Sen pituinen se Narnian tarina

Potkiihan se elämä tasaisen varmasti päähän, on edes se asia hyvin hoidossa. Maanantaina aamulla mies laittaa viestiä navetalta, että soita eläinlääkäri, Narnia on ihan seis. Lekuri tuli, oireiden perusteella hoidettiin sekä ketoosia, että kalkinpuutosta. Päivällä potilaalla olikin sitten kipulääkkeestä huolimatta 40 asteen kuume ja taas soittoa eläinlääkärille. Pötsi hiljaa, joten epäiltiin juoksutusmahatulehdusta, joka ei kuitenkaan näkynyt vielä glutal-testissä. Norsukuuri antibioottia päälle ja katsellaan tilannetta. Potilas ei syönyt eikä paskonut. Seuraavana päivänä uutta käyntiä, sokeria suoneen ja epäilty diagnoosi nekroottinen suolistotulehdus. Ei voi  letkuttaa, koska mahoista ei tavara kulje eteenpäin. Sovittiin, että seuraavan päivän kuukausittaisella terveystarkistuskäynnillä tarkistellaan potilaan vointi uudestaa. Oltiin sitten torstaissa ja aamulla navettaan päästyäni katsoin, että tästä lehmästä ei tule enää peliä. Silmät kuopalla ja ihan pois tästä maailmasta.
Sinänsä mukavasti menneen Naseva-käynnin lopuksi Narnian rektalisoinnissa suolessa oli vaan mädäntynyttä ja hyytynyttä verta ja diagnoosin varmistamiseksi sitten avattiin juuri lopetettu karjan viime vuoden paras ensikko. Ohutsuoli oli täysin kuoliossa, mitään ei olisi ollut tehtävissä. Tapauksia vuodessa on vain hyvin vähän, bakteeri elää suolistossa itsessään ja joskus viiliintyy. Syytä ei tiedetä. Eli helvetin paskaa säkää, mutta eipä jäänyt itselle jossittelemista, että olisko pitänyt tehdä jotain toisin.

Samalla torstaisella käynnillä Kirka-kollista tehtiin sopraano, iltanavetalla toimistossa oli miestä vastassa hyvin hyvin närkästynyt raitapaita. Kaikki tiineystarkistettavat olivat tiineitä, kuten asiaan kuuluu, pari kiimatonta sai pikkuisen vauhtia hormonitoimintaansa.

Kevättä kohti, Kiksa hautoo neljättä osavaltiovasikkaa, lihaa tälläkin kertaa.

Leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä.

Työn toinen puoli

Pitkästä aikaa täällä taas. Kiirettä on pitänyt, niin tuvassa kun navetalla, eikä aina niin mukavissa merkeissä.

Pääsääntöisesti navetalle on mukava mennä, mutta sitten on niitä aikoja, että homma *ituttaa ihan urakalla. Joskus se johtuu ihan vaan väsymyksestä, joskus siitä, että kaikki mahdollinen vastustaa. Näin äitiyslomalaisena itseasiassa nautin suunnattomasti parin tunnin iltavapaastani, lapsivapaata aikaa, jonka ansiosta olen taas seuraavaan päivään asti hieman parempi äiti. Siitäkin joku mielensäpahoittaja on minulle huomauttanut, että äitiysloma on tarkoitettu pidettäväksi vapaana, eikä töihin sais lähteä. Kilin kellit sanon minä! Jos homma tuntuu hyvältä, niin antaa mennä vaan.


Suuria ilonhetkiä navetalla on aina tietysti vasikoiden syntymät, jokainen vasikka on odotettu, mutta toisia odotetaan vielä vähän enemmän kuin muita. Mutta aina ei mene putkeen, Noidan odotettu vasikka syntyi kuukausi sitten kuolleena. Eilen vilkaisin valvontakameraa ja näin robotin edustalla jotain mitä en olisi halunnut nähdä: pienen vasikan. Joku oli luonut. Navetalle asti ehdittyäni kävin hakemassa pienen lehmän alun pois, kuolluthan se tietysti oli, Värityksestä näki, että kyseessä on holstein-vasikka ja koko vastasi jotain noin 5-6 kuukauden tiineyttä. Sitten piti etsiä syyllinen. Poikimalistauksesta vilkaisin muutaman mahdollisen ehdokkaan ja lähdin tarkastamaan takapuolet. Neljännen kohdalla tärppäsi, Maskotti oli luonut 180 päiväisen tiineyden. Ei auttanut muu kun ilmoittaa  poikimisen kohdalle ' luotu alle 7kk' ja nyt toivotaan parasta, että emä jaksaa lähteä herumaan uudestaan ja tulee mahdollisimman pian kiimaan ja saadaan siementää uudestaan, toivottavasti paremmalla onnella tällä kertaa

Kovin täydellinen paketti tuommoinen 6kk ikäinen sikiö jo on, ripset ja kaikki. Tarkistus jalkoväliin osoitti, että tulossa olisi ollut lehmävasikka, mikä tietysti harmittaa vielä extra-paljon. Sikiö lähtee tänään Eviralle tutkittavaksi, löytyykö jotain varsinaista syytä, miksi näin on käynyt. 

