Joka päivä pitää pestä vähintään koneellinen. Siis vähintään. Mieluummin kaksi. Eihän se ole mikään ongelma, kone jauhaa pari tuntia ja pilputtelee sitten tunnarinsa, että nyt täällä olis valmista. Pikainen vaihto, märät kuivausrumpuun ja taas parin tunnin päältä kuuluu iloinen piippaus ja kuivat pyykit odottaa. Helppoa eikö totta? Vaan sitten alkaa se helvetillinen vaihe. Mä nimittäin vihaan pyykkien viikkaamista. Pyhää vihaa. Kotitöistä vain ikkunoiden peseminen vituttaa enemmän ja sen sitten kyllä näkee ikkunoista. Telkkuat niitä samoja rettuja edes takaisin, päälle, pois, pyykkiin, koneeseen, koppaan, päälle.... Huomasko joku, että kaappi jäi välistä? Jep. Monesti ne käyttövaatteet ei meillä ikinä päädy kaappiin asti, vaan niitä ah niin kauniisti sisutukseen sointuvia täysiä vaatekoppia pyörii keittiön pyödällä, makuuhuoneessa (MONTA!), sohvalla, apukeittiössa keskellä kulkuväylää. Kaivelen sitten niitä ryttyisiä paitoja ja housuja muksuille aamulla päälle ennen hoitoon lähtöä. Hyvä äiti-fiiliksellä.
Tiedän, että kun viikkaisi samantien sen koneellisen jonka ottaa pois kuivausrummusta ja veisi ne vaatteet kaappiin, niin siinä ei kauaa menis, eikä niitä pyykkivuori kertyisi niin korkeaksi, että Veikka Gustafssonia hirvittää. Vaan aina tulee jotain muuta, ettei just sillä hetkellä ehdi. Ja sit tulee jotain muuta, ja siirtää sitä koria pois tieltä ja se jää seuraavalle päivälle ja sit tulee jo uutta koneelista ja... Sitten niitä viikattavia onkin kaikki talouden pyykkikorit täynnä ja niitä on monta. Siinä sitten elin otsassa tököttäen käärii ja kiroilee.
Ainut paikka hoitaa koko viheliäinen toimepide on keittiössä. Siihen saa kasat hienosti pöydälle. Eli homma pitää tehdä kun isommat lapset joko nukkuu tai on ammuttu kuuhun. Koska muuten joku apureita on liiaksi, ja apureiden suurin huvi on kiskoa valmiit kasat lattialle tai viikata kasat uudestaan. Kiitos lapset, ihana kun autatte, mutta voisitteko olla auttamatta?
Saan sentään lajilteltua pyykit ennen pesua. Tummat, vaaleat, lasten, villaiset, lakanat ja pyyhkeet. Helpottaa sentään vähän urakkaa. Siihenkin piti testailla monta eri systeemiä ennen kun löysin suhteellisen toimivan.
Yksi ärsytyksen aihe on puolipitoiset vaatteet. Niitä lojuu millon missäkin, eikä minulla ainakaan ole hajuakaan montako päivää joku paita on ollut esikoisella päällä. Ja jos minä en tiedä, niin ei tiedä kukaan muukaan. Siis pyykkiin. Sinnikkäistä yrityksistä huolimatta en ole löytänyt niille vakiintunutta paikkaa mihin ne illalla nostetaan kun lapset riisutaan iltapesuja ja pyjaman vaihtoa varten. Sitten ne jää sohvalle tai johokin muuhun epämääräiseen paikkaan, ovat aamulla hukassa ja päädyn hakemaan kaapista (hah!), siis sieltä kopasta uudet. Ja sama toistuu illalla ja seuraavana aamuna. Ei sitten ihme, että sitä pyykkiä piisaa.
Koko postauksen idea lähti siitä, että mä otin eilen itseäni niskasta kiinni ja viikkasin kaikki pyykit. Paitsi isännän omat, joku roti sentään, se saa viikata ihan itse omansa. Ellei se viimeinen pursuava korillinen makuuhuoneessa ala vituttaa niin paljon, että pyörrän omista periaatteistani. Samalla tuli perattua pois kaapista kaikki joustovyötäröiset housut ja mammapaidat kierrätykseen lähtemistä varten. Ja vähän muutakin, en usko että minäkään tarvitsen 16 vetoketjuhupparia. Sain omasta kaapistani jätesäkillisen vaatteita SPR:lle. Vielä kun käy läpi lasten vaatteita, peikkotyttö alkaa kasvaa ohi 56 senttisistä, niille pitää keksiä kohde, enää en niitä säilö, meidän lapsiluku on täynnä.
Todisteeksi urakastani otin kuvan, postasin sen jopa instaan. Joku kyllä kehtasi epäillä koppapinon olevan niitä uusia kaupasta tuotuja. Ymmärrän kyllä, niin olisin epäillyt minäkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti