Tässä kohtaa tuli katko, kun lapset sai aikaan jonkun toivottoman härdellin.
Uus yritys.
Kello on muutamaa minuuttia vaille viis, aamulla. Olen herännyt neljältä, puoli tuntia taistelin sängyssä ja totesin, että unta ei enää saa ja on siis sama nousta. Kupponen teetä ja mielessä pyöri tämä eilen kesken jäänyt teksti. Toki siinä teeveden kiehumista odotellessa keräsin puolipidetyt ja likaiset vaatteet lattioilta ja mietin huomisia hoitopäivävaatteita. Katselin jopa meidän aikuisten pyykkikoppaa, että jos nuo tuosta viikkais pois ennenkun muksut herää. EN PRKL!
Onko aina pakko suorittaa? Työt ei tekemällä lopu, aina sitä sais olla jotain värkkäämässä jos tahtoo. Oikeasti, sitä tekemistä vaan löytyy loputtomiin. Mun organisointikyvyn puutteella ei tule huushollista koskaan semmoista mitä näkee Avotakka-lehden sivuilla tai niissä kliinisen valkoisissa sisustusblogeissa, jotka saa mut voimaan fyysisesti ja henkisesti pahoin. Ja koska meillä on lapsia, vilkkaita sellaisia, niin leluja löytyy milloin mistäkin, olohuoneen keskilattialla saattaa jököttää nojatuoli, koska jonkun vaahtosammuttimen mielestä sen paikka nyt vaan sattuu olemaan just siinä. Antaa olla.
Musta ei tule yhtään sen parempaa äitiä, vaikka jaksaisin riehua kun heikkopäinen hyeena päivästä toiseen, eikä muuten yhtään sen parempi puoliso miehelle. Päinvastoin. Mä olen paljon parempi äiti ja puoliso, kun joskus edes tajuan istahtaa alas.juoda kupin teetä rauhassa, kenties syödä muutaman palan Fazerin sinistä (ainakin tulee miehelle enemmän puristeltavaa) ja annan pulssin tasaantua. Tähän kohtaan sopii Kummeli-viisaus vallan mainiosti: Ei ne karhutkaan riehu koko aikaa, ne vetää välillä puolukoita. 'klik'
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti