keskiviikko 20. maaliskuuta 2019

Näin ne läskit lähtee

Oikeasti, jos ei kiinnosta, niin skippaa koko teksti. Kirjaan tähän lähinnä omaan muistiin, että mitkä on ollut fiilikset kuurin aikana. Jos kiinnostaa, niin jatka lukemista. Suoraa puhetta taas luvassa.

Päivä 1
Okei, tämähän on kivaa. Saa syödä kaikkea hyvää, minähän voin oikeasti elää aurajuustolla. Leipää ei tee mieli. Vihreää teetä ilman sokeria, no ehkä mä selviän.

Päivä 2
Vieläkin menee, ei pahemmin kiristä. Ei edes siinä vaiheessa kun mies söi vieressä pekonihampurilaista, se salli itselleen sellaisen herkun, koska oltiin Iisalmessa käymässä ja Ellin Grilli elätti sen opiskeluaikana. Fiilistelkööt. Mä söin paisetun kananmunan, kokolihapihvin ja salaattia. Käytiin kaupassa hakemassa vähän aineksia, majoneesia, avokadoa, kalaa jne. Miehen dieetti pitää sisällään aika paljon marjoja, niitä onneksi löytyy omasta pakastimesta. Niiden syömisestä mä olen oikeasti enemmän kun vähän kade, mutta hammasta purren mennään.

Päivä 3
Niin anteeksi mitä puntari, paljonko näytit?! -1,9 kg. Paljon vettä, no sehän kyllä vaikuttaa ja vihreä tee on diureetti, eli kusemalla sitä painoa lähtee. En valita, ei pidä ymmärtää väärin. Tänään menyssä feta-kanasalaatti ja varmaan kananmunia. Onneksi kääkättimet on työn touhussa ja munia tulee mukavaa tahtia. Ultimaattinen räkätauti laskee yleisfiilistä, koita siinä sitten olla pirteä ja positiivinen kun pää on täynnä räkää.

Räkätauti vei voiton, päätin että palaan laihiksen pariin, kunhan saan oloni edes suurinpiirtein inhimilliseksi. Kohta viikko podettu, eilen sain antibioottikuurin, kun viidettä päivää kuume huiteli 38 paremmalla puolella ja keuhkoissa rohisee. Kunhan tästä elämä voittaa, niin palataan alkuun.

maanantai 18. maaliskuuta 2019

Hyvästit vauvakiloille

Isäntä hermostui omiin kiloihinsa ja päätti alkaa jollekkin 8 viikon äijädieetille joka alkaa tänään. Siitä innostuneena tutkailin asioita ja löysinkin itselleni sopivan kuurin. Ladydieetti. Saa syödä, varsinkin niitä asioita mitä tykkään. Eli kananmunia, aurajuustoa, muita juustoja, kasviksia jne. Hiilarit ja sokeri jätetään alkuun pois. Perunasta ei niin pidä muutenkaan ja leivän perään en jää itkemään, puuroa en syö muutenkaan.

Olinhan mä joskus hoikka, jopa liian hoikka.  Sitten tuli lapsi ja mukavat 20 kiloa joista jäi mukaan kulkemaan varmaan 10. Toinen lapsi ja sama 10 kiloa massaa (lue läskiä) lisää. Kakkosen jälkeen sainkin jotakuinkin 10 kiloa pois,  mutta sitten aloin odottamaan kolmosta ja massakausi taas päälle. Kolmosen jälkeen pääsin aika lailla ennen raskautta painoon, mutta silti vyötäröllä on ikävät jenkkakahvat.

Siinä se aamupaino komeilee, onhan sitä ihan liikaa 157 senttiselle hukkapätkälle. Jos vaikka 5 kiloa lähtis ihan syömällä ja herkut pois jättämällä ja sitten ahtautuis taas treenikamoihin (onneksi olen säästänyt raskaussalikamat, niihin mahtuu pötsi mukavasti) ja lähtis vääntämään rautaa salille ja tiputtelee vielä toisen 5 kiloa. Tai vaikka 10 jos oikein mukavasti lähtee liikkeelle. Tavoiteaikaa en laita, koska elämä asettaa omat haasteensa.

Kyllähän mä tiedän mitä pitäis tehdä että laihtuu, mutta itsekurin ja ajan puute on ollut esteenä. Tykkään herkuista, olen sokerikoukussa ja hitusen hektiset  päivät tekee säännöllisesti syömisestä hankalaa. Ja laiskuus. Navetalla tulee mukavasti askelia ja keskisyke on aina siellä 120 tienoilla, mutta pitäis niitä läskejä ulkoiluttaa muutenkin. Seli seli, mä en tykkää mistään talviliikunnasta ja käveleminen ei oo talvella kivaa, koska on liukasta.  Selitys sekin, koska mulla on hurjan hyvät ja mukavat Icubugit.  Uiminen ois mulle mukava liikuntamuoto, lähin halli vaan on 50 kilometrin päässä tai sitten maksaa Rokuan ylihintoja. Kas niitä selityksiä taas.

Mutta seis selittelyt. Aamupalaksi kahden munan juustomunakas, kurkkua, tomaattia ja kahvia kermalla, puoli litraa vettä. Eikä ahdistanut yhtään tämmöinen dieettialoitus.

lauantai 2. maaliskuuta 2019

Sen pituinen se Narnian tarina

Potkiihan se elämä tasaisen varmasti päähän, on edes se asia hyvin hoidossa. Maanantaina aamulla mies laittaa viestiä navetalta, että soita eläinlääkäri, Narnia on ihan seis. Lekuri tuli, oireiden perusteella hoidettiin sekä ketoosia, että kalkinpuutosta. Päivällä potilaalla olikin sitten kipulääkkeestä huolimatta 40 asteen kuume ja taas soittoa eläinlääkärille. Pötsi hiljaa, joten epäiltiin juoksutusmahatulehdusta, joka ei kuitenkaan näkynyt vielä glutal-testissä. Norsukuuri antibioottia päälle ja katsellaan tilannetta. Potilas ei syönyt eikä paskonut. Seuraavana päivänä uutta käyntiä, sokeria suoneen ja epäilty diagnoosi nekroottinen suolistotulehdus. Ei voi  letkuttaa, koska mahoista ei tavara kulje eteenpäin. Sovittiin, että seuraavan päivän kuukausittaisella terveystarkistuskäynnillä tarkistellaan potilaan vointi uudestaa. Oltiin sitten torstaissa ja aamulla navettaan päästyäni katsoin, että tästä lehmästä ei tule enää peliä. Silmät kuopalla ja ihan pois tästä maailmasta.
Sinänsä mukavasti menneen Naseva-käynnin lopuksi Narnian rektalisoinnissa suolessa oli vaan mädäntynyttä ja hyytynyttä verta ja diagnoosin varmistamiseksi sitten avattiin juuri lopetettu karjan viime vuoden paras ensikko. Ohutsuoli oli täysin kuoliossa, mitään ei olisi ollut tehtävissä. Tapauksia vuodessa on vain hyvin vähän, bakteeri elää suolistossa itsessään ja joskus viiliintyy. Syytä ei tiedetä. Eli helvetin paskaa säkää, mutta eipä jäänyt itselle jossittelemista, että olisko pitänyt tehdä jotain toisin.

Samalla torstaisella käynnillä Kirka-kollista tehtiin sopraano, iltanavetalla toimistossa oli miestä vastassa hyvin hyvin närkästynyt raitapaita. Kaikki tiineystarkistettavat olivat tiineitä, kuten asiaan kuuluu, pari kiimatonta sai pikkuisen vauhtia hormonitoimintaansa.

Kevättä kohti, Kiksa hautoo neljättä osavaltiovasikkaa, lihaa tälläkin kertaa.

Leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä.

sunnuntai 24. helmikuuta 2019

Noro tuli kylään

Vieras jota en todellakaan olisi halunnut. Esikoisen hoidossa oli juuri jyllännyt mahatauti, joka luonnollisesti rantautui myös meille. Onneksi vain esikoiselle, mutta sitä *askapyykkiä pestiin ihan riittävästi viiden päivän aikana. Näin ollen en juuri nauranut, kun Uhmiksen hoidosta soitettiin keskiviikkoaamuna "Voisko K jäädä kotiin, täällä jyllää nyt mahatauti, ja monta lasta sekä hoitajaa on kipeänä". No joo voi, mutta paljonko se meitä enää auttaa, kun lapsi oli hoidossa edellisenä päivänä. Keskiviikon ja torstain välisenä yönä ei sitten paljon nukuttu, kun Uhmis oksenteli vajaan tunnin välein. Oma kuuppa oli aamulla melkoisen sekaisin.

Torstai menikin sitten ihan rauhallisissa tunnelmissa, näinkö tästä selvittiin. Ei selvitty. Oma olo oli vähintäänkin hassu perjantaina aamulla ja sitten se alkoi. Istuin vessanpöntöllä ämpäri sylissä. Alaosasto rauhoittui parissa tunnissa, mutta sitä oksentamista piisas pitkälle iltapäivään. Kaikki neste tuli ylös, eikä syömistä kannattanut edes ajatella. Isäntä lähti kylällä käymään, laittoi viestiä, että oksettaa. Takaisin tulikin sitten lakanavalkoinen mies, joka halaili pönttöä pitkälle lauantaihin. Puolessa päivässä aloitti sitten Esikoinen. Ensimmäisenä sänkyyn, tietysti. Olihan osa petivaatteista vielä Uhmiksen oksentelun jäljiltä pesemättä, kun olin ottanut vain varapetivaatteet käyttöön. Oma olotila kuoleman rajamailla horjuen kasasin oksennettuja vaatteita ja pyyhkeitä vuoreksi apukeittiöön. Iltanavetalla luulin kuolevani, mutta pakko oli hommat tehdä. Armas mieheni kuitenkin antoi illalla tunnustusta, että päivästä ei olis selvitty, jos mä en olis huolehtinut kaikkea, se itse nukkui, halasi pönttöä ja nukkui lisää. Mom's got to do, what mom's got to do.

Lauantaina pesukone laulamaan heti aamusta, koska sitä pyykkiä oli aivan helvetisti. Jos pysyin laskuissa, niin seitsemän koneellista ehdin jauhaa sinä päivänä. Täkit ja tyynyt tietysti toivat oman lisänsä hommaan. Illalla oli ihan inhimillinen olo ja sunnuntaina uudestaan koneet täydelle teholle. Kunnes se iski, jumalataon kylmähorkka, jokaisen lihaksen särky. Siinä persiilleen (kirjaimellisesti) menneitä hiihtoja seuratessa myllytin pyykkiä, palelin viltin alla sohvalla ja kuulostelin kurkkuun kertyvää palaa, joka ounasteli tapaamista Ison Puhelimen kanssa. Pakkohan se sitten oli käydä tapaamisella, jonka jälkeen oli ihmeesti helpotti. Muut söi reippaana riisipuuroa, tässä nyt haaveilen varovaisesti parista paistetusta kananmunasta iltapalaksi. Ehkä tyydyn jugurttiin kuitenkin.

Taidan vielä jättää esikoisen huomenna kotiin, vaikka sillä pari oireetonta päivää on ollutkin.

Voin vaan sanoa, että tämän koettelemuksen jälkeen sitä on taas pykälän viisaampi. Lähinnä sen suhteen, että mitä pitää kaapissa olla aina, ja ensimmäisten taudinoireiden alkaessa pitää hakea. Nesteytysjauheita on hyvä olla jemmassa, ja mustikkakeitto + jaffa pitää hakea heti, kun joku kilometrin säteellä sanoo "oksennustauti".

Minä, 3,5 kiloa kevyempänä kun toissa-aamuna. Tästä on hyvä jatkaa painonpudotusta, kun kerta homma on saatu vauhtiin.

keskiviikko 6. helmikuuta 2019

Aika rientää

Edellisestä postauksesta on kulunut yli kuukausi. Ajatuksia on ollut, paljonkin, mutta semmoinen pikku juttu kun elämä on tullut vähän tielle. Monta hienoa pohdintaa on mennyt täysin hunningolle, kun niitä ei ole sillä hetkellä päässyt kirjoittamaan ylös. No, elämä on ja hämärän ajatuksenjuoksuni tuntien niitä omituisia (h)ajatelmia tulee kyllä lisää.

Kiireestä kertoo mm se, että Jujunan paketti housukaavoineen on ollut toista viikkoa avaamatta keittiön sivupöydällä. Mitä sitä avaamaan kun ommella ei ehdi kuitenkaan. Koneissa on varmaan melkoinen pölykerrostuma ja luultavasti asuu joku hämähäkkiyhdyskunta. Hyvä aamu on se, jolloin saa juotua kahvini edes suurinpiirtein kuumana. Kylmä kahvi EI muuten kaunista.

Vaan eipä tuo ole navetallakaan mennyt ihan putkeen. Paljon odotettu, tarkennan, minun odottamani ay-vasikka päätti jäädä poikimisessa pahasti jumiin ja sitä sitten kahden miehen voimin vedettiin pois. Lopputulema oli sitten täyttä sontaa: vasikka kuollut ja emä revähti niin pahasti, että siitä ei lehmäksi ole. Odottelee nyt vaan varoaikojen loppumista, kohtukin siinä hässäkässä tulehtui, minkä takia kuurille. Malta, navetan lupaavimpia lehmiä pullautti kohtunsa ulos poikimisessa, siinä tuli vähän ylimäärästä säpinää aamuun. Isäntä sitten näppäränä miehenä laittoi kohdun paikoilleen, eläinlääkärin hommaksi jäi vain ommella toosa umpeen ja kiittää miestä ripeästä toiminnasta. Malta muuten lypsää hurjia määriä, kädet kyynerpäitä myöden ristiin, että seuraava poikiminen menee vähän seesteisemmin.

Tänä aamuna Narnia teki mallisuorituksen: katselin kamerasta, että taitaa olla vasikan aika, päivälleen oikein. Pari tuntia tepasteltuaan poiki omatoimisesti lehmävasikan, josta en kuitenkaan tehnyt nimltään Rauskua tai Ruutanaa, vaikka Narnian lempinimi onkin Silakka. Vasikasta tuli Ruup.

Yhdeltä osin maailma on palannut mallilleen: vakieläinlääkäri on taas hommissa kahden viikon jaksoissa. Kuulostaa äkkiseltään aika pieneltä asialta, mutta vaikutus arjen sujumiseen on valtava.

Vasikoita on tullut tasaista tahtia, tänäänkin lähtee taas kolme maailmalle. Vielä kaksi vasikkaa tälle kuulle, sitten onkin pari-kolme kuukautta hiljaisempaa, kunnes kesällä taas alkaa ryysis.

Tietokone hajosi juuri kriittisellä hetkellä, piti kirjoittaa yksi vieraskynä-teksti, josta tulikin sitten melkoinen torso, kun se piti naputella illalla läppärillä sängyssä. No tulipa tehtyä, vaikka teksti oli kyllä ala-arvoista. Mitäpä jätin viime tinkaan, oma mokani.

Ehkä tämä tästä taas rauhoittuu, niin että ehtisin jopa säännöllisemmin kertoilla ajatuksiani ja kuulumisia tänne.

sunnuntai 23. joulukuuta 2018

Rantautui se joulustressi tännekin.

Mä vihaan joulua. Ihan yksiselitteisesti.  Tai lähinnä sitä kulutushysteriaa ja ihmisten järkyttävää joulustressaamista. Onko lahjat hankittu, kuusi etsitty jo huhtikuussa, saunan lattiakaivo pesty ja vaatehuone siivottu. Jouluverhot, -matot ja hittovie joulualushousutkin vaihdettu. Relatkaa! Siellä vaatehuoneessa ei kukaan käy vahtaamassa onko katonnurkassa vähän hämähäkinseittiä ja lattialistan päällä pölyä. Ellet sitten itse istu siellä koko joulua, mikä tietysti on sallittua. Joululaulut, voi hyvänen aika. Onko niitä pakko alkaa renkuttaa jo lokakuussa? Joulupukin kuumasta linjasta en edes aloita, tulis liikaa sensuroitavaa tekstiä.  Hurjalla paniikilla väännetään laatikot ja sen seitsemäntoista muuta ruokaa, joista puolet jää syömättä ja lopulta nakataan menemään. Taloudellisesti todella järkevää, vai miten se meni. Kakaroille ostetaan sadoilla euroilla leluja, jotka on ennen vuodenvaihdetta joko rikki tai muuten vaan hylätty. Koska Irma-Petteri näki mainoksen vinkuvasta ja piippaavasta örriäisestä, joka vaatii 4AA-patteria ja tekee kanssaihmiset hulluksi ulinallaan. Irma-Petteri leikkii sillä viikon ja sitten se on jo tylsä, koska lapsi näki jotain muuta minkä tahtoo. Pakkovierailut sukulaisten luo, vaikka oikeasti ei tippaakaan kiinnostaisi.  Lapset pistetään riviin laulamaan joululauluja huonosti, puistatus.


Olen Grinch, enkä kiellä sitä. Olen jopa ehkä hieman ylpeä siitä.

Ajattelin laittaa huomenna ruuaksi spagettia ja lihapullia, juoda lasin punaviiniä ja hiippailla villasukissa. Los Angeles voisi mun puolesta vaikka poikia, siinä olis sopivasti mukavaa tekemistä. Kanoille vien lämmintä porkkanapuuroa ja koirat saa herkkuja. Eli ihan sitä samaa mitä muulloinkin.  En lähde yhtään mihinkään, en tapaa ketään enkä tee mitään muutakaan minkään kaavan mukaan, siksi että niin kuuluu tehdä, koska on joulu. Teen oman jouluni, juuri sellaiseksi kun minä sen itse haluan.

perjantai 7. joulukuuta 2018

Aamuvirkkujen valtakunnassa

Meillä noustaan aikaisin, isännän kello pilpattaa herätyksen viideltä ja siitä kahvinkupillisen jälkeen se lähtee navettaan. Monesti seitsemään mennessä on jo takaisin tuvassa. Mä heräilen nykyään ihan ilman kelloa neljän maissa. Siitä sitten hiivin tonttuhiljaa kahvin keittoon ja pidän kädet ristissä, että termiittilauma ei herää ja saan juoda edes sen kupillisen rauhassa. Aamupalan syön monesti vasta sen jälkeen, kun olen vienyt lapset hoitoon, eli joskus puoli kymmenen jälkeen. Voin sanoa, että siinä vaiheessa on jo oikeasti nälkä. Koska pettämättömällä vaistolla lapset pomppaa pystyyn just sillä sekunnilla kun olen saanut leivät paahtimeen ja sit alkaa aamuhärdelli.

Viime yö meni taas pätkäunilla, Neiti Uhmaikä heräili monta kertaa yössä, viimeisen kerran puoli kolme ja siinä vaiheessa mä sain sanoa hyvästit omille yöunilleni. Tämä selvä, hiivin keittiöön ja pistin kahvit tippumaan. Käytin sitten sen tiukan pari tuntia mitä oli tarjolla omaa rauhaa koristellen kalenteria, hörppien kahvia (ihanasta uudesta mukista) ja katsoen taas kerran aivot narikkaan-ohjelmaa, eli Grayn anatomiaa.

Hämmästyksekseni olen jopa löytänyt itsestäni sisäisen näpertelijän, on aika mukavaa miettiä mitä väriä lätkii kalenteriin. Vai onko se vaan rauha siitä omasta tekemisestä, kun saa kerrankin keskittyä johonkin enemmän kun 3,5 minuuttia kerrallaan. Yllättävän paljon niitä menoja onkin, noin kun ne näkee kuukausiaukemalla.


Ompelurintamalla kokeilin eilen pikaisesti kestokassin tekemistä. Pari ohutta puuvillakangasta, joita en osaa käyttää mihinkään vaateompeluihin päätyi leikkuupöydälle, netistä ohjeet ja tuumasta toimeen. Kassista tuli kiva vaikka itse sanonkin, taidan sujauttaa sen yhteen joulupakettiin. Kaapissa on muutaman vanhat verhot jotka vois laittaa lihoiksi tähän tarkoitukseen 

To do-listalta sain alkuviikosta raksittua pois miehen kummitytön syntymäpäivälahjan. Tiedustelin etukäteen lahjottavan lempivärin ja vaatekoon ja pienen pohdinnan jälkeen päädyin tekemään Paapiin kaavoilla tunikan. Siitäkin tuli ihan sievä, vaikka itse en tuosta kankaasta pidä. Siksi se on varmaan lojunut hyllyssä vissiin pari vuotta, mutta tästä sen näkee, että kyllä ne kaikki enemmin tai myöhemmin tulee käytettyä. Sorrun aina välillä ostamaan niitä yllätyssäkkejä, niissä metrihinta on melko paljon normaalia halvempi, ja pidän siitä kun joudun vaivaamaan aivojani, että mihin *piip* mä käytän hempeän vaaleanpunaista pienikukkaista trikoota, jota tuntuu olevan vähintään kilometri. Mulla siis todella on hyllyssä sellaista ja se on mun akilleen kantapää, se kangas on jotain niin kammottavaa, etten ole saanut siitä aikaan edes pitkiä kalsareita tytölle. Monta kertaa olen nostanut sen leikkuupyödälle, mutta ei ole vieläkään keksinyt mitä siitä tekisi, ettei se kangas särkisi silmiä. Mutta vielä joku päivä mä sen selätän. Tällä hetkellä se hirvitys johtaa ehkä 100-0. 
Pipojen ompeluun pitäisi löytää motivaatiota ja aikaa. Lähinnä sitä aikaa. Maanantaina alkaa ruhtinaallinen, tai jopa liian pitkä lomittajajakso, eli ehkä siinä saisi jotain aikaan. Miehellä on suuret suunnitelmat mitä korjaa navetalla sillä aikaa, ehkä puolet on sellainen realistinen tavoite. Jos ottaisi omaksi tavoitteeksi saada jokaiselle lapselle ommeltua päähän, yläkroppaan ja jalkoihin jotain. Ja koska nuorimmainen ei tarvitse yhtään lisää vaatteita, niin voisin ne ompelukset korvata tekemällä pitkästä aikaa itselleni jotain. Jujunan joulukalenterista tuli kiva toppikaava, mutta sitä on turha tehdä nyt, koska omat yläosat on oltava mallia 'helppo pääsy tisseille'. Pieruverkkareita ei ole koskaan liikaa.