Lisäharmitusta toi viikonloppuna sairastunut Kimmi, löytyi maanantaina jalattomana käytävältä ja vaikka eläinlääkäri tuli paikalle piipaa, niin hoitoon ei saatu vastetta ollenkaan ja tiistaina päädyttiin päästämään mamma tuskistaan. Tietenkin niitä karjan parhaita lehmiä, eihän ne huonot ja hullut koskaan sairastu. Tuosta pressun alta Honkajoki Oy:n auto sen kävi eilen nostamassa kyytiin, siellä se sitten muuttuu lämpöenergiaksi. 

Leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä!

Voihan jalostussuunnitelma!

Meillä tehdään jalostussuunnitelma kahdesti vuodessa, ja pitkin vuotta sitten pieniä viilailuja tarpeen mukaan. Eli katsotaan jokainen lehmä asiantuntijan kanssa ihan paikan päällä ja mietitään, että onko se niin hyvä, että jatkaa sukuaa ihan omalla rodulla vai siirtyykö lihavasikoiden tekoon. No, pikkuisen pääsi karkaamaan liharotusiemennysten osuus liian korkeaksi, ja nyt sitä pitäis sitten tuoda alaspäin. Siis voi kauhistus että on vaikeaa! Melkein joka lehmästä löytyy jotain sanomista, tai siis kaikista, koska täydellistä ei ole. Mae West on kyllä aika lähellä.

Olen plarannut nykyistä jasua, tuotoslistoja, robotin listoja ja omaa päänsisäistä kovalevyä edestakaisin, rinnakkain ja päällekäin ihan hulluuteen asti. Eikä tästä meinaa tulla valmista edes omassa päässä. Ei muuten yhtään auta, että meidän luotto-jasuilija lähti muihin hommiin ja tilalle tuli nyt ihan vieras ihminen. Ressi siitäkin, että miten ajatukset sopii yksiin. Viime kädessä me tietysti sanotaan mitä millekin lehmälle laitetaan, mutta eihän se hauskaa ole jos jokaisesta ollaan eri mieltä.

Hovin Bambi

Harmikseni tuoreimpien genomitestien tulokset eivät ehdi tulla jasu-päivään mennessä. Noissa kolmessa pienessä putkilossa on pienten lypsylehmän alkujen perimä, kudosnäyte, joka kertoo paljon tulevasta ja vaikuttaa melko ratkaisevasti vasikan tulevaisuuteen. Ja onhan sieltä tulossa ratkaisu arvoitukseen, onko Bambi puhdasrotuinen jersey vai puoliksi länsisuomenkarjaa. Genomeista tärkeimmät on samat mitä lehmästä muutenkin tarkastellaan, eli tuotos, rakenne, pitoisuudet, lypsynopeus, luonne. 

Ei pidä unohtaa henkilökemioiden merkitystä. Isäntä tykkää toisesta ja minä toisesta ja sitten pitää löytää se kompromissi, että mitä näille meidän lellikeille tehdään. Onneksi ollaan miehen kanssa tässä asiassa melko pitkälti samalla linjalla, molemmilla on sama suunta, että mitkä on painopisteet on ne mihin keskitytään. Tavoite on saada niitä vanhoja rouvia, eli 5+ kertaa poikineita lisää. Nyt niitä viidesti poikineita ei ole kun kaksi, samoin kuudesti poikineita. Yhtä vähemmällä tulee sitten jo 11, mikä on ihan mukava osuus jo sekin, varsinkin kun 9 vielä jatkaa uraansa seuraavalle kaudelle.

No, perjantaina sitä ollaan sitten tositoimissa, eiköhän siitä taas ihan hyvä tule.

Jokainen ansaitsee nimen

Eikö totta? Meillä syntyy vuodessa keskimäärin 70 vasikkaa. Niistä noin puolet on sonnivasikoita, jotka jatkavat ihan pikkuisina matkaansa kasvamaan muualle. Ja lehmävasikoistakin osa liharotuisia, joiden jatkopaikka on jossain muualla kun meillä. Mutta yhtä kaikki, nekin nimetään. Ja niitä nimiä myös mietitään, eikä vain lykätä jokaiselle sonnipojalle nimeksi Pekko ja järjestysnumero perään. Tai mikä pahempaa, jätetä kokonaan nimeämättä, jolloin vasikkaparka kulkee elämänsä läpi vain numerosarjana.

Pleikkari

Jokaisella naudalla Suomessa tulee olla kaksi korvamerkkiä, toinen on päämerkki, jossa on pitkä numerosarja ja sarjan neljä viimeistä numeroa sitten isommalla. Tähän numeroon ei itse voi vaikuttaa. Toinen on apumerkki, jossa on se sama pitkä numero sekä lyhyempi numero, jonka voi itse päättää. Meillä mennään tällä hetkellä lehmävasikoissa numerossa 137, joka on muutama päivä sitten syntynyt Pleikkari. Tätäkin nimeä, uskokaa tai älkää, mietittiin pitkään. Pleikkarin emän edelliset vasikat ovat Nintendo ja Omega, joten ymmärtänette mistä nimi siis tulee. 

Isildur

Jokaisella lehmäsuvulla meillä on joku teema. Tämä siksi, että isossa eläinmäärässä näin on helppo muistaa kuka on kenenkäkin vasikka ja mitkä lehmät ovat sukua toisilleen. Runsaslukuisin suku meillä on tällä hetkellä hyvin menestynyt ja reilusti tytäronnea saanut Taru Sormusten Herrasta-suku, jonka kantalehmä on kohta viidettä kertaa poikiva Isildur. Tyttäriä ja tyttärentyttäriä Isildurilla on jo kymmenen ja yksi sonnipoika, joka jatkaa uraansa erään tuttavamme luona astutussonnina. Lisää jäseniä sukuun on tulossa vielä kolme tänä vuonna. Ainut suku muuten, jossa on kolme sukupolvea lypsyssä tällä hetkellä.


Aina ei tule sitä mitä toivotaan. Sonnivasikan todennäköisyys on se 50% tavallisella siemenellä ja sukupuolilajitellullakin siemenellä on 10% mahdollisuus, että toivotun lehmävasikan sijaan saadaankin kulkusilla varustettu versio. Näin kävi tänä vuonna Joulumuorin kohdalla, kun Nykynuoren ja Ottolapsen jatkoksi ei tullutkaan odotettua Pikkupiikaa, vaan Peltopelle. 

Eri vuonna syntyneet vasikat nimetään eri kirjaimilla, tämä helpottaa myös lehmien pitämistä "järjestyksessä" eli muistamaan kuka on minäkin vuonna syntynyt. Tänä vuonna vuorossa on P-kirjain, ensi vuonna R ja niin edespäin. Harvinaisemmat kirjaimet sitten on ympätty jonkun toisen kirjaimen kanssa samalle vuodelle. Kuten tänä vuonna olen käyttänyt vapaasti myös B-kirjainta.

Nimien keksiminen on lempipuuhaani, ja mielikuvitukseni on jopa hieman kieroutunut. Siis paljon kieroutunut. Viime vuodelta kasvamassa on muun muassa kauniita lehmävasikoita nimeltään Outolintu, Orgasmi, Orjatar ja vaikkapa Overdose. Onni tai Onneli nimistä lehmää meidän navetasta on turha etsiä, se olisi ihan liian tylsää. Onneksi minulla on ystäviä, samanlaisella kierolla ajattelutavalla varustettuja, joilta voi kysyä apua kun oma mielikuvitus tekee tenän, eikä vakiosivustoni wikipedia tuo apua. Tänään taas tulostin odotettavissa olevien poikimisten listan loppuvuodelle ja ensi vuoden alkuun ja liimasin vihkoon kiinni. Siihen on hyvä kirjoittaa tullet ideat ylös, koska korvieni välissä hatarasti toimiva kovalevyni ei välttämättä kaikkia ajatuksia pidä muistissa. Vaikkakin muistan kyllä lehmäsukujen polveutumiset paremmin kun ihmisten syntymäpäivät, tai muut toisarvoiset asiat.

Ylemmän kuvan wikipedian listasta löytyi Kohtalon vasikalle nimeksi Pinatubo, edellisen vasikan ollessa Olympos. Joidenkin sukujen kohdalla olen miettinyt teemaa jo vuosiksi ja vuosiksi eteenpäin, omien laskujeni mukaan meidän ainut jersey-rotuinen suku joutuu odottamaan vielä kymmen vuotta, ennenkun saan nimetä pienen vasikan suureellisella nimellä Häräntappoase. Kirjallisuudella siis mennään. Isännän vastuulle jätän kuvassa näkyvän Mae Westin vasikan nimen keksimisen, elokuvat ovat enemmän miehen alaa kun minun. Samoin fysiikkapuoli, Kide saanee siis vasikkansa isännän nimeämänä. Tuleeko Los Angelesin vasikasta Boston, Phoenix vai Baltimore, aika sen näyttää. Malta ja Majestic ovat nimetty lentotukialusten mukaan, molempien emät olivat luvattoman läskejä poikiessaan. Molemmat ovat osoittaneet olevansa kelpo lehmiä, ja jatkavat näiden liharotuisten vasikoiden jälkeen taivaltaan tuottaen maidon lisäksi lypsyrotuisia vasikoita. Maltan suku jatkuu odotetusti valtioilla, mutta Majestic onkin sitten hankalampi tapaus, sille pitää keksiä oma teema. Mietintämyssy siis päähän.