Sen pituinen se Narnian tarina

Potkiihan se elämä tasaisen varmasti päähän, on edes se asia hyvin hoidossa. Maanantaina aamulla mies laittaa viestiä navetalta, että soita eläinlääkäri, Narnia on ihan seis. Lekuri tuli, oireiden perusteella hoidettiin sekä ketoosia, että kalkinpuutosta. Päivällä potilaalla olikin sitten kipulääkkeestä huolimatta 40 asteen kuume ja taas soittoa eläinlääkärille. Pötsi hiljaa, joten epäiltiin juoksutusmahatulehdusta, joka ei kuitenkaan näkynyt vielä glutal-testissä. Norsukuuri antibioottia päälle ja katsellaan tilannetta. Potilas ei syönyt eikä paskonut. Seuraavana päivänä uutta käyntiä, sokeria suoneen ja epäilty diagnoosi nekroottinen suolistotulehdus. Ei voi  letkuttaa, koska mahoista ei tavara kulje eteenpäin. Sovittiin, että seuraavan päivän kuukausittaisella terveystarkistuskäynnillä tarkistellaan potilaan vointi uudestaa. Oltiin sitten torstaissa ja aamulla navettaan päästyäni katsoin, että tästä lehmästä ei tule enää peliä. Silmät kuopalla ja ihan pois tästä maailmasta.
Sinänsä mukavasti menneen Naseva-käynnin lopuksi Narnian rektalisoinnissa suolessa oli vaan mädäntynyttä ja hyytynyttä verta ja diagnoosin varmistamiseksi sitten avattiin juuri lopetettu karjan viime vuoden paras ensikko. Ohutsuoli oli täysin kuoliossa, mitään ei olisi ollut tehtävissä. Tapauksia vuodessa on vain hyvin vähän, bakteeri elää suolistossa itsessään ja joskus viiliintyy. Syytä ei tiedetä. Eli helvetin paskaa säkää, mutta eipä jäänyt itselle jossittelemista, että olisko pitänyt tehdä jotain toisin.

Samalla torstaisella käynnillä Kirka-kollista tehtiin sopraano, iltanavetalla toimistossa oli miestä vastassa hyvin hyvin närkästynyt raitapaita. Kaikki tiineystarkistettavat olivat tiineitä, kuten asiaan kuuluu, pari kiimatonta sai pikkuisen vauhtia hormonitoimintaansa.

Kevättä kohti, Kiksa hautoo neljättä osavaltiovasikkaa, lihaa tälläkin kertaa.

Leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä.

Tissejä!

Mä puhun hyvin mielelläni tisseistä. Kuvaankin niitä mielelläni ja melko paljon. Ja lähetän kuvia kavereille, jotka nekin puhuu mielellään tisseistä. Ja tarkennetaan, ne kaverit on naisia. Isot tissit, pienet tissit, hyvät tissit, rumat tissit. Kaikki tissit kelpaa puheenaiheeksi, sävy vaan muuttuu.

No joo, joku saattoi jo ehkä arvata, että kyse on lehmistä. Mutta tissit silti. Ne lehmän mahan alla riippuvat tai napakasti kiinni olevat maitorauhaset on hyvin tärkeä osa ammattia. Niistä riippuu kuulkaas ihan kaikki. Jopa se, ostetaanko tänä vuonna lapsille vain pienet vai isot joululahjat.

Isot tissit ei ole aina hyvä asia, isoista tisseistä ei tule välttämättä enemmän maitoa kun pienistä. Mutta niille käy samalla tavalla kun naisten tisseille, koko suurenee kerta kerralta, en edes haaveile yrittäväni päälle samoja liivejä mitä käytin esikoisen jälkeen. Saati sitten niitä, mitkä oli käytössä ennen lapsia. Ja samat lainalaisuudet pätee myös malliin, sekin muuttuu. Eikä parempaan suuntaan. Ensikon tissit on (yleensä) vielä ihan kauniit katsella, mutta ikä ja tuotetut maitokilot tekee tehtävänsä ja viidennen poikimisen jälkeen ei tissit ole likikään niin terhakkaat kun ensimmäisellä kerralla. Vaan on niitäkin mammoja joiden varustus pitää pintansa aikaa ja maitokiloja vastaan paremmin kun toisten, eikä utareesta voi suoraan päätellä ikää.

ruma tissi

Niin paljon niitä utareita tulee vahdattua navetalla, että kun lehmä on robotilla, niin robon takapuolelta ei lehmästä näy kun jalat ja mahanalus. Ja siltikin sen lehmän tunnistaa, niistä tisseistä tietenkin.

tosi hyvä tissi

Kaikki varmasti ymmärtää, että tavoite on hyväutareinen lehmä. Se kestää aikaa ja poikimisia paremmin. Utareesta puhuttaessa vilahtelee jutussa monia omituisia termejä, joista osa on arvattavissa ja osa täyttä hepreaa asiaan vihkiytymättömälle. Etukiinnitys on vielä melko helposti pääteltävissä, keskiside menee jo vähän kinkkisemmäksi. Etuvedinten pituus on ihan selvä, mutta mikä on takakiinnityksen leveys? Maavara on selkeä käsite, mutta takavedinten sijainti saattaa aiheuttaa hieman kysymyksiä. Eikös ne kaikki vetimet kuitenkin ole siellä utareen alapuolella? Juu on, mutta kyse onkin niiden keskinäisestä sijainnista, eli onko ne liki toisiaan vai harottaako niinkuin merimiinassa piikit.

 Tämmöisten graafien perusteella sitten niitä sonneja valitaan. Nappasin esimerkeiksi kaksi ääripäätä, ylläoleva on aika optimaalinen utarerakenne meidän käyttöön, alempi jotain aivan kammottavaa. Nyt joku miettii, että miten sonnin tissiä arvostellaan, mutta sehän tulee sieltä jälkeläisnäytön perusteella. Eli niiden tyttärien utareet on syynätty jonkun asiaaosaavan ihmisen toimesta ja pisteytetty. Ja niin edelleen.

kelpaa katsella

Hyväutareinen lehmä saa jatkaa omaa sukuaan, mikäli luonne ja tuotos myös sitä puoltavat. Hyvin muotonsa pitävä ja napakasti kiinnittynyt utare kestää aikaa paremmin, siitä ei tule sellaista maatalaahaavaa siwan kassia, jokainen voi kuvitella millaista on kävellä sellainen jalkojen välissä roikkuen. Ei se ole kivaa lehmästäkään. Ja sellainen säkki on paljon altiimpi vedinpolkemille, eli naapuriparressa kompuroiva lehmä, tai lehmä itse ylösnoustessaan polkaisee vetimen päälle. Pahimmassa tapauksessa vedin murskaantuu täysin mennen käyttökelvottomaksi, joilloin ainut vaihtoehto on umpeuttaa se utareen neljännes. Tai vedin voi leikkaantua osittain pois, kuten Mimirillä, jolta puuttuu kolmen sentin pala toisesta takavetimestä. Siinä palasessa oli se tärkeä sulkijalihas, eli nyt se vedin vuotaa maitoa oikeastaan koko ajan. Ja koska maitotiehyt on koko ajan avoin, niin lohko on paljon alttiimpi tulehduksille.

ihan sievä

Sitä lypsettävyyttä olen käsitellyt jo aiemminkin. Sitä ei näe utareesta päällepäin, mutta Robotti Ruttunen on lahjomaton tarkkailija. Koneelta näkee suoraan mikä se lehmän lypsettävyys on. Eli paljonko maitoa tulee minuutissa. Tiukka lehmä on huono, eli maitoa tulee vain vähän/minuutti. Liian herkkä ei ole sekään hyvä, koska silloin maitoa vuotaa helposti myös parteen. Ja  parressa oleva maitolammikko on bakteereille varsinainen onnela, siellä on hyvä muhia ja hyökätä sieltä lammikkoon makuulle sattuvan lehmän utareeseen.

Ei nyt pidä kuvien perusteella luulla, että meillä pelkkiä missitissejä on. Kyllä siellä seassa kulkee niitä siwan kassilla varustettuja, merimiina ja kaikkia muitakin kamaluuksia. Vaan jalostus ja aika, sillä niistä koitetaan päästä eroon. 

Työn toinen puoli

Pitkästä aikaa täällä taas. Kiirettä on pitänyt, niin tuvassa kun navetalla, eikä aina niin mukavissa merkeissä.

Pääsääntöisesti navetalle on mukava mennä, mutta sitten on niitä aikoja, että homma *ituttaa ihan urakalla. Joskus se johtuu ihan vaan väsymyksestä, joskus siitä, että kaikki mahdollinen vastustaa. Näin äitiyslomalaisena itseasiassa nautin suunnattomasti parin tunnin iltavapaastani, lapsivapaata aikaa, jonka ansiosta olen taas seuraavaan päivään asti hieman parempi äiti. Siitäkin joku mielensäpahoittaja on minulle huomauttanut, että äitiysloma on tarkoitettu pidettäväksi vapaana, eikä töihin sais lähteä. Kilin kellit sanon minä! Jos homma tuntuu hyvältä, niin antaa mennä vaan.


Suuria ilonhetkiä navetalla on aina tietysti vasikoiden syntymät, jokainen vasikka on odotettu, mutta toisia odotetaan vielä vähän enemmän kuin muita. Mutta aina ei mene putkeen, Noidan odotettu vasikka syntyi kuukausi sitten kuolleena. Eilen vilkaisin valvontakameraa ja näin robotin edustalla jotain mitä en olisi halunnut nähdä: pienen vasikan. Joku oli luonut. Navetalle asti ehdittyäni kävin hakemassa pienen lehmän alun pois, kuolluthan se tietysti oli, Värityksestä näki, että kyseessä on holstein-vasikka ja koko vastasi jotain noin 5-6 kuukauden tiineyttä. Sitten piti etsiä syyllinen. Poikimalistauksesta vilkaisin muutaman mahdollisen ehdokkaan ja lähdin tarkastamaan takapuolet. Neljännen kohdalla tärppäsi, Maskotti oli luonut 180 päiväisen tiineyden. Ei auttanut muu kun ilmoittaa  poikimisen kohdalle ' luotu alle 7kk' ja nyt toivotaan parasta, että emä jaksaa lähteä herumaan uudestaan ja tulee mahdollisimman pian kiimaan ja saadaan siementää uudestaan, toivottavasti paremmalla onnella tällä kertaa

Kovin täydellinen paketti tuommoinen 6kk ikäinen sikiö jo on, ripset ja kaikki. Tarkistus jalkoväliin osoitti, että tulossa olisi ollut lehmävasikka, mikä tietysti harmittaa vielä extra-paljon. Sikiö lähtee tänään Eviralle tutkittavaksi, löytyykö jotain varsinaista syytä, miksi näin on käynyt. 

Lisäharmitusta toi viikonloppuna sairastunut Kimmi, löytyi maanantaina jalattomana käytävältä ja vaikka eläinlääkäri tuli paikalle piipaa, niin hoitoon ei saatu vastetta ollenkaan ja tiistaina päädyttiin päästämään mamma tuskistaan. Tietenkin niitä karjan parhaita lehmiä, eihän ne huonot ja hullut koskaan sairastu. Tuosta pressun alta Honkajoki Oy:n auto sen kävi eilen nostamassa kyytiin, siellä se sitten muuttuu lämpöenergiaksi. 

Leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä!

#pienestäpitäenmukanatöissä

Olen tarkoituksella laittanut instaan kuvia muksuista, kun ovat mukana hommissa. Se on oikeasti arkipäivää maatiloilla. Lapsille viritetään turvaistuin traktorin apparin penkille, tuulilasiin tablettiteline ja tabletilta piirretty pyörimään. Siinä viihtyy nappula hyvän tovin. Ainakin meillä, ja monilla muilla tiloilla. Navetalla keksitään erinäisiä virityksiä, että saadaan lapset pidettyä pois lehmien jaloista ja askareilla mukana.

Kaikki tämä vaikuttaa todella idylliseltä, ja onhan se sitä, ainakin joskus. Mutta tässäkin on se toinen puoli. Lapsia on liki mahdoton saada hoitoon niille ajoille kun tarvitsisi eli suurinpiirtein 05-08 ja 16-19, mitkä kokemukseni mukaan ovat ne yleisimmät navetta-ajat. Ja kun hoitopaikat vielä sijaitsevat kuntien keskuksissa, missä maatilat sitten taas eivät ole, niin ajoa kertyy äkkiä 30+ kilometriä. Suuntaansa. Äkkiä sen kesäkelissä hurauttaa, mutta entäs talvella, kun auraa ei tuohon aikaan ole todellakaan vielä tiellä näkynyt ja yöllä on tuiskannut 50 senttiä lunta. Ei muuten naurata. Eikä kaikilla ole isovanhempia siinä ääressä, jonne lykätä lapset tarvittaessa. Ja toisaalta, ne isovanhemmat ovat omat lapsensa jo hoitaneet, ei niitä voi pitää mitään lastenhoitoautomaattina, mihin lapset vaan lykätään kun itselle sattuu sopimaan, sen kummemmin kyselemättä. Tästäkin aiheesta voisin kirjoittaa pitkät pätkät, mutta olkoot nyt. Toistaiseksi.

Isännät paskanajossa eilen

Meillä homma on ratkaistu niin, että navettatyöt tehdään vuoroissa. Isäntä tekee navetalla aamut ja minä illat. Näin myös lapset saa sitä todella tärkeää isiaikaa, mikä monin paikoin tuntuu unohtuvan. Meillä myös huomaa kiirusaikoina, että lapset alkaa oireilla, kun isi onkin jatkuvasti töissä, eikä käy tuvalla muuta kun nukkumassa. Kiukuttelua, pahantekoa, lisää kiukuttelua jne. Homma normalisoituu ihan parissa päivässä, kun mies ehtii touhuta lasten kanssa enemmän. Tämä yksi syy siihen lasten kovin tärkeään apukuskin hommaan, unohtamatta sitä, että yhden lapsen kanssa pääsee kahta helpommalla. Ainakin nyt, kun toisella on uhmaikä ja toisella myöhäinen uhmaikä.

Allekirjoittanut ja Neiti Tahtotila n.10kk

Ihan pelkkää auvoa ei tosiaan lasten töissä pitäminen ole. Traktorissa on monia huisin kivoja vimpaimia, mihin pieni käsi tarttuu hanakasti. Siinä saa varsinainen kuski olla tarkkana, ettei pikkusormet räplää suunnanvaihtajaa kesken kaiken tai tartu rattiin. Navetalla ihan ilmeinen vaaranpaikka on taaperon eksyminen lehmien keskelle. Siinä tulee äkkiä pahaa jälkeä, kun lehmät villiintyvät keskellään seikkailevasta metrimakesta, vaikka normioloissa rauhallisia ovatkin. Saalieläimenä pakovaisto on ensimmäinen ja sen jälkeen tulee uteliaisuus, mikä kokoeron ollessa valtava on vaarallista sekin. Unohtamatta kaikkia koneita, mitä navetalta löytyy. Niihin voi puristua, jäädä käsi tai vaatteet kiinni,  tipahtaa paskakuiluun, sörkkiä kemikaaleja.... lista on loputon. Entäs pihalla? Siellä voi jäädä koneiden alle, tippua paskakaivoon, kiivetä luvattomiin paikkoihin, kuten vaikka pyöröpaalien päälle ja tippua, on niitä kemikaaleja... Liki joka vuosi saa lukea uutisista, kuinka pikkumuksu on kuollut jäätyään kotipihalla traktorin alle, yleensä vielä kuljettajana on ollu oma vanhempi. Miten sellaisesta aikuinen selviää? Saati jos kuskina on ollut isoveli/sisko. Huh huh.

Eikä pelkästään ne vaaranpaikat. Jokainen toimistotyöläinen voi kuvitella miten sujuu tärkeän muistion tai tarjouksen kirjoittaminen, kun taapero tyhjentää pöydän alla roskista, hakkaa printterin nappeja nitojalla, karkaa naapuritoimistoon tai saa järkyttävän itkupotkuraivarin. Tai vääntää megapaskat kesken tärkeän kokouksen, sotkien vaatteensa kokonaan. Häiritsee se, vai mitä? Ei se oma työteho navetalla ole 100% kun lapsi on mukana, toisella silmällä pitää koko ajan seurata missä lapsi menee ja mitä tekee, vaikkei olisi enää ihan pahimmassa iässä oleva edes. Vaunuikäinen on verrattain helppo. Meillä ainakin on lapset nukkuneen navetalla kun pienet possut, vaunut vaan parkkiin semmoiseen paikkaan ettei ole tiellä, mutta silmän alla. Tissivauvan kanssa äidillä on eväät aina mukana ja sopivan lämpöisenä, helppo homma. Tästäkin aiheesta esikoisen ollessa vauva saatiin aikaan melkoinen episodi neuvolantädin kanssa, mikä johtikin sitten neuvolan vaihtoon. Omat lapset on olleet ihan ministä asti mukana navetalla, sitten kun jalat löytyi alle, mutta järkeä ei vielä ole, niin ovat jääneet enemmän isin hoiviin sisälle. Ja näin toimitaan myös kolmosen kanssa.

Jompikumpi lapsista siinä helpossa iässä

Summa summarum. Olemme siitä onnekkaassa asemassa, että lapset voi ottaa töihin mukaan. Lapset ovat siitä onnekkaassa asemassa, että saavat kulkea töissä mukana. Olemme onnekkaita, että meillä on järjestely sitä varten, ettei lasta tarvitse aina pitää mukana, ja sillä, että saamme myös sitä tehokasta työaikaa, silloin kun lapset ovat hoidossa. Vaikka se hoitoon vieminen ja hakeminen tekee 120 km ja 1h 40 min vuorokaudessa, kahdesti viikossa.

Voihan jalostussuunnitelma!

Meillä tehdään jalostussuunnitelma kahdesti vuodessa, ja pitkin vuotta sitten pieniä viilailuja tarpeen mukaan. Eli katsotaan jokainen lehmä asiantuntijan kanssa ihan paikan päällä ja mietitään, että onko se niin hyvä, että jatkaa sukuaa ihan omalla rodulla vai siirtyykö lihavasikoiden tekoon. No, pikkuisen pääsi karkaamaan liharotusiemennysten osuus liian korkeaksi, ja nyt sitä pitäis sitten tuoda alaspäin. Siis voi kauhistus että on vaikeaa! Melkein joka lehmästä löytyy jotain sanomista, tai siis kaikista, koska täydellistä ei ole. Mae West on kyllä aika lähellä.

Olen plarannut nykyistä jasua, tuotoslistoja, robotin listoja ja omaa päänsisäistä kovalevyä edestakaisin, rinnakkain ja päällekäin ihan hulluuteen asti. Eikä tästä meinaa tulla valmista edes omassa päässä. Ei muuten yhtään auta, että meidän luotto-jasuilija lähti muihin hommiin ja tilalle tuli nyt ihan vieras ihminen. Ressi siitäkin, että miten ajatukset sopii yksiin. Viime kädessä me tietysti sanotaan mitä millekin lehmälle laitetaan, mutta eihän se hauskaa ole jos jokaisesta ollaan eri mieltä.

Hovin Bambi

Harmikseni tuoreimpien genomitestien tulokset eivät ehdi tulla jasu-päivään mennessä. Noissa kolmessa pienessä putkilossa on pienten lypsylehmän alkujen perimä, kudosnäyte, joka kertoo paljon tulevasta ja vaikuttaa melko ratkaisevasti vasikan tulevaisuuteen. Ja onhan sieltä tulossa ratkaisu arvoitukseen, onko Bambi puhdasrotuinen jersey vai puoliksi länsisuomenkarjaa. Genomeista tärkeimmät on samat mitä lehmästä muutenkin tarkastellaan, eli tuotos, rakenne, pitoisuudet, lypsynopeus, luonne. 

Ei pidä unohtaa henkilökemioiden merkitystä. Isäntä tykkää toisesta ja minä toisesta ja sitten pitää löytää se kompromissi, että mitä näille meidän lellikeille tehdään. Onneksi ollaan miehen kanssa tässä asiassa melko pitkälti samalla linjalla, molemmilla on sama suunta, että mitkä on painopisteet on ne mihin keskitytään. Tavoite on saada niitä vanhoja rouvia, eli 5+ kertaa poikineita lisää. Nyt niitä viidesti poikineita ei ole kun kaksi, samoin kuudesti poikineita. Yhtä vähemmällä tulee sitten jo 11, mikä on ihan mukava osuus jo sekin, varsinkin kun 9 vielä jatkaa uraansa seuraavalle kaudelle.

No, perjantaina sitä ollaan sitten tositoimissa, eiköhän siitä taas ihan hyvä tule.

Kesä -18 pakettiin

Ihan aluksi itselle muistiin, että osta uusi näppis. Tämä langaton logitech lentää ihan just tuuletusikkunasta takapihalle. Pät-pät-pätkii pahemmin kun meikäläisen muisti ja se on jo paljon se. Hajotin jo suutuspäissäni viimeksi toisen pikkunipsun tuolta takaa, mikä kääntää näppistä muka parempaan asentoon.

Syksy siis tuli. Ja hiljaa siellä takarivissä, minun mietelmäni, minun blogini ja nyt on syksy kun sanon niin. Ennen olen rakastanut kesää, on lämmintä ja valoista ja kaikkea muutakin ihanaa. En enää. Syksy tuo helpotuksen jumalattoman hektiseen työtahtiin, armottomaan stressiin ja niistä johtuviin riitoihin mitä väistämättä tulee. Ymmärrettävää, kesän aikana on ihan toisenlainen työtahti mitä syksyllä, saati talvella ja kesällä tehdään se seuraavan vuoden tulos, jos rehut menee perseelleen, niin se tietää sitten lisälaskuja rehupuolella, eläinlääkärin laskuja ja varsinkin niitä harmaita hiuksia.

Kesä oli tuskastuttavan kuuma, ihan järkyttävä suorastaan. Keväällä näytti siltä, että mitähän ihmettä ens talvena syötetään lehmille, kun heinät vaan juroo veden puutteessa ja viljat ei lähteneet ollenkaan itämään. No sateita sitten kuitenkin saatiin sopivissa määrin, sopivina aikoina ja sopivalla kovuudella. Ykkössato sai sopivat buustit kun ajoitettiin apulannan levitykset pienen saderintaman edelle, liian kuivassa ei nekään tehoa. Ykkösteolla ei satanut vettä, mikä sinänsä on jo ihme, meillä on totuttu siihen, että yks ukkoskuuro pyyhkäisee yli kesken teon, liettää pellot niin, että vetokisoiksi menee ja kaikki vituttaa. Rehua tuli kohtuullisesti, laatu on hyvää ja jos on pakko jossitella, niin muutamalla päivällä olis vielä pitänyt siirtää, kuitua jäi uupumaan. Isäntä ajoi uudet apulannat heti rehunteon päälle, saatiin sopiva sade siihen ja jäätiin odottelemaan kakkosta.

Kuivat heinät jäi tänäkin kesänä tekemättä, sopivan pitkää varmaa (mikä säässä on koskaan varmaa??) poutajaksoa ei lupaillut. Sitä onneksi saa ostettua. Kakkossato meni sitten melko lailla nappiin. Tavaraa tuli kiitettävästi, sekaan ajettiin vähän kokoviljaa ja säätkin suosi. Eikä edes tapeltu rehuntekoaikana, kummallakaan. Sekin on jo saavutus kahden helposti hermostuvan uppiniskaisen juntturan taloudessa. Puinnit saatiin ennätysaikaisin valmiiksi, viljan laatu on hyvää, sitä tuli riittävästi ja olkia on joka ladonnurkka pullollaan. Ennen puinteja tuli se viileämpi jakso, täällä kävi jopa yhtenä yönä pakkasen puolella, mikä luojan kiitos lopetti heinänkasvun. Eipähän tarvitse enää murehtia, että pitääkö tässä vielä kolmossadon tekoon alkaa, sekin olisi ollut ensimmäinen kerta ikinä tällä tilalla. Omiin tarpeisiin kun tavaraa jo on, ja näinä talousaikoina jokainen lasku jota ei tule, on helpotus. Toisaalta monilla tulee talvella puutetta rehusta, varmasti ylimäärät olisi saanut myytyä, mutta kun siinä on aina se mutta.

Mies rassaa paskakärryä parhaillaan, enää paskanajot ja kyntö, niin alkaa tämän vuoden härdellit olla taputeltuna. Ja ne on onneksi sellaisia hommia, mitä ei tarvise tehdä säätiedotuksia tuijottaen, vaan kelpaa vähän huonompikin keli. Ja koska appiukko aka vanha voima tykkää kyntää, niin mikäs siinä. Isäntää ajaa paskiskärryn kanssa edeltä, siinä hommassa voi olla pieniä apukuskeja matkassa, mikä taas helpottaa täällä tuvan puolella. Huomaa lapsista, että isi on ollut liikaa pois, nyt kun itse en navetalla pysty käydä, niin sekin isiaika on pois.

Jokainen ansaitsee nimen

Eikö totta? Meillä syntyy vuodessa keskimäärin 70 vasikkaa. Niistä noin puolet on sonnivasikoita, jotka jatkavat ihan pikkuisina matkaansa kasvamaan muualle. Ja lehmävasikoistakin osa liharotuisia, joiden jatkopaikka on jossain muualla kun meillä. Mutta yhtä kaikki, nekin nimetään. Ja niitä nimiä myös mietitään, eikä vain lykätä jokaiselle sonnipojalle nimeksi Pekko ja järjestysnumero perään. Tai mikä pahempaa, jätetä kokonaan nimeämättä, jolloin vasikkaparka kulkee elämänsä läpi vain numerosarjana.

Pleikkari

Jokaisella naudalla Suomessa tulee olla kaksi korvamerkkiä, toinen on päämerkki, jossa on pitkä numerosarja ja sarjan neljä viimeistä numeroa sitten isommalla. Tähän numeroon ei itse voi vaikuttaa. Toinen on apumerkki, jossa on se sama pitkä numero sekä lyhyempi numero, jonka voi itse päättää. Meillä mennään tällä hetkellä lehmävasikoissa numerossa 137, joka on muutama päivä sitten syntynyt Pleikkari. Tätäkin nimeä, uskokaa tai älkää, mietittiin pitkään. Pleikkarin emän edelliset vasikat ovat Nintendo ja Omega, joten ymmärtänette mistä nimi siis tulee. 

Isildur

Jokaisella lehmäsuvulla meillä on joku teema. Tämä siksi, että isossa eläinmäärässä näin on helppo muistaa kuka on kenenkäkin vasikka ja mitkä lehmät ovat sukua toisilleen. Runsaslukuisin suku meillä on tällä hetkellä hyvin menestynyt ja reilusti tytäronnea saanut Taru Sormusten Herrasta-suku, jonka kantalehmä on kohta viidettä kertaa poikiva Isildur. Tyttäriä ja tyttärentyttäriä Isildurilla on jo kymmenen ja yksi sonnipoika, joka jatkaa uraansa erään tuttavamme luona astutussonnina. Lisää jäseniä sukuun on tulossa vielä kolme tänä vuonna. Ainut suku muuten, jossa on kolme sukupolvea lypsyssä tällä hetkellä.


Aina ei tule sitä mitä toivotaan. Sonnivasikan todennäköisyys on se 50% tavallisella siemenellä ja sukupuolilajitellullakin siemenellä on 10% mahdollisuus, että toivotun lehmävasikan sijaan saadaankin kulkusilla varustettu versio. Näin kävi tänä vuonna Joulumuorin kohdalla, kun Nykynuoren ja Ottolapsen jatkoksi ei tullutkaan odotettua Pikkupiikaa, vaan Peltopelle. 

Eri vuonna syntyneet vasikat nimetään eri kirjaimilla, tämä helpottaa myös lehmien pitämistä "järjestyksessä" eli muistamaan kuka on minäkin vuonna syntynyt. Tänä vuonna vuorossa on P-kirjain, ensi vuonna R ja niin edespäin. Harvinaisemmat kirjaimet sitten on ympätty jonkun toisen kirjaimen kanssa samalle vuodelle. Kuten tänä vuonna olen käyttänyt vapaasti myös B-kirjainta.

Nimien keksiminen on lempipuuhaani, ja mielikuvitukseni on jopa hieman kieroutunut. Siis paljon kieroutunut. Viime vuodelta kasvamassa on muun muassa kauniita lehmävasikoita nimeltään Outolintu, Orgasmi, Orjatar ja vaikkapa Overdose. Onni tai Onneli nimistä lehmää meidän navetasta on turha etsiä, se olisi ihan liian tylsää. Onneksi minulla on ystäviä, samanlaisella kierolla ajattelutavalla varustettuja, joilta voi kysyä apua kun oma mielikuvitus tekee tenän, eikä vakiosivustoni wikipedia tuo apua. Tänään taas tulostin odotettavissa olevien poikimisten listan loppuvuodelle ja ensi vuoden alkuun ja liimasin vihkoon kiinni. Siihen on hyvä kirjoittaa tullet ideat ylös, koska korvieni välissä hatarasti toimiva kovalevyni ei välttämättä kaikkia ajatuksia pidä muistissa. Vaikkakin muistan kyllä lehmäsukujen polveutumiset paremmin kun ihmisten syntymäpäivät, tai muut toisarvoiset asiat.

Ylemmän kuvan wikipedian listasta löytyi Kohtalon vasikalle nimeksi Pinatubo, edellisen vasikan ollessa Olympos. Joidenkin sukujen kohdalla olen miettinyt teemaa jo vuosiksi ja vuosiksi eteenpäin, omien laskujeni mukaan meidän ainut jersey-rotuinen suku joutuu odottamaan vielä kymmen vuotta, ennenkun saan nimetä pienen vasikan suureellisella nimellä Häräntappoase. Kirjallisuudella siis mennään. Isännän vastuulle jätän kuvassa näkyvän Mae Westin vasikan nimen keksimisen, elokuvat ovat enemmän miehen alaa kun minun. Samoin fysiikkapuoli, Kide saanee siis vasikkansa isännän nimeämänä. Tuleeko Los Angelesin vasikasta Boston, Phoenix vai Baltimore, aika sen näyttää. Malta ja Majestic ovat nimetty lentotukialusten mukaan, molempien emät olivat luvattoman läskejä poikiessaan. Molemmat ovat osoittaneet olevansa kelpo lehmiä, ja jatkavat näiden liharotuisten vasikoiden jälkeen taivaltaan tuottaen maidon lisäksi lypsyrotuisia vasikoita. Maltan suku jatkuu odotetusti valtioilla, mutta Majestic onkin sitten hankalampi tapaus, sille pitää keksiä oma teema. Mietintämyssy siis päähän.