Korkea crp ja kommandona pitkin poikin

Ettei vaan taas olis liian helppoa, niin pikkuneiti alkoi viikonloppuna kuumeilemaan ja maanantaina sitten lähdettiin lääkärille näyttämään korvia, koska epäilin, että siellä on taas tulehdusta, kun tyttö oli niin kärttyinen. Korvat siistit, mutta pika-crp heilahti niin isoihin lukemiin, että mittarit ei enää näyttäneet mitään, eli yli 190 ja meidät passitettiin Oysin lastenpäivystykseen. Uus crp-mittaus, tulos 275 ja suoraan osastolle. Kuume huiteli tässäkin vaiheessa likempänä 40. Lisää kipulääkettä, ja sit alkoikin se pissanäytteen kalastelu, koska punktiolla päivystyksessä se ei ollut onnistunut. Vihdoin muutaman yrityksen jälkeen saatiin saalista ja samalla tyttö sai niin kamalan kipukohtauksen, että ainut mikä tehos oli morfiini. Sydänkäyrä heitteli niin hassuja kuvioita, että meidät passitettiin yläkertaan teholle. Siellä sitten yön yli, lääkitys alkoi purra ja napero piristyä. Illalla soiteltiin miehen kanssa, että mitä pakkaa mulle matkaan, kun anoppi ja appi oli tulossa autoa huollattamaan. Tärkeintä olis tietysti saada käsityö ja uskollinen chromebook, vähän vaihtovaatetta myös. Silmälasit jäi matkasta, samoin puhelimen laturi. Ja tässä kohtaa mä manasin, että aina kun lasten kanssa lähdetään johonkin, niin mä olen ottanut matkaan Muumimamma-kassin, jossa on kaikki tarpeellinen ja sitten se painaakin just sen verran. Niin enkä mä tällä kertaa ollu jättäny sen kotiin "no ei kai sitä tarvitte". Eipä tosiaan.

Kanalanhoito-ohjeita on muuten yllättävän helppo antaa puhelimessa, onneksi, kun ottaa huomioon, että putkassa on popula nuorisoa, tipunaariossa yks sakki ja kahdessa nurkassa haudotaan.

Itse torkuin yön vanhempainhuoneen kovalla sohvalla liki koomaa muistuttavassa tilassa. Kolme valvottua yötä painoi takana aika lailla. Ennen viittä kömmin sitten tytön huoneeseen kuulemaan yön tapahtumat. Sydänkäkkyrät oli pysyneet yön yli normaaleina ja crp laskenut sen verran, että päästiin sitten tiistaina lastenosastolle. Sain laukun ja ensimmäinen lanka loppuikin sitten heti alkuunsa. Niitä torkkupeitonpalasia virkkailen, sopivan aivotonta touhua. Syke-sarjaa vahdatessa menee päivät nippanappa, vaan kohta nekin on katsottu läpi. Keskiviikkona tyttö on jo kovasti leikkisä,

jopa ärtyisä, kun ei maisemat vaihdu. Me kun ollaan kevyessä eristyksessä tyttösen nenästä löytyneen viruksen takia, eli omasta huoneesta ei ole poistumista. Varsinainen syyllinen täällä oloon on kuitenkin vti, eli virtsatieinfektio. Vuorokausi tipassa ja ab menee suonensisäisesti 3x päivässä. Varsin tavallinen, mutta hyvin ikävä vaiva, joka päätti sitten iskeä oiken tosissaan pikkuiseen. Ensimmäisen kerran tälläistä, isompi tyttö ei ole moista koskaan sairastanut. Seuraavalla kerralla ollaan taas pykälän verran viisaampia.

Keskiviikko koitti, kipulääkitystä ei ole enää tarvinnut ja neiti viuhtoo minkä ehtii. Kuumetta ei ole ollut reiluun vuorokauteen, ja crp on laskenut mukavasti alle 200. Tajusin unohtaneeni pyytää puhtaita sukkia ja alushousuja, joten nyrkkipyykkiä huoneen lavuaarissa ja kommandona sen aikaa kun vaatteet kuivuu. Hippailin käymään lähimarketissa, muka hakemassa lisää lankaa. Ei ole. Ei ole! Siinä vaiheessa alkoi vituttaa ja vitutus vaan kasvoi kun viereisen Hesen tiskillä oli kilometrin jono viereisen koulun oppilaita ruokatunnilla. En kehannu jäädä jonottamaan. Söisivät mokomat teiniperkeleet siellä koulussa, sitä varten niissä on ruoka. Takaisin osastolle, missä ihan oikeasti alkaa aika käymään pitkäksi. Sitten keksin, että asuuhan mulla yks tuttu tässä sairaalan lähistöllä ja parilla viestillä sain edes sitä lankaa, kiitos siitä ihana Minna! Taidan olla yhdet villasukat velkaa.

