perjantai 7. joulukuuta 2018

Aamuvirkkujen valtakunnassa

Meillä noustaan aikaisin, isännän kello pilpattaa herätyksen viideltä ja siitä kahvinkupillisen jälkeen se lähtee navettaan. Monesti seitsemään mennessä on jo takaisin tuvassa. Mä heräilen nykyään ihan ilman kelloa neljän maissa. Siitä sitten hiivin tonttuhiljaa kahvin keittoon ja pidän kädet ristissä, että termiittilauma ei herää ja saan juoda edes sen kupillisen rauhassa. Aamupalan syön monesti vasta sen jälkeen, kun olen vienyt lapset hoitoon, eli joskus puoli kymmenen jälkeen. Voin sanoa, että siinä vaiheessa on jo oikeasti nälkä. Koska pettämättömällä vaistolla lapset pomppaa pystyyn just sillä sekunnilla kun olen saanut leivät paahtimeen ja sit alkaa aamuhärdelli.

Viime yö meni taas pätkäunilla, Neiti Uhmaikä heräili monta kertaa yössä, viimeisen kerran puoli kolme ja siinä vaiheessa mä sain sanoa hyvästit omille yöunilleni. Tämä selvä, hiivin keittiöön ja pistin kahvit tippumaan. Käytin sitten sen tiukan pari tuntia mitä oli tarjolla omaa rauhaa koristellen kalenteria, hörppien kahvia (ihanasta uudesta mukista) ja katsoen taas kerran aivot narikkaan-ohjelmaa, eli Grayn anatomiaa.

Hämmästyksekseni olen jopa löytänyt itsestäni sisäisen näpertelijän, on aika mukavaa miettiä mitä väriä lätkii kalenteriin. Vai onko se vaan rauha siitä omasta tekemisestä, kun saa kerrankin keskittyä johonkin enemmän kun 3,5 minuuttia kerrallaan. Yllättävän paljon niitä menoja onkin, noin kun ne näkee kuukausiaukemalla.


Ompelurintamalla kokeilin eilen pikaisesti kestokassin tekemistä. Pari ohutta puuvillakangasta, joita en osaa käyttää mihinkään vaateompeluihin päätyi leikkuupöydälle, netistä ohjeet ja tuumasta toimeen. Kassista tuli kiva vaikka itse sanonkin, taidan sujauttaa sen yhteen joulupakettiin. Kaapissa on muutaman vanhat verhot jotka vois laittaa lihoiksi tähän tarkoitukseen 

To do-listalta sain alkuviikosta raksittua pois miehen kummitytön syntymäpäivälahjan. Tiedustelin etukäteen lahjottavan lempivärin ja vaatekoon ja pienen pohdinnan jälkeen päädyin tekemään Paapiin kaavoilla tunikan. Siitäkin tuli ihan sievä, vaikka itse en tuosta kankaasta pidä. Siksi se on varmaan lojunut hyllyssä vissiin pari vuotta, mutta tästä sen näkee, että kyllä ne kaikki enemmin tai myöhemmin tulee käytettyä. Sorrun aina välillä ostamaan niitä yllätyssäkkejä, niissä metrihinta on melko paljon normaalia halvempi, ja pidän siitä kun joudun vaivaamaan aivojani, että mihin *piip* mä käytän hempeän vaaleanpunaista pienikukkaista trikoota, jota tuntuu olevan vähintään kilometri. Mulla siis todella on hyllyssä sellaista ja se on mun akilleen kantapää, se kangas on jotain niin kammottavaa, etten ole saanut siitä aikaan edes pitkiä kalsareita tytölle. Monta kertaa olen nostanut sen leikkuupyödälle, mutta ei ole vieläkään keksinyt mitä siitä tekisi, ettei se kangas särkisi silmiä. Mutta vielä joku päivä mä sen selätän. Tällä hetkellä se hirvitys johtaa ehkä 100-0. 
Pipojen ompeluun pitäisi löytää motivaatiota ja aikaa. Lähinnä sitä aikaa. Maanantaina alkaa ruhtinaallinen, tai jopa liian pitkä lomittajajakso, eli ehkä siinä saisi jotain aikaan. Miehellä on suuret suunnitelmat mitä korjaa navetalla sillä aikaa, ehkä puolet on sellainen realistinen tavoite. Jos ottaisi omaksi tavoitteeksi saada jokaiselle lapselle ommeltua päähän, yläkroppaan ja jalkoihin jotain. Ja koska nuorimmainen ei tarvitse yhtään lisää vaatteita, niin voisin ne ompelukset korvata tekemällä pitkästä aikaa itselleni jotain. Jujunan joulukalenterista tuli kiva toppikaava, mutta sitä on turha tehdä nyt, koska omat yläosat on oltava mallia 'helppo pääsy tisseille'. Pieruverkkareita ei ole koskaan liikaa. 


lauantai 24. marraskuuta 2018

Tissejä!

Mä puhun hyvin mielelläni tisseistä. Kuvaankin niitä mielelläni ja melko paljon. Ja lähetän kuvia kavereille, jotka nekin puhuu mielellään tisseistä. Ja tarkennetaan, ne kaverit on naisia. Isot tissit, pienet tissit, hyvät tissit, rumat tissit. Kaikki tissit kelpaa puheenaiheeksi, sävy vaan muuttuu.


No joo, joku saattoi jo ehkä arvata, että kyse on lehmistä. Mutta tissit silti. Ne lehmän mahan alla riippuvat tai napakasti kiinni olevat maitorauhaset on hyvin tärkeä osa ammattia. Niistä riippuu kuulkaas ihan kaikki. Jopa se, ostetaanko tänä vuonna lapsille vain pienet vai isot joululahjat.

Isot tissit ei ole aina hyvä asia, isoista tisseistä ei tule välttämättä enemmän maitoa kun pienistä. Mutta niille käy samalla tavalla kun naisten tisseille, koko suurenee kerta kerralta, en edes haaveile yrittäväni päälle samoja liivejä mitä käytin esikoisen jälkeen. Saati sitten niitä, mitkä oli käytössä ennen lapsia. Ja samat lainalaisuudet pätee myös malliin, sekin muuttuu. Eikä parempaan suuntaan. Ensikon tissit on (yleensä) vielä ihan kauniit katsella, mutta ikä ja tuotetut maitokilot tekee tehtävänsä ja viidennen poikimisen jälkeen ei tissit ole likikään niin terhakkaat kun ensimmäisellä kerralla. Vaan on niitäkin mammoja joiden varustus pitää pintansa aikaa ja maitokiloja vastaan paremmin kun toisten, eikä utareesta voi suoraan päätellä ikää.

ruma tissi
Niin paljon niitä utareita tulee vahdattua navetalla, että kun lehmä on robotilla, niin robon takapuolelta ei lehmästä näy kun jalat ja mahanalus. Ja siltikin sen lehmän tunnistaa, niistä tisseistä tietenkin.

tosi hyvä tissi
Kaikki varmasti ymmärtää, että tavoite on hyväutareinen lehmä. Se kestää aikaa ja poikimisia paremmin. Utareesta puhuttaessa vilahtelee jutussa monia omituisia termejä, joista osa on arvattavissa ja osa täyttä hepreaa asiaan vihkiytymättömälle. Etukiinnitys on vielä melko helposti pääteltävissä, keskiside menee jo vähän kinkkisemmäksi. Etuvedinten pituus on ihan selvä, mutta mikä on takakiinnityksen leveys? Maavara on selkeä käsite, mutta takavedinten sijainti saattaa aiheuttaa hieman kysymyksiä. Eikös ne kaikki vetimet kuitenkin ole siellä utareen alapuolella? Juu on, mutta kyse onkin niiden keskinäisestä sijainnista, eli onko ne liki toisiaan vai harottaako niinkuin merimiinassa piikit.


 Tämmöisten graafien perusteella sitten niitä sonneja valitaan. Nappasin esimerkeiksi kaksi ääripäätä, ylläoleva on aika optimaalinen utarerakenne meidän käyttöön, alempi jotain aivan kammottavaa. Nyt joku miettii, että miten sonnin tissiä arvostellaan, mutta sehän tulee sieltä jälkeläisnäytön perusteella. Eli niiden tyttärien utareet on syynätty jonkun asiaaosaavan ihmisen toimesta ja pisteytetty. Ja niin edelleen.






kelpaa katsella
Hyväutareinen lehmä saa jatkaa omaa sukuaan, mikäli luonne ja tuotos myös sitä puoltavat. Hyvin muotonsa pitävä ja napakasti kiinnittynyt utare kestää aikaa paremmin, siitä ei tule sellaista maatalaahaavaa siwan kassia, jokainen voi kuvitella millaista on kävellä sellainen jalkojen välissä roikkuen. Ei se ole kivaa lehmästäkään. Ja sellainen säkki on paljon altiimpi vedinpolkemille, eli naapuriparressa kompuroiva lehmä, tai lehmä itse ylösnoustessaan polkaisee vetimen päälle. Pahimmassa tapauksessa vedin murskaantuu täysin mennen käyttökelvottomaksi, joilloin ainut vaihtoehto on umpeuttaa se utareen neljännes. Tai vedin voi leikkaantua osittain pois, kuten Mimirillä, jolta puuttuu kolmen sentin pala toisesta takavetimestä. Siinä palasessa oli se tärkeä sulkijalihas, eli nyt se vedin vuotaa maitoa oikeastaan koko ajan. Ja koska maitotiehyt on koko ajan avoin, niin lohko on paljon alttiimpi tulehduksille.
ihan sievä

Sitä lypsettävyyttä olen käsitellyt jo aiemminkin. Sitä ei näe utareesta päällepäin, mutta Robotti Ruttunen on lahjomaton tarkkailija. Koneelta näkee suoraan mikä se lehmän lypsettävyys on. Eli paljonko maitoa tulee minuutissa. Tiukka lehmä on huono, eli maitoa tulee vain vähän/minuutti. Liian herkkä ei ole sekään hyvä, koska silloin maitoa vuotaa helposti myös parteen. Ja  parressa oleva maitolammikko on bakteereille varsinainen onnela, siellä on hyvä muhia ja hyökätä sieltä lammikkoon makuulle sattuvan lehmän utareeseen.

Ei nyt pidä kuvien perusteella luulla, että meillä pelkkiä missitissejä on. Kyllä siellä seassa kulkee niitä siwan kassilla varustettuja, merimiina ja kaikkia muitakin kamaluuksia. Vaan jalostus ja aika, sillä niistä koitetaan päästä eroon. 








Kaaoksen kesytystä

Kolmen lapsen ja kahden aikuisen taloudessa kaikkia menoja ja tapaamisia ja muita muistettavia asioita on noin 127 viikossa. Miehen kokoukset, lasten neuvolat jne. Montakohan viikkoa on ollut tarkoitus soittaa neuvolaan ja varata aika influenssarokotuksiin, muistan sen aina perjantaina neljän jälkeen. Esikoisen asiat vielä lisäksi, kaikki selvitykset ja hakemukset ja muut helvetit. Ei vaan pysy mun kovalevyllä.

Jo vuosi sitten, tai niillä main, pikkuveljen avokki K. puhui bujosta. Jäin silloin miettimään asiaa, kokeilinkin vähän, mutta ei ottanut tuulta alleen. Jotenkin se kuitenkin jäi mielen syövereihin, ja pompahti tässä uudestaan mieleen. Mikä ettei, oisko siinä ratkaisu mun pulmiin? Tavallinen kalenteri jää aina käyttämättä, siinä ei ole tarpeeksi tilaa kaikille to do-listoille ja muille oheishässäkälle mikä aivojen syövereissä rullaa. Johonkin nekin pitää saada muistiin ja ne lippuslappuset katoaa jo ennenkun ehdin selkäni kääntää. Tilasin adlibrikseltä pari vihkoa, mutta pitkän, siis todella pitkän toimitusajan takia ehdin selailla asioita uudestaan läpi monelta kantilta ja K:n ehdotuksesta tutustuin Traveller's Notebookiin. Ding ding ding! Vielä enemmän mun settiä. Tuumasta toiseen ja tilaamaan kannet ja pari (monta) vihkoa. Esteetikko sisälläni vaati hyvännäköiset kannet, siinä olikin sitten etsiminen. Löytyi ne sitten kuitenkin. Ja koska tippaleipä-aivot, niin ajatus rullasi eteenpäin ja vaati toisenkin TN:n, vähän toisenlaiseen käyttöön, nimittäin ompeluideoille. Tapani on innostua asioista aina ihan satasella, osa sitten jää vähän paitsioon (kuten kasvimaa tänä vuonna).

Tässä kohtaa paussi, tilausta käsitellään....

Kärsimätön mieleni palaa tähän asiaan monta kertaa päivässä. Imettäessä ehtii laulattaa googlea, selailla eri postauksia aiheen tiimoilta ja Kalenterimanian sivut on tulleet kovasti tutuksi. Ruutuvihkoon on hahmoteltu listoja, lisää listoja, trackereita, vielä lisää listoja ja kaikkea muuta millä on tarkoitus saada aivomyrsky kasattua jotakuinkin hallittavaan muotoon. Selvästi kaipaan jotain järkeistämistä tähän arkikaaokseen.

Olen aina rakastanut listoja. To do-listat on mitä parhaita, tehtyjen juttujen yliviivaaminen on mitä terapeuttisinta. Idealistat, koska muuten ne parhaat ajatukset takuulla unohtuu. Listoja hyvistä vasikannimistä, voi kuinka monta niitä olenkaan vuosien varrella hukannut ja siksi navetalla on tyhmän nimisiä lehmiä. Joku kysyy varmaan, että onko sillä väliä? No on! Blogiajatuksia, eihän ne paskimm... siis parhaat ideat koskaan koneen ääressä tule. Voisi olla ajatusta pitää myös listausta käytetyistä kankaista, että paljonko se kulutus oikeastaan on. Tai mitä niistä tulee tehtyä. Ja ne suunnitelmat mihin tarkoitukseen sen hienon Star Wars-kankaan ostikaan, sille oli varmasti joku tarkoitus, jota en kyllä enää muista. Hyväksi havaitut kaavat on myös syytä pitää mielessä, tai siis vihossa.

Ne kannet tuli vihdoinkin, kärsimättömälle parin päivän odotus on oikeasti tuskaa. Hypistelin niitä siinä tovin, hypistelin lisää ja tajusin, että tämä todellakin on mun juttu. Vaihtelin sisällöksi sopivat vihot, ihan peruskalenterit, viikko- ja kuukausi-näkymillä, pari viivoitettua vihkoa ja pari ruutuvihkoa. Blankoja en oikein osaa käyttää. Verotin lasten tarravalikoimaa koristelun merkeissä, itse kun en osaa tikku-ukkoa kummempaa piirtää. Kasasin ostoslistat ja muut päällimmäisenä mielessä pyörivät asia vihkoihin. Jo alkaa helpottaa, oikeasti.


Standard-kokoa oleva Gemini on se varsinainen pääkalenteri, personal on sitten enemmän niitä listoja varten. Tajusin tarvitsevani myös ihan pikkuisen, semmoisen joka mahtuu vaikka takin taskuun, siihen saa tien päällä tumpata kaikki muistiin laitettavat asiat. Pientä söpöä ei löytynyt, ennnekun eksyin Baumi designin sivuille. Pienen viestipalaverin jälkeen sieltä tulee just mun tarpeisiin tuunattu passport, pirteällä kuosilla. Toimitusaika on pari viikkoa, tuntuu muuten tässä vaiheessa pirun pitkältä ajalta.

Käsilaukkua olen opetellut käyttämään, tai siis säkkiä, koska laukkuni virkaa toimittaa jostain hommattu hoitolaukku. Kaikki pienten lasten äidit tietää paljonko tavaraa vaihtovaatteista alkaen (niskapaskojen varalta) aina pillimehuihin ja sopivaan keksipakettiin pitää saada kulkemaan mukana. Oma kassini on ristitty Muumimammaksi, eikös mamman laukku ollut pohjaton kaivo, sinne mahtui mitä vaan.Kevyempään tarpeeseen sopii kaverilta lahjaksi saatu ihana kana-kuosinen kassi, jota mieleni tekee tuunata sen verran, että laittaisin siihen vetoketjun. Tätä täytyy vielä harkita.

Loppuun ihan vaan omaksi ilokseni ainut meillä hengissä pysyvä viherkasvi, joka pimeiden päivien piristykseksi päätti jopa minun huonolla hoidolla alkaa kukkia.






lauantai 17. marraskuuta 2018

Voihan villasukka!

Sain idean tässä aikana muutamana, eli joskus syyskuun puolella lapsia hoitoon viedessäni, että joku tee hyvää-tempaus pitäisi kehittää. Samaa vauhtia tuli myös ajatus siitä, että sehän voisi olla villasukkalahjoitus päiväkodille. Likikään kaikilla lapsilla ei ole kutovaa mummoa tai äitiä, eli niitä villasukkia ei vaan ilmesty sitä tahtia kuin toisille. Yksin yli 80 sukkaparin urakkaan en edes haaveillut alkavani, vaan ehdotin ideaa paikallisille martoille, joiden jäseneksi liityin kesän aikana.

Pj otti idean hyvin vastaan, vei sen hallitukseen ja kiinni nappasi. Oman kylän kauppaan avattiin lankatili, johon martat saivat hakea materiaalit. Oma panokseni jäi vähän vaisuksi Peikkotytön syntymän osuessa juuri siihen kutomisaikaan, mutta koska delegointi on päivän sana, niin kiikutin hakemani langat Anopille (tarkoituksella kirjoitan isolla alkukirjaimella), joka hoiti homman kotiin mun puolesta. Vähän siinä oli omaa laiskuuttakin, koska olivat sopineet langaksi Novitan Nalle-langan ja mä vihaan niin ohuen langan kutomista, niin en sitten alkanut tietentahtoen kiirusaikaan itseäni kiusaamaan.

Eilen oli sitten villasukkien luovutustilaisuus ja paikalla oli muutama kutova martta itseni lisäksi ja komea saalis sukkia oltiinkin saatu aikaan. Uusia sukkia oli tehty 56 paria ja lisäksi yksi ahkera oli keränny lapsenlapsien pieneksi jääneitä sukkia 42 paria, eli kokonaissaldo 98 paria ja parikymmentä paria lapasia vielä kaupan päälle. Hieno homma! Paikallislehteen tulee joku pikkuinen juttu kuulemma.

Kuvassa murto-osa sukista ja allekirjoittaneen omat eripari-sukat äärimmäisenä oikella. Miksi turhaan tehdä pareja, kun ne on aina hukassa, tekee suoraan nipun erilaisia sukkia ja käyttää niitä iloisesti ristiinrastiin keskenään. Idea viime talvelta ja hyväksi havaittu.

Kaikesta tästä inspiroituneena kaivoin puikot naftaliinista ja äkkiä sitä sukkaa syntyy kun vaan ottaa asiaksi. Ihastelen kaikki kirjoneulesukkien kuvia, mutta omat rajallisuuteni tiedostaen teen aina perussukkaa, raitalangat on suosikkeja. Tällä kertaa puikolle hyppäs vihreäsävyinen, itselleni hyvin harvinainen valinta. Haastoin yhden kutovaisen kaverinkin instassa, viikko sitten oli puhetta, kuinka ei enää tule kudottua mitään. Sen verran se taitaa olla yllytyshullu, että luulis ottavan haasteen vastaan.

Pari muutakin Novitan 7-veikkaa herkkua pääsi ostoskoriin, ei hajuakaan onko ne uutuuksia vai vanhoja tuttuja. 

Jos sitä iltaisin telkkaria katsoessa kutois sukkaa, eikä vaan söis herkkuja. Voisi olla enemmän mahdollisuutta saada vauvakilot karistettua. Sinne salille kun ei näemmä ikinä ehdi... 

Haastan lukijat samaan, ideoi joku hyvä kiertää- juttu tai muu tempaus. Tai vie vaikka ne lasten pienet villasukat oman kunnan päiväkodille, varmasti ottavat mielellään vastaan. Kerro toki kommenteissa omasta teostasi.

maanantai 12. marraskuuta 2018

F84.9 Laaja-alainen kehityshäiriö

Olen aloittanut tätä bloggausta monta kertaa, kirjoittanut sitä päässäni vielä useamman kerran, enkä silti saa siitä järkevää. Eli tämä on vain aivojen tyhjäystä, ensimmäinen osa niistä monista.

Esikoisen kanssa oltiin syyskuun  puolella Oys:n lasten neurolla käymässä, puheterapeutin tutkimukset oli tehty jo aiemmin elokuulla. Neuvolassa huolestuivat pojan puhumattomuudesta ja vähäisesta kontaktinotosta.

Tuon diagnoosin kanssa sitä sitten kotiuduttiin. Monta kertaa lääkärin puheissa vilahti sanat autismi ja autismin kirjo. Veti aika hiljaiseksi meidät molemmat, vaikka rehellisyyden nimissä, kyllähän sitä itse on tiennyt, ettei esikoinen ole ihan tavallinen lapsi. Poika ei puhu, ei juuri tunnu kuuntelevan eikä varsinaisesti piittaa muiden tekemisistä mitään, touhuilee vaan omia juttujaan. Liikunnallisesti lahjakas, hyppii ja juoksee aina. Ei jaksa keskittyä tehtäviin kovin pitkää aikaa. Ja niin edelleen.

Lääkärin vahvasta suosituksesta esikoisen hoito muuttui sitten kokopäiväiseksi, maanantaista perjantaihin, 6 tuntia per päivä. Tietää sitä, että Mersu nielee 600 kilometriä viikossa pelkästään hoitoon kuskaamisessa. Ajallisesti myös melko iso asia, kesäkelillä matka ei vielä kovinkaan kauaa, mutta talvella ja nykyisillä tienhoitotahdilla siellä saa kihnuttaa melko monena aamuna paksussa hangessa.

On täytetty lippua ja lappua, vammaistukihakemuksia, anomuksia sinne ja tänne ja tuonne, vielä on omaishoitohakemus ja invaparkkilupa anomatta. Ajallisesti tämä tuli ehkä pahimpaan mahdolliseen aikaan, ei jäänyt yhtään sopeutumisaikaa ennen vauvan syntymää, nyt kun alkaa vauva-arki rullata jotakuinkin sujuvasti, ehtii keskittyä taas enemmän tähän esikoisen asiaan. Päivittäin sitä miettii, että miksi? Mitä tein väärin, miksi meille? Ja sitten taas itkettää. Sitä on riittänyt, itkua. Eihän tälläistä asiaa ihan tuosta noin vaan käsittele omassa päässä.

Puheterapeutti on hakusassa, vaan kun menee Kelan kautta, niin sen sitten tietää, että siinä hommassa kestää. Päiväkotiin poika saa henkilökohtaisen avustajan, joskus. Monta muutakin asiaa on vielä vaiheessa.

Tähän asti jaksoin tuottaa tekstiä lokakuussa.

Nyt asiaa vielä enemmän nieleskelleenä, luulisin jaksavani tekstin loppuun. Puheterapeuttiasia ei ole edennyt vieläkään, vammaistukipäätös sentään tuli viime viikolla. Ja autolle invaparkkilupa. Päikkyyn on saatu oma hoitaja, jonka kanssa ollaan päivät. Tai siis joka on lapsen kanssa kaikki päivät, pikemminkin niin päin. Edistystä on tapahtunut, ainakin lapsi on rauhoittunut jonkun verran. Selvästi odottaa hoitoon menoa, ja menee mielellään. Joskin myös lähtee kotiin mielellään, mukavaa sekin. Tapailee tavuja, mutta sitä puheterapiaa odotellessa. Kuvakortit ovat käytössä päiväkodilla, kotona selvät rutiinit riittänee toistaiseksi.

Enää ei itketä. Eihän se mitään auta. Tilalle on tullut päättäväisyys, kyllä tästä selvitään. Monta rautaa on vielä tulessa, asioita selviteltävänä ja varmasti monta vastusta tulossa. Päivä kerrallaan.

Pyykkihelvetti

Siis oikeasti, mistä [tähän paljon rumia sanoja] niitä riittää? Ihan varmasti joku sadistinen kotitonttu, tai vaihtoehtoisesti se meillä asuva intiaanikummitus, jonka piikkiin menee paljon asioita tässä taloudessa, on päättänyt hukuttaa mut pyykkeihin. Ei viishenkinen perhe voi saada näin paljon pyykkiä aikaiseksi. Kestovaippailu ei nyt tuo oikeastaan helpotusta tähän, mutta tässä määrässä se koneellinen joka toinen päivä ei kyllä tunnu enää missään.

Joka päivä pitää pestä vähintään koneellinen. Siis vähintään. Mieluummin kaksi. Eihän se ole mikään ongelma, kone jauhaa pari tuntia ja pilputtelee sitten tunnarinsa, että nyt täällä olis valmista. Pikainen vaihto, märät kuivausrumpuun ja taas parin tunnin päältä kuuluu iloinen piippaus ja kuivat pyykit odottaa. Helppoa eikö totta? Vaan sitten alkaa se helvetillinen vaihe. Mä nimittäin vihaan pyykkien viikkaamista. Pyhää vihaa. Kotitöistä vain ikkunoiden peseminen vituttaa enemmän ja sen sitten kyllä näkee ikkunoista. Telkkuat niitä samoja rettuja edes takaisin, päälle, pois, pyykkiin, koneeseen, koppaan, päälle.... Huomasko joku, että kaappi jäi välistä? Jep. Monesti ne käyttövaatteet ei meillä ikinä päädy kaappiin asti, vaan niitä ah niin kauniisti sisutukseen sointuvia täysiä vaatekoppia pyörii keittiön pyödällä, makuuhuoneessa (MONTA!), sohvalla, apukeittiössa keskellä kulkuväylää. Kaivelen sitten niitä ryttyisiä paitoja ja housuja muksuille aamulla päälle ennen hoitoon lähtöä. Hyvä äiti-fiiliksellä.

Tiedän, että kun viikkaisi samantien sen koneellisen jonka ottaa pois kuivausrummusta ja veisi ne vaatteet kaappiin, niin siinä ei kauaa menis, eikä niitä pyykkivuori kertyisi niin korkeaksi, että Veikka Gustafssonia hirvittää. Vaan aina tulee jotain muuta, ettei just sillä hetkellä ehdi. Ja sit tulee jotain muuta, ja siirtää sitä koria pois tieltä ja se jää seuraavalle päivälle ja sit tulee jo uutta koneelista ja... Sitten niitä viikattavia onkin kaikki talouden pyykkikorit täynnä ja niitä on monta. Siinä sitten elin otsassa tököttäen käärii ja kiroilee.

Ainut paikka hoitaa koko viheliäinen toimepide on keittiössä. Siihen saa kasat hienosti pöydälle. Eli homma pitää tehdä kun isommat lapset joko nukkuu tai on ammuttu kuuhun. Koska muuten joku apureita on liiaksi, ja apureiden suurin huvi on kiskoa valmiit kasat lattialle tai viikata kasat uudestaan. Kiitos lapset, ihana kun autatte, mutta voisitteko olla auttamatta?

Saan sentään lajilteltua pyykit ennen pesua. Tummat, vaaleat, lasten, villaiset, lakanat ja pyyhkeet. Helpottaa sentään vähän urakkaa. Siihenkin piti testailla monta eri systeemiä ennen kun löysin suhteellisen toimivan.

Yksi ärsytyksen aihe on puolipitoiset vaatteet. Niitä lojuu millon missäkin, eikä minulla ainakaan ole hajuakaan montako päivää joku paita on ollut esikoisella päällä. Ja jos minä en tiedä, niin ei tiedä kukaan muukaan. Siis pyykkiin. Sinnikkäistä yrityksistä huolimatta en ole löytänyt niille vakiintunutta paikkaa mihin ne illalla nostetaan kun lapset riisutaan iltapesuja ja pyjaman vaihtoa varten. Sitten ne jää sohvalle tai johokin muuhun epämääräiseen paikkaan, ovat aamulla hukassa ja päädyn hakemaan kaapista (hah!), siis sieltä kopasta uudet. Ja sama toistuu illalla ja seuraavana aamuna. Ei sitten ihme, että sitä pyykkiä piisaa.

Koko postauksen idea lähti siitä, että mä otin eilen itseäni niskasta kiinni ja viikkasin kaikki pyykit. Paitsi isännän omat, joku roti sentään, se saa viikata ihan itse omansa. Ellei se viimeinen pursuava korillinen makuuhuoneessa ala vituttaa niin paljon, että pyörrän omista periaatteistani. Samalla tuli perattua pois kaapista kaikki joustovyötäröiset housut ja mammapaidat kierrätykseen lähtemistä varten. Ja vähän muutakin, en usko että minäkään tarvitsen 16 vetoketjuhupparia. Sain omasta kaapistani jätesäkillisen vaatteita SPR:lle. Vielä kun käy läpi lasten vaatteita, peikkotyttö alkaa kasvaa ohi 56 senttisistä, niille pitää keksiä kohde, enää en niitä säilö, meidän lapsiluku on täynnä.

Todisteeksi urakastani otin kuvan, postasin sen jopa instaan. Joku kyllä kehtasi epäillä koppapinon olevan niitä uusia kaupasta tuotuja. Ymmärrän kyllä, niin olisin epäillyt minäkin.

torstai 8. marraskuuta 2018

Miesten harrastukset vrt. naisten harrastukset

Miehet on valinneet niin paljon paremman harrastusgenren kun naiset, todellakin. Miettikääs nyt perinteisiä miesten harrastuksia: moottoripyörät/-kelkat, metsästys, kalastus, puutyöt, metsänhoito, autojen rassaus... mitä näitä nyt onkaan. Mikä niitä yhdistää? No se, että niitä ei tehdä kotona. Ei ainakaan tuvassa. Mitä vastaavasti ovat naisten harrastukset? Käsityöt koko kirjossaan, puutarhatyöt, kasvimaa, lukeminen, leipominen jne. Mikä niitä yhdistää? Se, että ne tehdään kotona, pääosin jopa siellä neljän seinän sisällä. 

Mikä sitten närästää? Mies lähtee rassaamaan autoa kaverin pajalle, tai lenkille moottoripyörällä. Saa muutaman tunnin hengähdystaukoa normaalista arjesta. Samaan aikaan nainen pesee pyykkiä, leipoo siinä sivussa jotain, siivoaa olohuoneen, leikkaa lapselle yhden paidan kankaat, vaihtaa vaippoja ja taas näpertää jotain pientä oman harrastuksensa parissa. Siis tekee sitä siinä sivussa kaiken muun normaalin "äitityön" ohella. Ei ihme ettei tule valmista, ja nainen haaveilee muutaman tunnin häiriöttömästä ajasta, jolloin ehtisi keskittyä kaikessa rauhassa siihen mitä on tekemässä. Vaikkakin takaraivossa varmasti jyskyttää senkin aikaa se, että pyykit pitää viikata ja tehdä monta muuta kotityötä. 

Minä en valita, ainakaan kovin paljoa. Isännällä ei ole harrastuksia liiaksi ja se paras harrastus on metsästys. Kkk Sakke sai ensimmäisen hirvensä viikonloppuna, isännän itsensä ampumana. 


Viikon ainut vapaapäivä suli sitten puheluun päiväkodilta kello 7 aamulla,"monta vakkaria sairaana, voitko pitää esikoisen kotona, ei riitä aikuiset lapsimäärään". Ei siinä sitten auttanut muu kun sanoa, että tottakai. En lähde Kakkosta ajamaan hoitoon, kun kerta Ykkönen jää kotiin, olkoot sitten molemmat kotona. En mä olisikaan tahtonut tänään tehdä mitään omia juttuja, sen sijaan koitan pitää aisoissa hyperaktiivisen esikoisen ja kiukkukohtauksiaan niin taajaan viljelevän uhmäikäisen, että meillä puhutaan nykyään Velociraptorista. 

Onneksi on suklaata.
Lisää kahvia.