Löysin puolivahingossa Mamma rimpuilee-podcastit Suplasta ja jäin kerrasta koukkuun. Loistavaa kuunneltavaa siinä ompelemisen ohella. Ensimmäinen kuuntelemani pätkä oli Let's vauvatalkoot! jossa pohdittiin ohimennen 50-lukulaista perhemallia ja jäin miettimään, että tänä päivänä, kun kaiken pitäis olla niin hiton tasa-arvoista, että likimain miehenkin pitäis imettää (arvatkaa vaan mitä teen just nyt, samalla kun naputtelen 5-sormijärjestelmällä tätä tekstiä), niin miksi? Mikä hiivatin vika on siinä, että äiti hoitaa lapset ja kodin ja mies korjaa auton ja käy palkkatöissä. Tai töissä, tässä meidän tapauksessa. Tai käynhän mäkin töissä, teen oman osani navettahommista, mikä muuten on ihan 50-lukulaista toimintaa, maalla. Lypsäminen on perinteisesti ollut emäntien hommaa ja lypsylle on lähdetty heti kun on vauva saatu puserrettua pihalle. Ei siinä ole mitään äitiyslomia pidetty, eikä niiden perään kukaan mitään ole kysellyt. Sillä mä nään, että entisajan emännät on olleet niitä tilan kantavia voimia, on hoidettu karja, lapset, huusholli ja kaikki jotka ruokaa on tilalla tarvinneet.
Meillä sitä lypsyhommaa ei ole, kun Ruttunen hoitaa sen puolen, mutta mä tein paluun töihin kun peikkotyttö oli neljä päivää vanha. Ja totta munassa siitäkin piti jonkun alkaa valittaa somessa, joku mielensäpahoittaja pääsi vauhtiin, kun hymyilevänä otin itsestäni kuvan navetalla. Kai sitä olis pitänyt murjottaa sohvalla säädyllinen aika muhien vauvan kanssa, koska äitiysloma. Mitä hemmettiä? Onhan se ikävää, että joku on niin hyvässä kunnossa niinkin luonnollisen tapahtuman jälkeen, mitä synnytys on, että kehtaa lähteä takaisin töihin samantien. Mitä nyt pitivät pari pakollista päivää osastolla, siinäkin ajassa onnistuin saamaan niin kamalan jumituksen toiseen perslihakseen, että sen vetreytyminen kesti pitkään. Liike on lääke, sanotaan, eikä turhaan.
Vaikka mä nautin suuresti lapsien kanssa olemisesta, niin se oma aika on kamalan tärkeää. Parin tunnin hengähdys iltanavetalla ja olen taas paljon parempi äiti seuraavat 24 tuntia. Saa kasata omat ajatukset, eikä kukaan roiku jalassa vaatien jotain, ympärillä ei ole hirvittävä tappeluhärdelli kun muksut kiusaa toisiaan tai muuten vaan kilju pelkästä kiljumisen ilosta. Saa luukuttaa musiikkia just niin kovalla kun tahtoo, eikä ketään haittaa. Lehmätkään ei moiti mun olematonta lauluääntä. Pienimmäinen kulkee sujuvasti matkassa mukana, pääsee mies pykälän verran helpommalla isompien kanssa eikä itselle tule kiire sisälle mikäli nyytillä iskee kamala nälkä kesken kaiken.
Niin I love Lucy-hengessä en ole, etteikö olisi mukavaa saada apua pyykkien viikkaamiseen, tai vaikka vaan istua sohvalla ja hengähtää, kun joku muu laittaa ruokaa ja tyhjentää tiskikoneen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti