suuntaansa. Äkkiä sen kesäkelissä hurauttaa, mutta entäs talvella, kun auraa ei tuohon aikaan ole todellakaan vielä tiellä näkynyt ja yöllä on tuiskannut 50 senttiä lunta. Ei muuten naurata. Eikä kaikilla ole isovanhempia siinä ääressä, jonne lykätä lapset tarvittaessa. Ja toisaalta, ne isovanhemmat ovat omat lapsensa jo hoitaneet, ei niitä voi pitää mitään lastenhoitoautomaattina, mihin lapset vaan lykätään kun itselle sattuu sopimaan, sen kummemmin kyselemättä. Tästäkin aiheesta voisin kirjoittaa pitkät pätkät, mutta olkoot nyt. Toistaiseksi.

Isännät paskanajossa eilen

Meillä homma on ratkaistu niin, että navettatyöt tehdään vuoroissa. Isäntä tekee navetalla aamut ja minä illat. Näin myös lapset saa sitä todella tärkeää isiaikaa, mikä monin paikoin tuntuu unohtuvan. Meillä myös huomaa kiirusaikoina, että lapset alkaa oireilla, kun isi onkin jatkuvasti töissä, eikä käy tuvalla muuta kun nukkumassa. Kiukuttelua, pahantekoa, lisää kiukuttelua jne. Homma normalisoituu ihan parissa päivässä, kun mies ehtii touhuta lasten kanssa enemmän. Tämä yksi syy siihen lasten kovin tärkeään apukuskin hommaan, unohtamatta sitä, että yhden lapsen kanssa pääsee kahta helpommalla. Ainakin nyt, kun toisella on uhmaikä ja toisella myöhäinen uhmaikä.

Allekirjoittanut ja Neiti Tahtotila n.10kk

Ihan pelkkää auvoa ei tosiaan lasten töissä pitäminen ole. Traktorissa on monia huisin kivoja vimpaimia, mihin pieni käsi tarttuu hanakasti. Siinä saa varsinainen kuski olla tarkkana, ettei pikkusormet räplää suunnanvaihtajaa kesken kaiken tai tartu rattiin. Navetalla ihan ilmeinen vaaranpaikka on taaperon eksyminen lehmien keskelle. Siinä tulee äkkiä pahaa jälkeä, kun lehmät villiintyvät keskellään seikkailevasta metrimakesta, vaikka normioloissa rauhallisia ovatkin. Saalieläimenä pakovaisto on ensimmäinen ja sen jälkeen tulee uteliaisuus, mikä kokoeron ollessa valtava on vaarallista sekin. Unohtamatta kaikkia koneita, mitä navetalta löytyy. Niihin voi puristua, jäädä käsi tai vaatteet kiinni,  tipahtaa paskakuiluun, sörkkiä kemikaaleja.... lista on loputon. Entäs pihalla? Siellä voi jäädä koneiden alle, tippua paskakaivoon, kiivetä luvattomiin paikkoihin, kuten vaikka pyöröpaalien päälle ja tippua, on niitä kemikaaleja... Liki joka vuosi saa lukea uutisista, kuinka pikkumuksu on kuollut jäätyään kotipihalla traktorin alle, yleensä vielä kuljettajana on ollu oma vanhempi. Miten sellaisesta aikuinen selviää? Saati jos kuskina on ollut isoveli/sisko. Huh huh.

Eikä pelkästään ne vaaranpaikat. Jokainen toimistotyöläinen voi kuvitella miten sujuu tärkeän muistion tai tarjouksen kirjoittaminen, kun taapero tyhjentää pöydän alla roskista, hakkaa printterin nappeja nitojalla, karkaa naapuritoimistoon tai saa järkyttävän itkupotkuraivarin. Tai vääntää megapaskat kesken tärkeän kokouksen, sotkien vaatteensa kokonaan. Häiritsee se, vai mitä? Ei se oma työteho navetalla ole 100% kun lapsi on mukana, toisella silmällä pitää koko ajan seurata missä lapsi menee ja mitä tekee, vaikkei olisi enää ihan pahimmassa iässä oleva edes. Vaunuikäinen on verrattain helppo. Meillä ainakin on lapset nukkuneen navetalla kun pienet possut, vaunut vaan parkkiin semmoiseen paikkaan ettei ole tiellä, mutta silmän alla. Tissivauvan kanssa äidillä on eväät aina mukana ja sopivan lämpöisenä, helppo homma. Tästäkin aiheesta esikoisen ollessa vauva saatiin aikaan melkoinen episodi neuvolantädin kanssa, mikä johtikin sitten neuvolan vaihtoon. Omat lapset on olleet ihan ministä asti mukana navetalla, sitten kun jalat löytyi alle, mutta järkeä ei vielä ole, niin ovat jääneet enemmän isin hoiviin sisälle. Ja näin toimitaan myös kolmosen kanssa.

Jompikumpi lapsista siinä helpossa iässä

Summa summarum. Olemme siitä onnekkaassa asemassa, että lapset voi ottaa töihin mukaan. Lapset ovat siitä onnekkaassa asemassa, että saavat kulkea töissä mukana. Olemme onnekkaita, että meillä on järjestely sitä varten, ettei lasta tarvitse aina pitää mukana, ja sillä, että saamme myös sitä tehokasta työaikaa, silloin kun lapset ovat hoidossa. Vaikka se hoitoon vieminen ja hakeminen tekee 120 km ja 1h 40 min vuorokaudessa, kahdesti viikossa.

Miksi Kukonlaulun aikaan?

Tämä aamu kiteytti sen, mistä blogin nimi tulee. Minä entinen aamu-unisten kruunaamaton kuningatar, nautin nykyään aikaisista aamuista ja siitä rauhasta mikä niissä on. Tänään herätys tuli jo ennen neljää, en vaan saanut enää unta. Siis aamuteen keittoon, ihan hipi hiljaa, ettei muu väki herää.  Navetalla häärii pari päivää lomittaja, niin saa isäntäkin nukkua vähän pidempään. Huomenna on muuten ensimmäinen äitiyslomapäivä, ja sen kunniaksi palasin navettahommiin pari päivää sitten, riitti se sairaslomailu.

Mutta asiaan. Kun neljältä juo kuumaa teetä ja syö aamupalaksi marjapiirakkaa ja pullaa, ja puoli viiden aikaan toista kupillista, kutoo minikokoista villasukka, katselee ruokapornoa (Anthony Bourdain maailmalla) ja kuuntelee Güntherin aamuhuutelua kanalasta, niin sitä vaan on onnellisuuden ytimessä. Ei mulla muuta tällä kertaa.

Tumppuja, myssyjä, lisää tumppuja

Pipot tuli tehtyä, mutta tarvetta kun on, niin jatkoin talvea varten kypärämyssyillä. Ottobren kaavan sijaan kokeilin tällä kertaa Pipoiksi-kaavaa. Maksullinen, mutta pdf-kaavana samantien käytössä ja eihän noi kaavat oikeasti kalliita ole.

Ensimmäinen ongelma: ota Herra Vauhtiveikko kiinni ja mittaa päänympärys. Noin mitta saatiin pienen taistelun jälkeen, ja kaavaa piirtämään. Kankaaksi hillitty harmaa apina ja vuoreksi petrolia trikoota. Kiva tuli, mukava kaava ommella, vaikka ohjeesta poiketen surautin päänympäryksen saumurilla kuten koko pipon muutenkin. Aina plussaa kun saa koko vaatteen yhdellä koneella valmiiksi.

Sitten sovittamaan. Helvetillisen taistelun jälkeen saatiin myssy päähän, tässä vaiheessa totesin että noin-mitta oli liian pieni, eli myssy on kinni (mä oon pohjanmaalta, kinni on liian pieni, tiukka). Tämä myssy menee siis tytölle. Jolle se sopikin loistavasti. Ja kohde tuntui myssystä pitävän. Voi olla että esikoinen on jo omasta mielestään liian iso pitämään kypärämyssyjä, ne vaan olis äidin mielestä mukavia, kun varmasti pysyy päässä ja korvat piilossa. Kokeillaan pykälää isommalla uudestaan.

Koska kaava oli hyvä, niin surauttelin samasta apinasta, tällä kertaa tähkä-vuorilla vauvalle myssyn myös (muistatte ne kadonneet pipot ja pikkumyssyt) ja pitihän sitä tehdä tumput samaa sarjaa myös. Kaksi lasta ei ole jättänyt mieleen miten ne vuorilliset pikkutumput tehdään, joten avuksi KVG ja sieltä löytyi JabadabaRuun blogi ja kuvallinen ohje, 'klik' ja sen mukaan sain ensimmäisellä yrittämällä sievät tumppuset valmiiksi. Kaavan piirsin summanmutikassa parittoman tumpun pohjalta, hyvä tuli vaikka itse sanonkin. Vastasyntyneelle tietenkin hyvinkin väljä, mutta käsi kasvaa. Ja kun ei osaa lopettaa ajoissa, niin niitä vaan tulee ja tulee....

Myssyjä on muuten tuskallisen vaikea kuvata ilman täytettä, eikä talossa ole sopivan kokoista nukkea. Lehmäpehmo sai toimittaa mallin virkaa. 

Kasaripopin sijaan tänään taustahälynä äänikirja: Diana Gabaldonin Dragonfly in the amber. Eli suomeksi Sudenkorento, Muukalainen-sarjan toinen osa. Suosittelen lämpimästi, sekä suomeksi että aluperäiskielellä, eikä tv-sarjakaan huono ole. Puolistoista kirjaa tässä hyvin tiheään tahtiin kuunnelleena huomaan ajattelevani englanniksi.

Hei meillä leivotaan!

En tiedä oletteko jo huomanneet, mutta kun mä rupean johonkin, niin se tehdään sitten Isolla Kädellä. Eli suomennettuna mopo karkaa aina lapasesta. Näin myös leipomisen kanssa.

Isännällä on meneillään paskanajo, ja sitähän sitten riittää. Se on siitä kiitollista hommaa, että lapset, tai siis yksi lapsi kerrallaan, voi olla mukana. Nappulat kun vielä viihtyvät traktorissa. Esikoinen lähti aamusta matkaan ja siinä tytön kanssa kikatellessa sohvalla mietin, että mitäs tänään tehdään että mainittais. Leivotaan. Tyttö saa kaapia kulhot ja minä saan pakkaseen vierasvaraa. Mitä vierasvaraa, eihän meillä koskaan käy ketään. Pidetään siis huoli, ettei miestä punnita jatkossakaan neuvolassa.

Aina ihastelen kaikkia hienoja kakkuja ja muita näperryksiä mitä kuvissa näkee, itsellä ei vaan sellaisiin riitä taito eikä hermot. Eli perustavaraa, muffinsseja, piirakkaa, pullaa jne. Puskista varmasti löytyy marjoja, ei ole anoppi vielä ehtinyt meidän puolen pensaisiin asti mehutalkoissaan. Mustaviinimarjaa on aivan hullun lailla ja kaksi vuotta sitten istuttamani valkoherukka näyttää myös innostuneen marjojen tekoon. Pari litraa marjaa puskasta mukaan ja takaisin keittiöön. Marjapiirakan ohje reseptivihosta ja tuumasta toimeen. Aika kiva piirakka siitä tulikin, mustaa ja valkoista herukkaa. Marjoja jäi vähän yli, joten sotkin samaa tahtia tuplasatsin muffinsseja, upotin loput marjat niihin. Hyviä, joskin hieman likilaskuisia, mutta mössöksi ne mahassa menee kuitenkin.

Vielä piisaa intoa ja virtaa, vaikka viime yö jäikin taas hieman huonoille unille kiitos pikku emännän. Pullaa, homma selvästi vaatii pullaa. Sentään hillitsin itseni enkä täräyttänyt sitä litran taikinaa nousemaan, niinkun yleensä. Tai olisin laittanut, jos ihan rehellisiä ollaan, mutta en jaksanut lähteä hakemaan tankista maitoa, eikä kuivahiivaakaan ollut kun kaksi pussia. Navetalla sitäkin olis ollu lisää.

Kun leivotaan, niin leivotaan kunnolla. Keittiö pitää siivota kuitenkin, sama se onko siellä sitten sotkettu ihan tosissaan vai vaan vähän. Tätä kirjottaessa eräs nuori mies kulkee edestakaisin oman huoneen ja keittiön väliä ripotellen mennessään tyhjiä muffinssivuokia niinkun Hannu ja Kerttu leivänmuruja, luulee vissiin, että eksyy seuraavalla reissulla. Ainakin siis sinne kelpaa. Hyvä niin.