Ettei vaan taas olis liian helppoa, niin pikkuneiti alkoi viikonloppuna kuumeilemaan ja maanantaina sitten lähdettiin lääkärille näyttämään korvia, koska epäilin, että siellä on taas tulehdusta, kun tyttö oli niin kärttyinen. Korvat siistit, mutta pika-crp heilahti niin isoihin lukemiin, että mittarit ei enää näyttäneet mitään, eli yli 190 ja meidät passitettiin Oysin lastenpäivystykseen. Uus crp-mittaus, tulos 275 ja suoraan osastolle. Kuume huiteli tässäkin vaiheessa likempänä 40. Lisää kipulääkettä, ja sit alkoikin se pissanäytteen kalastelu, koska punktiolla päivystyksessä se ei ollut onnistunut. Vihdoin muutaman yrityksen jälkeen saatiin saalista ja samalla tyttö sai niin kamalan kipukohtauksen, että ainut mikä tehos oli morfiini. Sydänkäyrä heitteli niin hassuja kuvioita, että meidät passitettiin yläkertaan teholle. Siellä sitten yön yli, lääkitys alkoi purra ja napero piristyä. Illalla soiteltiin miehen kanssa, että mitä pakkaa mulle matkaan, kun anoppi ja appi oli tulossa autoa huollattamaan. Tärkeintä olis tietysti saada käsityö ja uskollinen chromebook, vähän vaihtovaatetta myös. Silmälasit jäi matkasta, samoin puhelimen laturi. Ja tässä kohtaa mä manasin, että aina kun lasten kanssa lähdetään johonkin, niin mä olen ottanut matkaan Muumimamma-kassin, jossa on kaikki tarpeellinen ja sitten se painaakin just sen verran. Niin enkä mä tällä kertaa ollu jättäny sen kotiin "no ei kai sitä tarvitte". Eipä tosiaan.
Kanalanhoito-ohjeita on muuten yllättävän helppo antaa puhelimessa, onneksi, kun ottaa huomioon, että putkassa on popula nuorisoa, tipunaariossa yks sakki ja kahdessa nurkassa haudotaan.
Itse torkuin yön vanhempainhuoneen kovalla sohvalla liki koomaa muistuttavassa tilassa. Kolme valvottua yötä painoi takana aika lailla. Ennen viittä kömmin sitten tytön huoneeseen kuulemaan yön tapahtumat. Sydänkäkkyrät oli pysyneet yön yli normaaleina ja crp laskenut sen verran, että päästiin sitten tiistaina lastenosastolle. Sain laukun ja ensimmäinen lanka loppuikin sitten heti alkuunsa. Niitä torkkupeitonpalasia virkkailen, sopivan aivotonta touhua. Syke-sarjaa vahdatessa menee päivät nippanappa, vaan kohta nekin on katsottu läpi. Keskiviikkona tyttö on jo kovasti leikkisä,
jopa ärtyisä, kun ei maisemat vaihdu. Me kun ollaan kevyessä eristyksessä tyttösen nenästä löytyneen viruksen takia, eli omasta huoneesta ei ole poistumista. Varsinainen syyllinen täällä oloon on kuitenkin vti, eli virtsatieinfektio. Vuorokausi tipassa ja ab menee suonensisäisesti 3x päivässä. Varsin tavallinen, mutta hyvin ikävä vaiva, joka päätti sitten iskeä oiken tosissaan pikkuiseen. Ensimmäisen kerran tälläistä, isompi tyttö ei ole moista koskaan sairastanut. Seuraavalla kerralla ollaan taas pykälän verran viisaampia.
Keskiviikko koitti, kipulääkitystä ei ole enää tarvinnut ja neiti viuhtoo minkä ehtii. Kuumetta ei ole ollut reiluun vuorokauteen, ja crp on laskenut mukavasti alle 200. Tajusin unohtaneeni pyytää puhtaita sukkia ja alushousuja, joten nyrkkipyykkiä huoneen lavuaarissa ja kommandona sen aikaa kun vaatteet kuivuu. Hippailin käymään lähimarketissa, muka hakemassa lisää lankaa. Ei ole. Ei ole! Siinä vaiheessa alkoi vituttaa ja vitutus vaan kasvoi kun viereisen Hesen tiskillä oli kilometrin jono viereisen koulun oppilaita ruokatunnilla. En kehannu jäädä jonottamaan. Söisivät mokomat teiniperkeleet siellä koulussa, sitä varten niissä on ruoka. Takaisin osastolle, missä ihan oikeasti alkaa aika käymään pitkäksi. Sitten keksin, että asuuhan mulla yks tuttu tässä sairaalan lähistöllä ja parilla viestillä sain edes sitä lankaa, kiitos siitä ihana Minna! Taidan olla yhdet villasukat velkaa.
Ihmeesti sitä ihminen tuntuu elävän suklaalla, limpparilla, kahvilla ja automaattivoileivillä. Plaah. Jos tästä huomenna kotiin pääsee, niin ensitöikseni syö ihan jotain kunnollista kotiruokaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti