Aamuvirkkujen valtakunnassa

Meillä noustaan aikaisin, isännän kello pilpattaa herätyksen viideltä ja siitä kahvinkupillisen jälkeen se lähtee navettaan. Monesti seitsemään mennessä on jo takaisin tuvassa. Mä heräilen nykyään ihan ilman kelloa neljän maissa. Siitä sitten hiivin tonttuhiljaa kahvin keittoon ja pidän kädet ristissä, että termiittilauma ei herää ja saan juoda edes sen kupillisen rauhassa. Aamupalan syön monesti vasta sen jälkeen, kun olen vienyt lapset hoitoon, eli joskus puoli kymmenen jälkeen. Voin sanoa, että siinä vaiheessa on jo oikeasti nälkä. Koska pettämättömällä vaistolla lapset pomppaa pystyyn just sillä sekunnilla kun olen saanut leivät paahtimeen ja sit alkaa aamuhärdelli.

Viime yö meni taas pätkäunilla, Neiti Uhmaikä heräili monta kertaa yössä, viimeisen kerran puoli kolme ja siinä vaiheessa mä sain sanoa hyvästit omille yöunilleni. Tämä selvä, hiivin keittiöön ja pistin kahvit tippumaan. Käytin sitten sen tiukan pari tuntia mitä oli tarjolla omaa rauhaa koristellen kalenteria, hörppien kahvia (ihanasta uudesta mukista) ja katsoen taas kerran aivot narikkaan-ohjelmaa, eli Grayn anatomiaa.

Hämmästyksekseni olen jopa löytänyt itsestäni sisäisen näpertelijän, on aika mukavaa miettiä mitä väriä lätkii kalenteriin. Vai onko se vaan rauha siitä omasta tekemisestä, kun saa kerrankin keskittyä johonkin enemmän kun 3,5 minuuttia kerrallaan. Yllättävän paljon niitä menoja onkin, noin kun ne näkee kuukausiaukemalla.

Ompelurintamalla kokeilin eilen pikaisesti kestokassin tekemistä. Pari ohutta puuvillakangasta, joita en osaa käyttää mihinkään vaateompeluihin päätyi leikkuupöydälle, netistä ohjeet ja tuumasta toimeen. Kassista tuli kiva vaikka itse sanonkin, taidan sujauttaa sen yhteen joulupakettiin. Kaapissa on muutaman vanhat verhot jotka vois laittaa lihoiksi tähän tarkoitukseen 

To do-listalta sain alkuviikosta raksittua pois miehen kummitytön syntymäpäivälahjan. Tiedustelin etukäteen lahjottavan lempivärin ja vaatekoon ja pienen pohdinnan jälkeen päädyin tekemään Paapiin kaavoilla tunikan. Siitäkin tuli ihan sievä, vaikka itse en tuosta kankaasta pidä. Siksi se on varmaan lojunut hyllyssä vissiin pari vuotta, mutta tästä sen näkee, että kyllä ne kaikki enemmin tai myöhemmin tulee käytettyä. Sorrun aina välillä ostamaan niitä yllätyssäkkejä, niissä metrihinta on melko paljon normaalia halvempi, ja pidän siitä kun joudun vaivaamaan aivojani, että mihin *piip* mä käytän hempeän vaaleanpunaista pienikukkaista trikoota, jota tuntuu olevan vähintään kilometri. Mulla siis todella on hyllyssä sellaista ja se on mun akilleen kantapää, se kangas on jotain niin kammottavaa, etten ole saanut siitä aikaan edes pitkiä kalsareita tytölle. Monta kertaa olen nostanut sen leikkuupyödälle, mutta ei ole vieläkään keksinyt mitä siitä tekisi, ettei se kangas särkisi silmiä. Mutta vielä joku päivä mä sen selätän. Tällä hetkellä se hirvitys johtaa ehkä 100-0. 

Pipojen ompeluun pitäisi löytää motivaatiota ja aikaa. Lähinnä sitä aikaa. Maanantaina alkaa ruhtinaallinen, tai jopa liian pitkä lomittajajakso, eli ehkä siinä saisi jotain aikaan. Miehellä on suuret suunnitelmat mitä korjaa navetalla sillä aikaa, ehkä puolet on sellainen realistinen tavoite. Jos ottaisi omaksi tavoitteeksi saada jokaiselle lapselle ommeltua päähän, yläkroppaan ja jalkoihin jotain. Ja koska nuorimmainen ei tarvitse yhtään lisää vaatteita, niin voisin ne ompelukset korvata tekemällä pitkästä aikaa itselleni jotain. Jujunan joulukalenterista tuli kiva toppikaava, mutta sitä on turha tehdä nyt, koska omat yläosat on oltava mallia 'helppo pääsy tisseille'. Pieruverkkareita ei ole koskaan liikaa.