Kesä -18 pakettiin

Ihan aluksi itselle muistiin, että osta uusi näppis. Tämä langaton logitech lentää ihan just tuuletusikkunasta takapihalle. Pät-pät-pätkii pahemmin kun meikäläisen muisti ja se on jo paljon se. Hajotin jo suutuspäissäni viimeksi toisen pikkunipsun tuolta takaa, mikä kääntää näppistä muka parempaan asentoon.

Syksy siis tuli. Ja hiljaa siellä takarivissä, minun mietelmäni, minun blogini ja nyt on syksy kun sanon niin. Ennen olen rakastanut kesää, on lämmintä ja valoista ja kaikkea muutakin ihanaa. En enää. Syksy tuo helpotuksen jumalattoman hektiseen työtahtiin, armottomaan stressiin ja niistä johtuviin riitoihin mitä väistämättä tulee. Ymmärrettävää, kesän aikana on ihan toisenlainen työtahti mitä syksyllä, saati talvella ja kesällä tehdään se seuraavan vuoden tulos, jos rehut menee perseelleen, niin se tietää sitten lisälaskuja rehupuolella, eläinlääkärin laskuja ja varsinkin niitä harmaita hiuksia.

Kesä oli tuskastuttavan kuuma, ihan järkyttävä suorastaan. Keväällä näytti siltä, että mitähän ihmettä ens talvena syötetään lehmille, kun heinät vaan juroo veden puutteessa ja viljat ei lähteneet ollenkaan itämään. No sateita sitten kuitenkin saatiin sopivissa määrin, sopivina aikoina ja sopivalla kovuudella. Ykkössato sai sopivat buustit kun ajoitettiin apulannan levitykset pienen saderintaman edelle, liian kuivassa ei nekään tehoa. Ykkösteolla ei satanut vettä, mikä sinänsä on jo ihme, meillä on totuttu siihen, että yks ukkoskuuro pyyhkäisee yli kesken teon, liettää pellot niin, että vetokisoiksi menee ja kaikki vituttaa. Rehua tuli kohtuullisesti, laatu on hyvää ja jos on pakko jossitella, niin muutamalla päivällä olis vielä pitänyt siirtää, kuitua jäi uupumaan. Isäntä ajoi uudet apulannat heti rehunteon päälle, saatiin sopiva sade siihen ja jäätiin odottelemaan kakkosta.

Kuivat heinät jäi tänäkin kesänä tekemättä, sopivan pitkää varmaa (mikä säässä on koskaan varmaa??) poutajaksoa ei lupaillut. Sitä onneksi saa ostettua. Kakkossato meni sitten melko lailla nappiin. Tavaraa tuli kiitettävästi, sekaan ajettiin vähän kokoviljaa ja säätkin suosi. Eikä edes tapeltu rehuntekoaikana, kummallakaan. Sekin on jo saavutus kahden helposti hermostuvan uppiniskaisen juntturan taloudessa. Puinnit saatiin ennätysaikaisin valmiiksi, viljan laatu on hyvää, sitä tuli riittävästi ja olkia on joka ladonnurkka pullollaan. Ennen puinteja tuli se viileämpi jakso, täällä kävi jopa yhtenä yönä pakkasen puolella, mikä luojan kiitos lopetti heinänkasvun. Eipähän tarvitse enää murehtia, että pitääkö tässä vielä kolmossadon tekoon alkaa, sekin olisi ollut ensimmäinen kerta ikinä tällä tilalla. Omiin tarpeisiin kun tavaraa jo on, ja näinä talousaikoina jokainen lasku jota ei tule, on helpotus. Toisaalta monilla tulee talvella puutetta rehusta, varmasti ylimäärät olisi saanut myytyä, mutta kun siinä on aina se mutta.

Mies rassaa paskakärryä parhaillaan, enää paskanajot ja kyntö, niin alkaa tämän vuoden härdellit olla taputeltuna. Ja ne on onneksi sellaisia hommia, mitä ei tarvise tehdä säätiedotuksia tuijottaen, vaan kelpaa vähän huonompikin keli. Ja koska appiukko aka vanha voima tykkää kyntää, niin mikäs siinä. Isäntää ajaa paskiskärryn kanssa edeltä, siinä hommassa voi olla pieniä apukuskeja matkassa, mikä taas helpottaa täällä tuvan puolella. Huomaa lapsista, että isi on ollut liikaa pois, nyt kun itse en navetalla pysty käydä, niin sekin isiaika on pois.

Huono äiti?

Pakko nostaa tämäkin aihe esille. Käytin eilen molemmat lapset tutustumassa tuleviin hoitopaikkoihinsa. Esikoinen menee päiväkotiin ja nuorempi ryhmiksen puolelle. Kahtena päivänä viikossa. Ryhmiksen hoitaja multa kysyi miltä tämä nyt tuntuu? Vapauttavalta, vastasin. Saan aikaa keskittyä omiin hommiini, joita mulla kyllä piisaa. Hoidettavana on kanala, koirat, kotityöt, retuperälle jäänyt kasvimaa ja lehmät, sekä navettaan liittyviä paperitöitä ja kirjauksia. Ja mahassa vielä asusteleva kolmonen ilmoittelee itsestään melko taajaan, ja viesti on aika selvä "Rauhoitu!" Virallisesti olen sairaslomalla supistusten takia äitiysloman alkuun asti. Todellisuudessa se saikku on vaan paperilappu neuvolakortin välissä, mihinkään sitä on turha toimittaa. Lomittajaa navetalle ei saa, eikä kukaan takuulla pese lattioita ja laittele pyykkejä mun puolesta.

Että semmoinen äiti. Jostain syystä tavallisilla pulliaisilla on käsitys, että maalla tai siis maatilalla äidit on "vaan" kotona. No niinhän me ollaan, mutta meidän työpäivä ei kestä  8-16 mukaanlukien kahvitunnit ja ruokatunnit, vaan niinkuin esimerkiksi omani, noin keskimäärin 05-20, jonka jälkeen onkin ihan valmis kaatumaan sänkyyn ja toivoa, ettei lapset herätä kovin montaa kertaa yöllä. Syön aamupalani lennossa, siinä samalla kun laittelen keittiötä kuntoon edellisen päivän sotkuista ja erotan jugurtista tappelevia lapsia. Koska tietysti se kaverin jugurtti olis parempaa. Sitten alkaakin se ruoka/ulkoilu/päiväuni/ruokailu-rumba, jonka ohella pitäis ehtiä tehdä paperitöitä, pestä pyykkiä ja ne kaikki lukemattomat muut kotiaskareet, mitä nyt on. Oma valinta, sanoo joku. Totta, mä olen tehnyt normaalia päivätyötä sen verran paljon, erilaisissa tehtävissä, että tiedän mitä se on. Eikä se ole mua varten. Kolmivuorotyö hoiva-alalla oli se mitä mä todella harkitsin, kunnes lehmät taas kerran veti puoleensa ja takaisin navettaan. Ja sitten löytyikin mies.

"Sähän oot vaan kotiäiti, mitä sä valitat? Saat olla kotona kaikki päivät ja kattoa netflixiä" Tämä on se lause, johon törmää valitettavan usein sosiaalisessa mediassa, keskustelupalstoilla ja ihan kahvipöydässäkin. Suosittelen näin sanovia kokeilemaan mitä tämä oikeasti on. Olen ollut kotiäiti esikoisen syntymästä asti, 3,5 vuotta. Siinä sivussa tehnyt toisen ja kohta kolmannenkin lapsen, eli urani jatkuu. Meillä käynyt pro agrian työtehokkuusnainen kiteytti asian hienosti: olen täyspäiväinen kotiäiti, joka tekee osa-aikatyönä maatilan töitä. Kiitos vaan Inkeri, se ensimmäinen tapaaminen meidän keittiössä oli aika käänteentekevä monellakin tavalla.  Mulla ei ole lomia, eikä vapaapäiviä, muuta kun osa-aikatyöni puolesta ja sekin työ jyllää koko ajan takaraivossa: pitäis tehdä sitä ja tätä, sekin lehmä sairastaa, pitää soittaa eläinlääkäri, kirjata kolmen kuukauden lääkitykset Nasevaan jne. Puhumattakaan siitä, että tällä hetkellä pelloilla pyörii niittomies kaatamassa rehua, eli meillä on rehunteko vol 2 käynnissä. Mikä suomennettuna tarkoittaa sitä, että isäntä ehtii sänkyyn ehkä joskus illalla. Ehkä. Todennäköisesti menee yöhön asti. Ennen sitä ainoat näköhavainnot siitä on kun se painaa mönkijällä tuvan ohi. Ai niin, se Netflix. Aina siinä telkkarissa jotain pyörii, mutta jos polarin aktiivisuusrannekkeeseen tulee 13-15000 askelta ilman että mä poistun edes talon ulkopuolelle, niin paljonko siinä on päivästä istuttu alallaan sohvalla suklaata syöden?
Se ihan tavallinenkin kotiäiti on koko ajan töissä, lapset tuottaa uskomattoman määrän pyykkiä, tiskiä ja sotkua. (mielen päällä on tulossa siivouspostaus, kuinka se meillä tapahtuu) Pitäis ehtiä leikkiä ja askarrella ja ulkoilla. Sosiaalinen media on hiekkalaatikkotuttuja lukuunottamatta ainut väylä mikä lasketaan sosiaaliseksi elämäksi. Ellei sitten ole niitä äitejä, jotka kuskaa lapset jokaisessa muskarissa, päiväkerhossa, jumppakerhossa, värikylvyissä ja mitä kaikkea hienoa sitä onkaan kaupungeissa tarjolla. Täällä meillä ei sellaisia ole, eli lasten viihdyttämisestä pitää huolehtia ihan itse.

Eikä tämä lasten hoitoon vienti ole pelkästää omaa mukavuutta, vaan ihan neuvolasta suosittelivat. Äidin jaksamisen takia (tiedättekö mitä 3,5 vuoden pätkäunet tekee ihmiselle?!) ja pääsyynä esikoisen viivästynyt puheenkehitys. Enkä aliarvioi ollenkaan muiden lasten kanssa leikkimisen merkitystä lasten hyvinvoinnille. Meillä niitä lapsikontakteja ei ole ollut, siinä ehkä osasyy esikoisen puhumattomuuteen. Keskenään lapset osaa kommunikoida, ja me kyllä ymmärretään mitä lapset tahtovat, vaikka sanoja ei tule. Mutta kun pitäis kuulemma puhua jo tuohon ikään mennessä. Siis viis veisaan siitä mitä ihmiset sanovat laiskasta kotiäidistä, joka jää vauvan kanssa kotiin ja vie isommat lapset hoitoon. Ihan takuulla tässä järjestelyssä kaikki voittaa. Lapset saa kavereita, minä hetken hengähdyksen ennen vauvan syntymää ja saadaan neuvolassakin ihana Pirita tyytyväiseksi kun esikoinen sille ensimmäisen kerran jotain sanoo.