Kaaoksen kesytystä

Kolmen lapsen ja kahden aikuisen taloudessa kaikkia menoja ja tapaamisia ja muita muistettavia asioita on noin 127 viikossa. Miehen kokoukset, lasten neuvolat jne. Montakohan viikkoa on ollut tarkoitus soittaa neuvolaan ja varata aika influenssarokotuksiin, muistan sen aina perjantaina neljän jälkeen. Esikoisen asiat vielä lisäksi, kaikki selvitykset ja hakemukset ja muut helvetit. Ei vaan pysy mun kovalevyllä.

Jo vuosi sitten, tai niillä main, pikkuveljen avokki K. puhui bujosta. Jäin silloin miettimään asiaa, kokeilinkin vähän, mutta ei ottanut tuulta alleen. Jotenkin se kuitenkin jäi mielen syövereihin, ja pompahti tässä uudestaan mieleen. Mikä ettei, oisko siinä ratkaisu mun pulmiin? Tavallinen kalenteri jää aina käyttämättä, siinä ei ole tarpeeksi tilaa kaikille to do-listoille ja muille oheishässäkälle mikä aivojen syövereissä rullaa. Johonkin nekin pitää saada muistiin ja ne lippuslappuset katoaa jo ennenkun ehdin selkäni kääntää. Tilasin adlibrikseltä pari vihkoa, mutta pitkän, siis todella pitkän toimitusajan takia ehdin selailla asioita uudestaan läpi monelta kantilta ja K:n ehdotuksesta tutustuin Traveller's Notebookiin. Ding ding ding! Vielä enemmän mun settiä. Tuumasta toiseen ja tilaamaan kannet ja pari (monta) vihkoa. Esteetikko sisälläni vaati hyvännäköiset kannet, siinä olikin sitten etsiminen. Löytyi ne sitten kuitenkin. Ja koska tippaleipä-aivot, niin ajatus rullasi eteenpäin ja vaati toisenkin TN:n, vähän toisenlaiseen käyttöön, nimittäin ompeluideoille. Tapani on innostua asioista aina ihan satasella, osa sitten jää vähän paitsioon (kuten kasvimaa tänä vuonna).

Tässä kohtaa paussi, tilausta käsitellään....

Kärsimätön mieleni palaa tähän asiaan monta kertaa päivässä. Imettäessä ehtii laulattaa googlea, selailla eri postauksia aiheen tiimoilta ja Kalenterimanian sivut on tulleet kovasti tutuksi. Ruutuvihkoon on hahmoteltu listoja, lisää listoja, trackereita, vielä lisää listoja ja kaikkea muuta millä on tarkoitus saada aivomyrsky kasattua jotakuinkin hallittavaan muotoon. Selvästi kaipaan jotain järkeistämistä tähän arkikaaokseen.

Olen aina rakastanut listoja. To do-listat on mitä parhaita, tehtyjen juttujen yliviivaaminen on mitä terapeuttisinta. Idealistat, koska muuten ne parhaat ajatukset takuulla unohtuu. Listoja hyvistä vasikannimistä, voi kuinka monta niitä olenkaan vuosien varrella hukannut ja siksi navetalla on tyhmän nimisiä lehmiä. Joku kysyy varmaan, että onko sillä väliä? No on! Blogiajatuksia, eihän ne paskimm... siis parhaat ideat koskaan koneen ääressä tule. Voisi olla ajatusta pitää myös listausta käytetyistä kankaista, että paljonko se kulutus oikeastaan on. Tai mitä niistä tulee tehtyä. Ja ne suunnitelmat mihin tarkoitukseen sen hienon Star Wars-kankaan ostikaan, sille oli varmasti joku tarkoitus, jota en kyllä enää muista. Hyväksi havaitut kaavat on myös syytä pitää mielessä, tai siis vihossa.

Ne kannet tuli vihdoinkin, kärsimättömälle parin päivän odotus on oikeasti tuskaa. Hypistelin niitä siinä tovin, hypistelin lisää ja tajusin, että tämä todellakin on mun juttu. Vaihtelin sisällöksi sopivat vihot, ihan peruskalenterit, viikko- ja kuukausi-näkymillä, pari viivoitettua vihkoa ja pari ruutuvihkoa. Blankoja en oikein osaa käyttää. Verotin lasten tarravalikoimaa koristelun merkeissä, itse kun en osaa tikku-ukkoa kummempaa piirtää. Kasasin ostoslistat ja muut päällimmäisenä mielessä pyörivät asia vihkoihin. Jo alkaa helpottaa, oikeasti.


Standard-kokoa oleva Gemini on se varsinainen pääkalenteri, personal on sitten enemmän niitä listoja varten. Tajusin tarvitsevani myös ihan pikkuisen, semmoisen joka mahtuu vaikka takin taskuun, siihen saa tien päällä tumpata kaikki muistiin laitettavat asiat. Pientä söpöä ei löytynyt, ennnekun eksyin Baumi designin sivuille. Pienen viestipalaverin jälkeen sieltä tulee just mun tarpeisiin tuunattu passport, pirteällä kuosilla. Toimitusaika on pari viikkoa, tuntuu muuten tässä vaiheessa pirun pitkältä ajalta.

Käsilaukkua olen opetellut käyttämään, tai siis säkkiä, koska laukkuni virkaa toimittaa jostain hommattu hoitolaukku. Kaikki pienten lasten äidit tietää paljonko tavaraa vaihtovaatteista alkaen (niskapaskojen varalta) aina pillimehuihin ja sopivaan keksipakettiin pitää saada kulkemaan mukana. Oma kassini on ristitty Muumimammaksi, eikös mamman laukku ollut pohjaton kaivo, sinne mahtui mitä vaan.Kevyempään tarpeeseen sopii kaverilta lahjaksi saatu ihana kana-kuosinen kassi, jota mieleni tekee tuunata sen verran, että laittaisin siihen vetoketjun. Tätä täytyy vielä harkita.

Loppuun ihan vaan omaksi ilokseni ainut meillä hengissä pysyvä viherkasvi, joka pimeiden päivien piristykseksi päätti jopa minun huonolla hoidolla alkaa kukkia.

Onko aina pakko olla niin hiton tuottava?

Tähän tämä taas meni, to do-lista olis edelleen kilometrin pitkä, en vaan osaa päättää mistä kohtaa sitä lähtis purkamaan. Ois siivousta, pyykkiä, lisää siivousta, lisää pyykkiä ja noin gaziljoona muuta hommaa, ihan vaikka vaan porkkanoiden korjuusta kanalan siivoukseen. Takaraivossa jyskyttää, etten ole tänäänkään saanut mitään aikaan. Miehen kommentti oli, että johan mä olen tänään tehnyt vaikka mitä: laitoin pinnasängyn valmiiksi tulokkaalle, viikannut jokusen korillisen pyykkiä, järjestin keittiön...

Tässä kohtaa tuli katko, kun lapset sai aikaan jonkun toivottoman härdellin.

Uus yritys. 

Kello on muutamaa minuuttia vaille viis, aamulla. Olen herännyt neljältä, puoli tuntia taistelin sängyssä ja totesin, että unta ei enää saa ja on siis sama nousta. Kupponen teetä ja mielessä pyöri tämä eilen kesken jäänyt teksti. Toki siinä teeveden kiehumista odotellessa keräsin puolipidetyt ja likaiset vaatteet lattioilta ja mietin huomisia hoitopäivävaatteita. Katselin jopa meidän aikuisten pyykkikoppaa, että jos nuo tuosta viikkais pois ennenkun muksut herää. EN PRKL! 

Onko aina pakko suorittaa? Työt ei tekemällä lopu, aina sitä sais olla jotain värkkäämässä jos tahtoo. Oikeasti, sitä tekemistä vaan löytyy loputtomiin. Mun organisointikyvyn puutteella ei tule huushollista koskaan semmoista mitä näkee Avotakka-lehden sivuilla tai niissä kliinisen valkoisissa sisustusblogeissa, jotka saa mut voimaan fyysisesti ja henkisesti pahoin. Ja koska meillä on lapsia, vilkkaita sellaisia, niin leluja löytyy milloin mistäkin, olohuoneen keskilattialla saattaa jököttää nojatuoli, koska jonkun vaahtosammuttimen mielestä sen paikka nyt vaan sattuu olemaan just siinä. Antaa olla. 

 Musta ei tule yhtään sen parempaa äitiä, vaikka jaksaisin riehua kun heikkopäinen hyeena päivästä toiseen, eikä muuten yhtään sen parempi puoliso miehelle. Päinvastoin. Mä olen paljon parempi äiti ja puoliso, kun joskus edes tajuan istahtaa alas.juoda kupin teetä rauhassa, kenties syödä muutaman palan Fazerin sinistä (ainakin tulee miehelle enemmän puristeltavaa) ja annan pulssin tasaantua. Tähän kohtaan sopii Kummeli-viisaus vallan mainiosti: Ei ne karhutkaan riehu koko aikaa, ne vetää välillä puolukoita. 'klik'

Kesä -18 pakettiin

Ihan aluksi itselle muistiin, että osta uusi näppis. Tämä langaton logitech lentää ihan just tuuletusikkunasta takapihalle. Pät-pät-pätkii pahemmin kun meikäläisen muisti ja se on jo paljon se. Hajotin jo suutuspäissäni viimeksi toisen pikkunipsun tuolta takaa, mikä kääntää näppistä muka parempaan asentoon.

Syksy siis tuli. Ja hiljaa siellä takarivissä, minun mietelmäni, minun blogini ja nyt on syksy kun sanon niin. Ennen olen rakastanut kesää, on lämmintä ja valoista ja kaikkea muutakin ihanaa. En enää. Syksy tuo helpotuksen jumalattoman hektiseen työtahtiin, armottomaan stressiin ja niistä johtuviin riitoihin mitä väistämättä tulee. Ymmärrettävää, kesän aikana on ihan toisenlainen työtahti mitä syksyllä, saati talvella ja kesällä tehdään se seuraavan vuoden tulos, jos rehut menee perseelleen, niin se tietää sitten lisälaskuja rehupuolella, eläinlääkärin laskuja ja varsinkin niitä harmaita hiuksia.

Kesä oli tuskastuttavan kuuma, ihan järkyttävä suorastaan. Keväällä näytti siltä, että mitähän ihmettä ens talvena syötetään lehmille, kun heinät vaan juroo veden puutteessa ja viljat ei lähteneet ollenkaan itämään. No sateita sitten kuitenkin saatiin sopivissa määrin, sopivina aikoina ja sopivalla kovuudella. Ykkössato sai sopivat buustit kun ajoitettiin apulannan levitykset pienen saderintaman edelle, liian kuivassa ei nekään tehoa. Ykkösteolla ei satanut vettä, mikä sinänsä on jo ihme, meillä on totuttu siihen, että yks ukkoskuuro pyyhkäisee yli kesken teon, liettää pellot niin, että vetokisoiksi menee ja kaikki vituttaa. Rehua tuli kohtuullisesti, laatu on hyvää ja jos on pakko jossitella, niin muutamalla päivällä olis vielä pitänyt siirtää, kuitua jäi uupumaan. Isäntä ajoi uudet apulannat heti rehunteon päälle, saatiin sopiva sade siihen ja jäätiin odottelemaan kakkosta.

Kuivat heinät jäi tänäkin kesänä tekemättä, sopivan pitkää varmaa (mikä säässä on koskaan varmaa??) poutajaksoa ei lupaillut. Sitä onneksi saa ostettua. Kakkossato meni sitten melko lailla nappiin. Tavaraa tuli kiitettävästi, sekaan ajettiin vähän kokoviljaa ja säätkin suosi. Eikä edes tapeltu rehuntekoaikana, kummallakaan. Sekin on jo saavutus kahden helposti hermostuvan uppiniskaisen juntturan taloudessa. Puinnit saatiin ennätysaikaisin valmiiksi, viljan laatu on hyvää, sitä tuli riittävästi ja olkia on joka ladonnurkka pullollaan. Ennen puinteja tuli se viileämpi jakso, täällä kävi jopa yhtenä yönä pakkasen puolella, mikä luojan kiitos lopetti heinänkasvun. Eipähän tarvitse enää murehtia, että pitääkö tässä vielä kolmossadon tekoon alkaa, sekin olisi ollut ensimmäinen kerta ikinä tällä tilalla. Omiin tarpeisiin kun tavaraa jo on, ja näinä talousaikoina jokainen lasku jota ei tule, on helpotus. Toisaalta monilla tulee talvella puutetta rehusta, varmasti ylimäärät olisi saanut myytyä, mutta kun siinä on aina se mutta.

Mies rassaa paskakärryä parhaillaan, enää paskanajot ja kyntö, niin alkaa tämän vuoden härdellit olla taputeltuna. Ja ne on onneksi sellaisia hommia, mitä ei tarvise tehdä säätiedotuksia tuijottaen, vaan kelpaa vähän huonompikin keli. Ja koska appiukko aka vanha voima tykkää kyntää, niin mikäs siinä. Isäntää ajaa paskiskärryn kanssa edeltä, siinä hommassa voi olla pieniä apukuskeja matkassa, mikä taas helpottaa täällä tuvan puolella. Huomaa lapsista, että isi on ollut liikaa pois, nyt kun itse en navetalla pysty käydä, niin sekin isiaika on pois.

Käsityömania

Minulla on pyhättö, ompeluhuone/harrastehuone/äidin huone. Miksi sitä nyt haluaa sanoa. Se on tuhannen sekamelskassa taanoisen huoneiden vaihdon jäljiltä, piti muksuille saada enemmän tilaa ja ompsu ja lastenhuone vaihtoivat paikkaa. No lapsilla on nyt rutkasti tilaa, mutta koita survoa 12 neliön ja neljän kaapin tavarat 9 neliöön ja kahteen kaappiin. Ei muuten ollut ihan helppo homma ja karsiakin piti. Vaihto-operaation jäljiltä huone on vieläkin kun kolmannen maailmansodan sotatanner, mutta en anna sen häiritä. Kovin paljoa. Täällä mahtuu naputtelemaan näitä aivopieruja, joita joku ilmeisesti jopa lukee, vähän ompelemaan ja onhan tuolla ompelupöydän nurkassa vilkkumassa myös tipu-uuni eli hautomakone.

Joulun jälkeen pelastin anopin vanhan Husqvarma Optima 190-koneen, jonka anoppi aikoi laittaa pois lahjaksi saamansa muovikoneen tieltä. Veikkaan että sillä vielä tulee konevanhusta ikävä. Käytin koneen huollossa, vuosimalliksi paljastui -79, eli hieman vanhempi kun minä. Jestas mutta että on peto kone! Oma (ei niin kovin nuori) Pfaff Elastic 6091 ei yhtään tykkää kaksoisneulaompelusta, joten se on jäänyt viimeistelyssä kokonaan pois. Vanha Husky ei nikotellut ollenkaan tuplaa ja näyttääkin siltä, että saan siirtää vähän kauemmas peitetikkikoneen ostoa. Eikä sille juuri nyt kyllä olisi pöytätilaakaan. No, säästyypä sekin muutama satanen johonkin tärkeään, niinkun vaikka kankaisiin. Eiku....

Pakkolomalla-postauksessa mainitsemani Paapiin kirja tuli vihdoin. Oli muuten pitkät kolme päivää odotella toimitusta, kun on inspiraatio päällänsä. Ottobre-lehdistä ei muka löytynyt mitään ommeltavaa.  Heti selaamaan ja miettimään mitä kankaita hyllystä löytyy. Päätin kokeilla Repo-collareita, vaalean hiekan/oranssin minkä lie värisenä. Ja kaivelin kaveriksi tilkkulaatikosta passaavaa trikoota, saa jonkun jujun perushousuihin. Aika kivat niistä tuli, vaikka itse sanonkin. Käytän kaikki kankaat mahdollisimman loppuun asti, ne on kalliita ja pienistäkin tilkuista saa kivaa jippoa paitoihin ja muihin. Tai sitten vaikka vaan eriparilahjeleggareita ja t-paitoja ennakkoluulottomasti kuoseja yhdistelemällä.



Neuvolassa täti P. (täytyykin kysyä saako nimen mainita, hän varmaan tulee vielä vilahtamaan kirjoituksissa) kysyi vieläkö aion ehtiä ommella kun kolmonen syntyy. Tasan tarkkaan aion. Molemmat ykkönen ja kakkonen on nukkuneet hyvin erinäisten koneiden hurinassa ja säksätyksessä, miksi kolmonen olisi poikkeus. Koppa ompeluhuoneen lattialle, kasaripoppi soimaan tai äänikirja pyörimään ja toimeksi. Ykkönen ja kakkonen kasvaa niin kovaa vauhtia, että vaatteet jää armotta pieneksi. Ja ykköselle ei tule enää samalla mallilla kummitädin kautta vaatteita, heillä vuoden vanhempi poika ilmeisesti kuluttaa kaikki loppuun. Ymmärrettävää sinänsä.

Ja onhan se tietysti syksy, eli villasukkakausi kolkuttaa ihan nurkan takana. Johtotähden hanskalokerossa on kerä ja puikot, tekeillä Neiti Tahtotilalle varasukkia hoitoon. Kutomisesta ei tule mitään sillon kun vauhtikaksikko on hereillä, ne haluaa osallistua ihan liikaa. Niinpä mä sitten kudon autossa, isäntä kun mieluummin ajaa. Matkalla meiltä seinäjoelle ja takaisin tekee helposti itselle villasukat, eihän tuo oma toffeli ole kun kokoa 36.

Tuossa tuli muuten mieleen, että mitähän päiväkoti/ryhmis tuumais pienestä villasukkalahjoituksesta. Tuli tuossa kuukausi takaperin tai siinä main liityttyä paikallisiin Marttoihin, saiskohan sieltä apuvoimia kutomiseen. Melko varmasti saa. Pitää laittaa to do-listalle kysyä päikyn kanta ja ottaa sitten yhteyttä johonkin joka tuntee ihmisiä. Ajatus on muhinut jo hetken, mutta purskahti uudestaan ilmoille, kun isäntä sanoi paikallisen MTK:n suunnittelevan parin polkutraktorin lahjoittamista päiväkodille, ei muuten olleenkaan paskempi idea. Taitaa miehellä olla näppinsä tässäkin hommassa mukana, se kun istuu johtokunnassa.