Aamuvirkkujen valtakunnassa

Meillä noustaan aikaisin, isännän kello pilpattaa herätyksen viideltä ja siitä kahvinkupillisen jälkeen se lähtee navettaan. Monesti seitsemään mennessä on jo takaisin tuvassa. Mä heräilen nykyään ihan ilman kelloa neljän maissa. Siitä sitten hiivin tonttuhiljaa kahvin keittoon ja pidän kädet ristissä, että termiittilauma ei herää ja saan juoda edes sen kupillisen rauhassa. Aamupalan syön monesti vasta sen jälkeen, kun olen vienyt lapset hoitoon, eli joskus puoli kymmenen jälkeen. Voin sanoa, että siinä vaiheessa on jo oikeasti nälkä. Koska pettämättömällä vaistolla lapset pomppaa pystyyn just sillä sekunnilla kun olen saanut leivät paahtimeen ja sit alkaa aamuhärdelli.

Viime yö meni taas pätkäunilla, Neiti Uhmaikä heräili monta kertaa yössä, viimeisen kerran puoli kolme ja siinä vaiheessa mä sain sanoa hyvästit omille yöunilleni. Tämä selvä, hiivin keittiöön ja pistin kahvit tippumaan. Käytin sitten sen tiukan pari tuntia mitä oli tarjolla omaa rauhaa koristellen kalenteria, hörppien kahvia (ihanasta uudesta mukista) ja katsoen taas kerran aivot narikkaan-ohjelmaa, eli Grayn anatomiaa.

Hämmästyksekseni olen jopa löytänyt itsestäni sisäisen näpertelijän, on aika mukavaa miettiä mitä väriä lätkii kalenteriin. Vai onko se vaan rauha siitä omasta tekemisestä, kun saa kerrankin keskittyä johonkin enemmän kun 3,5 minuuttia kerrallaan. Yllättävän paljon niitä menoja onkin, noin kun ne näkee kuukausiaukemalla.

Ompelurintamalla kokeilin eilen pikaisesti kestokassin tekemistä. Pari ohutta puuvillakangasta, joita en osaa käyttää mihinkään vaateompeluihin päätyi leikkuupöydälle, netistä ohjeet ja tuumasta toimeen. Kassista tuli kiva vaikka itse sanonkin, taidan sujauttaa sen yhteen joulupakettiin. Kaapissa on muutaman vanhat verhot jotka vois laittaa lihoiksi tähän tarkoitukseen 

To do-listalta sain alkuviikosta raksittua pois miehen kummitytön syntymäpäivälahjan. Tiedustelin etukäteen lahjottavan lempivärin ja vaatekoon ja pienen pohdinnan jälkeen päädyin tekemään Paapiin kaavoilla tunikan. Siitäkin tuli ihan sievä, vaikka itse en tuosta kankaasta pidä. Siksi se on varmaan lojunut hyllyssä vissiin pari vuotta, mutta tästä sen näkee, että kyllä ne kaikki enemmin tai myöhemmin tulee käytettyä. Sorrun aina välillä ostamaan niitä yllätyssäkkejä, niissä metrihinta on melko paljon normaalia halvempi, ja pidän siitä kun joudun vaivaamaan aivojani, että mihin *piip* mä käytän hempeän vaaleanpunaista pienikukkaista trikoota, jota tuntuu olevan vähintään kilometri. Mulla siis todella on hyllyssä sellaista ja se on mun akilleen kantapää, se kangas on jotain niin kammottavaa, etten ole saanut siitä aikaan edes pitkiä kalsareita tytölle. Monta kertaa olen nostanut sen leikkuupyödälle, mutta ei ole vieläkään keksinyt mitä siitä tekisi, ettei se kangas särkisi silmiä. Mutta vielä joku päivä mä sen selätän. Tällä hetkellä se hirvitys johtaa ehkä 100-0. 

Pipojen ompeluun pitäisi löytää motivaatiota ja aikaa. Lähinnä sitä aikaa. Maanantaina alkaa ruhtinaallinen, tai jopa liian pitkä lomittajajakso, eli ehkä siinä saisi jotain aikaan. Miehellä on suuret suunnitelmat mitä korjaa navetalla sillä aikaa, ehkä puolet on sellainen realistinen tavoite. Jos ottaisi omaksi tavoitteeksi saada jokaiselle lapselle ommeltua päähän, yläkroppaan ja jalkoihin jotain. Ja koska nuorimmainen ei tarvitse yhtään lisää vaatteita, niin voisin ne ompelukset korvata tekemällä pitkästä aikaa itselleni jotain. Jujunan joulukalenterista tuli kiva toppikaava, mutta sitä on turha tehdä nyt, koska omat yläosat on oltava mallia 'helppo pääsy tisseille'. Pieruverkkareita ei ole koskaan liikaa. 

Käsityömania

Minulla on pyhättö, ompeluhuone/harrastehuone/äidin huone. Miksi sitä nyt haluaa sanoa. Se on tuhannen sekamelskassa taanoisen huoneiden vaihdon jäljiltä, piti muksuille saada enemmän tilaa ja ompsu ja lastenhuone vaihtoivat paikkaa. No lapsilla on nyt rutkasti tilaa, mutta koita survoa 12 neliön ja neljän kaapin tavarat 9 neliöön ja kahteen kaappiin. Ei muuten ollut ihan helppo homma ja karsiakin piti. Vaihto-operaation jäljiltä huone on vieläkin kun kolmannen maailmansodan sotatanner, mutta en anna sen häiritä. Kovin paljoa. Täällä mahtuu naputtelemaan näitä aivopieruja, joita joku ilmeisesti jopa lukee, vähän ompelemaan ja onhan tuolla ompelupöydän nurkassa vilkkumassa myös tipu-uuni eli hautomakone.

Joulun jälkeen pelastin anopin vanhan Husqvarma Optima 190-koneen, jonka anoppi aikoi laittaa pois lahjaksi saamansa muovikoneen tieltä. Veikkaan että sillä vielä tulee konevanhusta ikävä. Käytin koneen huollossa, vuosimalliksi paljastui -79, eli hieman vanhempi kun minä. Jestas mutta että on peto kone! Oma (ei niin kovin nuori) Pfaff Elastic 6091 ei yhtään tykkää kaksoisneulaompelusta, joten se on jäänyt viimeistelyssä kokonaan pois. Vanha Husky ei nikotellut ollenkaan tuplaa ja näyttääkin siltä, että saan siirtää vähän kauemmas peitetikkikoneen ostoa. Eikä sille juuri nyt kyllä olisi pöytätilaakaan. No, säästyypä sekin muutama satanen johonkin tärkeään, niinkun vaikka kankaisiin. Eiku....

Pakkolomalla-postauksessa mainitsemani Paapiin kirja tuli vihdoin. Oli muuten pitkät kolme päivää odotella toimitusta, kun on inspiraatio päällänsä. Ottobre-lehdistä ei muka löytynyt mitään ommeltavaa.  Heti selaamaan ja miettimään mitä kankaita hyllystä löytyy. Päätin kokeilla Repo-collareita, vaalean hiekan/oranssin minkä lie värisenä. Ja kaivelin kaveriksi tilkkulaatikosta passaavaa trikoota, saa jonkun jujun perushousuihin. Aika kivat niistä tuli, vaikka itse sanonkin. Käytän kaikki kankaat mahdollisimman loppuun asti, ne on kalliita ja pienistäkin tilkuista saa kivaa jippoa paitoihin ja muihin. Tai sitten vaikka vaan eriparilahjeleggareita ja t-paitoja ennakkoluulottomasti kuoseja yhdistelemällä.



Neuvolassa täti P. (täytyykin kysyä saako nimen mainita, hän varmaan tulee vielä vilahtamaan kirjoituksissa) kysyi vieläkö aion ehtiä ommella kun kolmonen syntyy. Tasan tarkkaan aion. Molemmat ykkönen ja kakkonen on nukkuneet hyvin erinäisten koneiden hurinassa ja säksätyksessä, miksi kolmonen olisi poikkeus. Koppa ompeluhuoneen lattialle, kasaripoppi soimaan tai äänikirja pyörimään ja toimeksi. Ykkönen ja kakkonen kasvaa niin kovaa vauhtia, että vaatteet jää armotta pieneksi. Ja ykköselle ei tule enää samalla mallilla kummitädin kautta vaatteita, heillä vuoden vanhempi poika ilmeisesti kuluttaa kaikki loppuun. Ymmärrettävää sinänsä.

Ja onhan se tietysti syksy, eli villasukkakausi kolkuttaa ihan nurkan takana. Johtotähden hanskalokerossa on kerä ja puikot, tekeillä Neiti Tahtotilalle varasukkia hoitoon. Kutomisesta ei tule mitään sillon kun vauhtikaksikko on hereillä, ne haluaa osallistua ihan liikaa. Niinpä mä sitten kudon autossa, isäntä kun mieluummin ajaa. Matkalla meiltä seinäjoelle ja takaisin tekee helposti itselle villasukat, eihän tuo oma toffeli ole kun kokoa 36.

Tuossa tuli muuten mieleen, että mitähän päiväkoti/ryhmis tuumais pienestä villasukkalahjoituksesta. Tuli tuossa kuukausi takaperin tai siinä main liityttyä paikallisiin Marttoihin, saiskohan sieltä apuvoimia kutomiseen. Melko varmasti saa. Pitää laittaa to do-listalle kysyä päikyn kanta ja ottaa sitten yhteyttä johonkin joka tuntee ihmisiä. Ajatus on muhinut jo hetken, mutta purskahti uudestaan ilmoille, kun isäntä sanoi paikallisen MTK:n suunnittelevan parin polkutraktorin lahjoittamista päiväkodille, ei muuten olleenkaan paskempi idea. Taitaa miehellä olla näppinsä tässäkin hommassa mukana, se kun istuu johtokunnassa.