Ihmeesti sitä ihminen tuntuu elävän suklaalla, limpparilla, kahvilla ja automaattivoileivillä. Plaah. Jos tästä huomenna kotiin pääsee, niin ensitöikseni syö ihan jotain kunnollista kotiruokaa.

Pölyt pois koneiden päältä

Keväällä on muhun hyvä vaikutus. Aurinko kun alkaa paistaa ja oikeasti lämmittää, niin sitä löytää itsestään ihan uudella tavalla virtaa. Lisäksi toissaviikonloppuinen kellojensiirtopelleily jätti mun kropan uskomaan, että on ok herätä neljältä. Mutta silti, mun kroppa latautuu auringonvalolla, mikä muuten pistää miettimään olisiko talvisin kirkasvalolampusta oikeasti apua. Hmm.... eikun takaisin asiaan. Aurinko, lumen alta paljastuva maa, pikkulinnut puissa, kuralätäköt... You name it. Kevät on ihanaa aikaa.

Imettäessä on ollut aikaa selailla kaikkia kivoja käsityöblogeja etsien uusia ideoita. Kerran ennenkin olen törmännyt kestokassikaavaan, joka on tehty kaupan muovipussista. Kuvallinen ohje on  täällä. Tuli taas siivoiltua keittiön laatikoista pussillinen muovipusseja ja jotenkin tuntui turhalta. Muutama muovipussi aina tarvitaan roskapusseiksi, mutta ei pussillista. Ja tuolla hyllyssä on jokunen (paljon) mitä vittua mä olen ajatellut-kankaita, eli siis niitä jotka on tulleet jossain mielenhäiriössä ostettua, tai kenties jonkun ylläripaketin matkassa. Jos kangasta on katsellut kaks vuotta, eikä ole keksinyt sille mitään käyttöä, niin kassi on sille varsin hyvä tarkoitus.

Tuumasta toimeen, ällökankaat esille ja muutama sievempi harkintaan. Pikkuveljen poikamiesboksista tulleet tiikeriverhot päätyy ainakin Uhmiksen mekoksi, mutta toisesta teen vielä pari kassia kunhan ehdin. Apukuski, työnjohto, ylipäällikkö meinas torpata koko ompeluhomman, mutta ihan vahingossa istutin sen tuon eilen järjestelemäni vetoketjulaatikon viereen, niin siinä sillä vierähti joku kolmisen varttia noita ketjuja tutkien ja hihkuen välikommentteja. Sama se mitä touhaa, kunhan antaa mun touhata, jos kerta ei taaskaan nuku päiväunia. Tuossa ompeluhuoneen pyödän päällä kun koitin leikata kasseja muistin taas, miksi en leikkaa siellä kankaita. En osaa, jos en pääse kiertämään pöydän ympäri, siksi leikkuuhommat hoituu yleensä vähemmillä kirosanoilla keittiönpöydän ääressä. Pyöröleikkuri ja alusta pitää vielä investoida jostain, kunhan seuraavan kerran kaupungilla liikkuu. Kuulemma ihan peto vehje leikkuuhommissa.

Pari ensimmäistä kassia leikkasin ihan kuten ohje neuvoi, mutta enhän minä ole minä, jos en jossain kohtaa ala oikoa mutkissa. Vihreä pöllökangas oli ensinnäkin liian kapea varsinaisen pussikaavan alle, joten kangas nelinkerroin ja vapaalla kädellä leikkaus. Ihme kyllä meni niinkun piti, ihan käypä pussukka siitäkin tuli. Pitää vaan katsoa miten taitteet menee (kuten huomasin toisella kertaa kun tätä vapaan käden taktiikkaa yritin) Facen Ompeluelämää-ryhmässä joku oli tehnyt näitä kasseja nimenomaan trikoosta, koska reunoja ei välttämättä tarvitse huolitella, mikä tietysti nopeuttaa valmistumista melko paljon. Ja trikoota varastoistani löytyy 90% enemmän kun muita kankaita.

Sur rur vaan, taustamusiikkina Spotifyn Jonnet ei muista-lista, mikä tuntui sisältävän aika nostalgisia biisejä. Jonnet ei todellakaan muista. Yhden söpösen nallekankaan kaivelin puuvillakasasta, tuhannen rypyssä se oli. Mielen sopukoissa oli jostain kuulemani tai lukemani vinkki pitää suihkepullo vettä ompeluhuoneessa, sillä saa pikaisesti siloteltua pienimmät rutut sen verran, että ei niin paljon tarkkuutta vaativat ompelukset onnistuu. On meillä silitysrautakin, mutta vaan on melko paha silitysallergia, eli mä en vaan yhtään tykkää. Enkä kyllä jaksais hypellä apukeittiöön joka kangaspalan kanssa, koska talouden ainut silitysrauta on kiinteästi apukeittiön laatikossa. Olen todistettavasti yhdet verhot silittänyt neljän vuoden aikana, ehkä jopa kahdet, ihan varmaksi en muista. Mistä tulikin mieleen, että joko tänä keväänä sais makkariin aikaiseksi ne uudet verhot, joiden kangas on ollut ostettuna jo kolme vuotta.

Raitakankaiden ompelu on tämmöiselle suurpiirteiselle neurootikolle ihan hullun hommaa. Koska kohdistaa pitäis, että kovin paljon satu silmiin, mutta kohdistamisessa menee hermot alta aikayksikön. Näitä sitten kans leikkasin vapaalla kädellä, kun tästä kankaasta ois jäänyt vaan pieni typerä soiro jolla ei taas olis tehnyt yhtään mitään, eli puoliksi ja pari kapeampaa kassia. Memo minulle, memo minulle, seuraavat raitakankaat leikkaat sitten niin, että ne menee pystyraidoiksi! Muista se. Ihan tarpeeksi kiroiltua tuli näiden kanssa. Ja muista tarkistaa se kankaiden taittelu, jos leikkaat vapaalla kädellä, meinas tulla melkoisen jännän mallinen kassi.

Ihan kivoja näistä tuli, ja varmasti teen lisää.

Sormiruokailua

Ihan vaan muutama sananen tässä, kun maanantaina pitää neuvolaan ja koska neiti on nyt 6kk, niin siellä aletaan kysellä kiinteistä. Niitä pitää kuulemma alkaa antaa just sinä maagisena päivänä, kun lapsi on puoli vuotta. Eikä siinä mitään, hyvä asia on, että lapsi tutustuu erilaisiin makuihin mahdollisimman aikaisin ja monipuolisesti. Vaan miksi, voi miksi, pitää neuvolatätien kysyä, että montako pilttipurkillista lapsi syö. Oma neuvolantäti osaa olla jo sitä kysymättä, kun tietää, että meillä sormiruokaillaan, ja määriä on mahdoton arvioida. Syö mitä syö, joskus menee enemmän ja joskus vähemmän.

Mutta miksi sormiruokailu? Siksi että mä olen laiska ja mukavuudenhaluinen. On paljon mukavampi itse syödä lämmintä ruokaa ja samalla lapsi maistelee parhaassa tapauksessa sitä samaa sapuskaa. Sotkua tulee, sehän on selvä, mutta tiskirätillä ja keittiösuihkepullolla pärjää hyvin. Laiskuus taas tulee määrääväksi tekijäksi sen ruuanlaitoin kohdalla, nappaa ruuasta päältä osan pois ja maustaa vasta sen jälkeen suolalla. Ei tarvitse raahata kassitolkulla pilttipurkkeja kaupasta ja sitten niitä samoja purkkeja toiseen suuntaan kierrätykseen. Niitä tulee käsittämätön määrä yhdellä lapsella, tyhmyyksissäni esikoinen meillä oli piltti-lapsi. Eipä muuten ole ollenkaan niin laaja repertuaari kelpaavissa ruuissa kun kakkosella, joka meillä aloitti sormiruokaillen ja syö nykyään ihan mitä vaan.

Eikä vähiten vaikuttava tekijä ole kustannukset. Ne purkkiruuat on törkeän kalliita. Aina on hätävarana pari kaapissa, mutta kakkosella niistä paukkui päiväykset yhteen aikaan.

Ja onhan lapsella käsittämättömän hauskaa tutustua hyvin konkreettisesti uusiin makuihin. Kukkakaali ripeltyy ihanan pieniksi muruiksi, rajuustoa on hauska pyydystää kulhosta ja mikäs sen mukavampaa kun puuroon upotetuilla pikku kätösillä haroa tukkaa, omaa tai äidin.

Sormiruokailijan perheessä eläis hyvinkin yksi pieni kana keittiön pöydän alla sinne tippuvilla muruilla, paloilla ja muilla. Mutta siihen kohtaan armas mieheni vetää rajan, kanaa ei kuulemma saa tuoda sisälle.

Tunnelmia osastolta 65

Niin se a-jakso vihdoin alkoi, johan tätä on odotettu monta kuukautta. Eli koko viikko lasten neurolla tutkimusjaksolla. Herätys mukavasti kolmen aikaan (vanhaa aikaa), koska tämän Oulussa ramppaamisen lisäksi teemme myös navettahommat itse. Uhmis sentään saatiin kolmeksi päiväksi mummulahoitoon, ettei hänelle tule yli 10 tunnin hoitopäiviä, jotka olis ihan liian pitkiä päiviä niin pienelle. Polla ihan sekaisin jo valmiiksi eilisestä kellonsiirtopelleilystä, niin kuinka kuitti sitä sitten mahtaa olla loppuviikosta?

Tuttu hoitaja ohjas meidät omaan huoneeseen, mitä saadaan pitää tukikohtana tämä viikko, edes näin, ettei tarvi jossain kälyisessä odotushuoneessa istua koko viikkoa. Näin ollen mäkin tässä pääsen vähän suoltamaan näitä fiiliksiä ihan tuoreeltaan. Ensimmäinen lääkärinaika piti olla klo 9.30 ja vastaanotolle päästiinkin JO kymmenen jälkeen. Voi perseensuti, T oli tässä vaiheessa jo ihan sitä meiltä, että tää homma haisee, voidaanko lähteä kotiin. Eikä homma mennyt yhtään paremmaksi päivän edetessä. Omat eväät jäi kotiin ja kuuden aikaan aamulla syönyt T oli yhdentoista aikaan niin nälkäinen ja yhteystyöhaluton, että haettiin Burger Kingistä ranskalaiset. Kellonsiirron takia sekaisin mennyt yörytmi oli tuonyt tullessaan pari tuntia hillumista keskellä yötä, eli tutkimuksen kohde oli puolen päivän maissa jo niin väsynyt, että toimintaterapeutin tunti meni ihan *ituilleen, eikä ilmeisesti terapeutitkaan ymmärrä puhetta, vaan yritti sitkeästi yliväsyneen lapsen kanssa. No eihän siitä mitään tullut, en tiedä kenen otsassa kasvoi isoin tatti, meidän vanhempien vai lapsen.

Vihdoin päästiin kotiin, mies paineli suoraan navettaan ja mä jäin tekemään huomista varten makaronilaatikkoa, pakkohan lapsen on jotain syödä päivällä. En sitten pätkääkään luota siihen, että siellä olis huomennakaan ruoka ajoissa. Meiltä kun pitää lähteä seitsemän aikaan liikkeelle, koska Muhos-Oulu välin aamuruuhka ja 100 kilometriä matkaa.

Nestehukka itsellä, vitutus ja väsy. Ja neljä päivää vielä. Voi hyvä helvetti.
Jatkoa seuraa.

Tiistaina lähdettiin taas liikkeelle, hieman paremman yön jäljiltä, joskohta Uhmis pisti oman rallin päälle yöllä, mutta T ei siihen sentään (ihme) herännyt. Vanhempien vireystaso oli selvästi parempi, ja otsassa kasvanut elin oli yön aikana vähän pienentynyt. T:n kanssa oli helpompi toimia kun ei ollut väsy ja evääksi otettu makrulaatikko tuli ajallaan, ettei nälkä ehtinyt liiaksi vaivaamaan. Puheterapeutin kanssa toimiminen oli helpompaa. Vanhempien homma oli olla reilun kahden tunnin haastattelussa, ei äkkiseltään kuulosta raskaalta, mutta sitä se oli.

Operaatio tilkkupeitto etenee hyvää vauhtia, melko monta palaa on tässä matkojen aikana tullut virkattua.

Keskiviikkona jäädään tyttöjen kanssa pitämään torppaa pystyssä, pienimmäisen unet jää niin huonolle tuolla reissun päällä, että vähintään kohtuullista antaa yksi välipäivä. Haetaan tyttärien kanssa Mulan-lehmälle lääkettä Kestilästä, katsellaan tipuja ja ollaan vaan.

Torstaina sitten olikin jo palautepalavereita eri tahojen kanssa, mukavat hoitajat otti T:n niiden ajaksi huostaansa. Diagnoosikin sitten saatiin, ei mitenkään yllättäen, mutta tällä nyt mennään, eli poika sai autistin paperit. Päivä kerrallaan, tosin tuon diagnoosin myötä on helpompi hakea erinäisiä tukihommia lisää. Kovin oli takki tyhjä kun lähempänä kuutta päästiin torstaina kotiin, vähän ruokaa nassuun ja peiton ja patjan väliin. Ei muuten tarvinnu kauaa unta houkutella.