Tuttu hoitaja ohjas meidät omaan huoneeseen, mitä saadaan pitää tukikohtana tämä viikko, edes näin, ettei tarvi jossain kälyisessä odotushuoneessa istua koko viikkoa. Näin ollen mäkin tässä pääsen vähän suoltamaan näitä fiiliksiä ihan tuoreeltaan. Ensimmäinen lääkärinaika piti olla klo 9.30 ja vastaanotolle päästiinkin JO kymmenen jälkeen. Voi perseensuti, T oli tässä vaiheessa jo ihan sitä meiltä, että tää homma haisee, voidaanko lähteä kotiin. Eikä homma mennyt yhtään paremmaksi päivän edetessä. Omat eväät jäi kotiin ja kuuden aikaan aamulla syönyt T oli yhdentoista aikaan niin nälkäinen ja yhteystyöhaluton, että haettiin Burger Kingistä ranskalaiset. Kellonsiirron takia sekaisin mennyt yörytmi oli tuonyt tullessaan pari tuntia hillumista keskellä yötä, eli tutkimuksen kohde oli puolen päivän maissa jo niin väsynyt, että toimintaterapeutin tunti meni ihan *ituilleen, eikä ilmeisesti terapeutitkaan ymmärrä puhetta, vaan yritti sitkeästi yliväsyneen lapsen kanssa. No eihän siitä mitään tullut, en tiedä kenen otsassa kasvoi isoin tatti, meidän vanhempien vai lapsen.
Vihdoin päästiin kotiin, mies paineli suoraan navettaan ja mä jäin tekemään huomista varten makaronilaatikkoa, pakkohan lapsen on jotain syödä päivällä. En sitten pätkääkään luota siihen, että siellä olis huomennakaan ruoka ajoissa. Meiltä kun pitää lähteä seitsemän aikaan liikkeelle, koska Muhos-Oulu välin aamuruuhka ja 100 kilometriä matkaa.
Nestehukka itsellä, vitutus ja väsy. Ja neljä päivää vielä. Voi hyvä helvetti.
Jatkoa seuraa.
Tiistaina lähdettiin taas liikkeelle, hieman paremman yön jäljiltä, joskohta Uhmis pisti oman rallin päälle yöllä, mutta T ei siihen sentään (ihme) herännyt. Vanhempien vireystaso oli selvästi parempi, ja otsassa kasvanut elin oli yön aikana vähän pienentynyt. T:n kanssa oli helpompi toimia kun ei ollut väsy ja evääksi otettu makrulaatikko tuli ajallaan, ettei nälkä ehtinyt liiaksi vaivaamaan. Puheterapeutin kanssa toimiminen oli helpompaa. Vanhempien homma oli olla reilun kahden tunnin haastattelussa, ei äkkiseltään kuulosta raskaalta, mutta sitä se oli.
Operaatio tilkkupeitto etenee hyvää vauhtia, melko monta palaa on tässä matkojen aikana tullut virkattua.
Keskiviikkona jäädään tyttöjen kanssa pitämään torppaa pystyssä, pienimmäisen unet jää niin huonolle tuolla reissun päällä, että vähintään kohtuullista antaa yksi välipäivä. Haetaan tyttärien kanssa Mulan-lehmälle lääkettä Kestilästä, katsellaan tipuja ja ollaan vaan.
Torstaina sitten olikin jo palautepalavereita eri tahojen kanssa, mukavat hoitajat otti T:n niiden ajaksi huostaansa. Diagnoosikin sitten saatiin, ei mitenkään yllättäen, mutta tällä nyt mennään, eli poika sai autistin paperit. Päivä kerrallaan, tosin tuon diagnoosin myötä on helpompi hakea erinäisiä tukihommia lisää. Kovin oli takki tyhjä kun lähempänä kuutta päästiin torstaina kotiin, vähän ruokaa nassuun ja peiton ja patjan väliin. Ei muuten tarvinnu kauaa unta houkutella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti