Mitä vikaa on 50-lukulaisessa perhemallissa?

Löysin puolivahingossa Mamma rimpuilee-podcastit Suplasta ja jäin kerrasta koukkuun. Loistavaa kuunneltavaa siinä ompelemisen ohella. Ensimmäinen kuuntelemani pätkä oli Let's vauvatalkoot! jossa pohdittiin ohimennen 50-lukulaista perhemallia ja jäin miettimään, että tänä päivänä, kun kaiken pitäis olla niin hiton tasa-arvoista, että likimain miehenkin pitäis imettää (arvatkaa vaan mitä teen just nyt, samalla kun naputtelen 5-sormijärjestelmällä tätä tekstiä), niin miksi? Mikä hiivatin vika on siinä, että äiti hoitaa lapset ja kodin ja mies korjaa auton ja käy palkkatöissä. Tai töissä,  tässä meidän tapauksessa.  Tai käynhän mäkin töissä, teen oman osani navettahommista, mikä muuten on ihan 50-lukulaista toimintaa, maalla. Lypsäminen on perinteisesti ollut emäntien hommaa ja lypsylle on lähdetty heti kun on vauva saatu puserrettua pihalle. Ei siinä ole mitään äitiyslomia pidetty, eikä niiden perään kukaan mitään ole kysellyt. Sillä mä nään, että entisajan emännät on olleet niitä tilan kantavia voimia, on hoidettu karja, lapset, huusholli ja kaikki jotka ruokaa on tilalla tarvinneet.

Meillä sitä lypsyhommaa ei ole, kun Ruttunen hoitaa sen puolen, mutta mä tein paluun töihin kun peikkotyttö oli neljä päivää vanha. Ja totta munassa siitäkin piti jonkun alkaa valittaa somessa, joku mielensäpahoittaja pääsi vauhtiin, kun hymyilevänä otin itsestäni kuvan navetalla. Kai sitä olis pitänyt murjottaa sohvalla säädyllinen aika muhien vauvan kanssa, koska äitiysloma. Mitä hemmettiä? Onhan se ikävää, että joku on niin hyvässä kunnossa niinkin luonnollisen tapahtuman jälkeen, mitä synnytys on, että kehtaa lähteä takaisin töihin samantien. Mitä nyt pitivät pari pakollista päivää osastolla, siinäkin ajassa onnistuin saamaan niin kamalan jumituksen toiseen perslihakseen, että sen vetreytyminen kesti pitkään. Liike on lääke, sanotaan, eikä turhaan.

Vaikka mä nautin suuresti lapsien kanssa olemisesta, niin se oma aika on kamalan tärkeää. Parin tunnin hengähdys iltanavetalla ja olen taas paljon parempi äiti seuraavat 24 tuntia. Saa kasata omat ajatukset, eikä kukaan roiku jalassa vaatien jotain, ympärillä ei ole hirvittävä tappeluhärdelli kun muksut kiusaa toisiaan tai muuten vaan kilju pelkästä kiljumisen ilosta. Saa luukuttaa musiikkia just niin kovalla kun tahtoo, eikä ketään haittaa. Lehmätkään ei moiti mun olematonta lauluääntä. Pienimmäinen kulkee sujuvasti matkassa mukana, pääsee mies pykälän verran helpommalla isompien kanssa eikä itselle tule kiire sisälle mikäli nyytillä iskee kamala nälkä kesken kaiken.

Niin I love Lucy-hengessä en ole, etteikö olisi mukavaa saada apua pyykkien viikkaamiseen, tai vaikka vaan istua sohvalla ja hengähtää, kun joku muu laittaa ruokaa ja tyhjentää tiskikoneen.

#pienestäpitäenmukanatöissä

Olen tarkoituksella laittanut instaan kuvia muksuista, kun ovat mukana hommissa. Se on oikeasti arkipäivää maatiloilla. Lapsille viritetään turvaistuin traktorin apparin penkille, tuulilasiin tablettiteline ja tabletilta piirretty pyörimään. Siinä viihtyy nappula hyvän tovin. Ainakin meillä, ja monilla muilla tiloilla. Navetalla keksitään erinäisiä virityksiä, että saadaan lapset pidettyä pois lehmien jaloista ja askareilla mukana.

Kaikki tämä vaikuttaa todella idylliseltä, ja onhan se sitä, ainakin joskus. Mutta tässäkin on se toinen puoli. Lapsia on liki mahdoton saada hoitoon niille ajoille kun tarvitsisi eli suurinpiirtein 05-08 ja 16-19, mitkä kokemukseni mukaan ovat ne yleisimmät navetta-ajat. Ja kun hoitopaikat vielä sijaitsevat kuntien keskuksissa, missä maatilat sitten taas eivät ole, niin ajoa kertyy äkkiä 30+ kilometriä. Suuntaansa. Äkkiä sen kesäkelissä hurauttaa, mutta entäs talvella, kun auraa ei tuohon aikaan ole todellakaan vielä tiellä näkynyt ja yöllä on tuiskannut 50 senttiä lunta. Ei muuten naurata. Eikä kaikilla ole isovanhempia siinä ääressä, jonne lykätä lapset tarvittaessa. Ja toisaalta, ne isovanhemmat ovat omat lapsensa jo hoitaneet, ei niitä voi pitää mitään lastenhoitoautomaattina, mihin lapset vaan lykätään kun itselle sattuu sopimaan, sen kummemmin kyselemättä. Tästäkin aiheesta voisin kirjoittaa pitkät pätkät, mutta olkoot nyt. Toistaiseksi.

Isännät paskanajossa eilen

Meillä homma on ratkaistu niin, että navettatyöt tehdään vuoroissa. Isäntä tekee navetalla aamut ja minä illat. Näin myös lapset saa sitä todella tärkeää isiaikaa, mikä monin paikoin tuntuu unohtuvan. Meillä myös huomaa kiirusaikoina, että lapset alkaa oireilla, kun isi onkin jatkuvasti töissä, eikä käy tuvalla muuta kun nukkumassa. Kiukuttelua, pahantekoa, lisää kiukuttelua jne. Homma normalisoituu ihan parissa päivässä, kun mies ehtii touhuta lasten kanssa enemmän. Tämä yksi syy siihen lasten kovin tärkeään apukuskin hommaan, unohtamatta sitä, että yhden lapsen kanssa pääsee kahta helpommalla. Ainakin nyt, kun toisella on uhmaikä ja toisella myöhäinen uhmaikä.

Allekirjoittanut ja Neiti Tahtotila n.10kk

Ihan pelkkää auvoa ei tosiaan lasten töissä pitäminen ole. Traktorissa on monia huisin kivoja vimpaimia, mihin pieni käsi tarttuu hanakasti. Siinä saa varsinainen kuski olla tarkkana, ettei pikkusormet räplää suunnanvaihtajaa kesken kaiken tai tartu rattiin. Navetalla ihan ilmeinen vaaranpaikka on taaperon eksyminen lehmien keskelle. Siinä tulee äkkiä pahaa jälkeä, kun lehmät villiintyvät keskellään seikkailevasta metrimakesta, vaikka normioloissa rauhallisia ovatkin. Saalieläimenä pakovaisto on ensimmäinen ja sen jälkeen tulee uteliaisuus, mikä kokoeron ollessa valtava on vaarallista sekin. Unohtamatta kaikkia koneita, mitä navetalta löytyy. Niihin voi puristua, jäädä käsi tai vaatteet kiinni,  tipahtaa paskakuiluun, sörkkiä kemikaaleja.... lista on loputon. Entäs pihalla? Siellä voi jäädä koneiden alle, tippua paskakaivoon, kiivetä luvattomiin paikkoihin, kuten vaikka pyöröpaalien päälle ja tippua, on niitä kemikaaleja... Liki joka vuosi saa lukea uutisista, kuinka pikkumuksu on kuollut jäätyään kotipihalla traktorin alle, yleensä vielä kuljettajana on ollu oma vanhempi. Miten sellaisesta aikuinen selviää? Saati jos kuskina on ollut isoveli/sisko. Huh huh.

Eikä pelkästään ne vaaranpaikat. Jokainen toimistotyöläinen voi kuvitella miten sujuu tärkeän muistion tai tarjouksen kirjoittaminen, kun taapero tyhjentää pöydän alla roskista, hakkaa printterin nappeja nitojalla, karkaa naapuritoimistoon tai saa järkyttävän itkupotkuraivarin. Tai vääntää megapaskat kesken tärkeän kokouksen, sotkien vaatteensa kokonaan. Häiritsee se, vai mitä? Ei se oma työteho navetalla ole 100% kun lapsi on mukana, toisella silmällä pitää koko ajan seurata missä lapsi menee ja mitä tekee, vaikkei olisi enää ihan pahimmassa iässä oleva edes. Vaunuikäinen on verrattain helppo. Meillä ainakin on lapset nukkuneen navetalla kun pienet possut, vaunut vaan parkkiin semmoiseen paikkaan ettei ole tiellä, mutta silmän alla. Tissivauvan kanssa äidillä on eväät aina mukana ja sopivan lämpöisenä, helppo homma. Tästäkin aiheesta esikoisen ollessa vauva saatiin aikaan melkoinen episodi neuvolantädin kanssa, mikä johtikin sitten neuvolan vaihtoon. Omat lapset on olleet ihan ministä asti mukana navetalla, sitten kun jalat löytyi alle, mutta järkeä ei vielä ole, niin ovat jääneet enemmän isin hoiviin sisälle. Ja näin toimitaan myös kolmosen kanssa.

Jompikumpi lapsista siinä helpossa iässä

Summa summarum. Olemme siitä onnekkaassa asemassa, että lapset voi ottaa töihin mukaan. Lapset ovat siitä onnekkaassa asemassa, että saavat kulkea töissä mukana. Olemme onnekkaita, että meillä on järjestely sitä varten, ettei lasta tarvitse aina pitää mukana, ja sillä, että saamme myös sitä tehokasta työaikaa, silloin kun lapset ovat hoidossa. Vaikka se hoitoon vieminen ja hakeminen tekee 120 km ja 1h 40 min vuorokaudessa, kahdesti viikossa.

Hei meillä leivotaan!

En tiedä oletteko jo huomanneet, mutta kun mä rupean johonkin, niin se tehdään sitten Isolla Kädellä. Eli suomennettuna mopo karkaa aina lapasesta. Näin myös leipomisen kanssa.

Isännällä on meneillään paskanajo, ja sitähän sitten riittää. Se on siitä kiitollista hommaa, että lapset, tai siis yksi lapsi kerrallaan, voi olla mukana. Nappulat kun vielä viihtyvät traktorissa. Esikoinen lähti aamusta matkaan ja siinä tytön kanssa kikatellessa sohvalla mietin, että mitäs tänään tehdään että mainittais. Leivotaan. Tyttö saa kaapia kulhot ja minä saan pakkaseen vierasvaraa. Mitä vierasvaraa, eihän meillä koskaan käy ketään. Pidetään siis huoli, ettei miestä punnita jatkossakaan neuvolassa.

Aina ihastelen kaikkia hienoja kakkuja ja muita näperryksiä mitä kuvissa näkee, itsellä ei vaan sellaisiin riitä taito eikä hermot. Eli perustavaraa, muffinsseja, piirakkaa, pullaa jne. Puskista varmasti löytyy marjoja, ei ole anoppi vielä ehtinyt meidän puolen pensaisiin asti mehutalkoissaan. Mustaviinimarjaa on aivan hullun lailla ja kaksi vuotta sitten istuttamani valkoherukka näyttää myös innostuneen marjojen tekoon. Pari litraa marjaa puskasta mukaan ja takaisin keittiöön. Marjapiirakan ohje reseptivihosta ja tuumasta toimeen. Aika kiva piirakka siitä tulikin, mustaa ja valkoista herukkaa. Marjoja jäi vähän yli, joten sotkin samaa tahtia tuplasatsin muffinsseja, upotin loput marjat niihin. Hyviä, joskin hieman likilaskuisia, mutta mössöksi ne mahassa menee kuitenkin.

Vielä piisaa intoa ja virtaa, vaikka viime yö jäikin taas hieman huonoille unille kiitos pikku emännän. Pullaa, homma selvästi vaatii pullaa. Sentään hillitsin itseni enkä täräyttänyt sitä litran taikinaa nousemaan, niinkun yleensä. Tai olisin laittanut, jos ihan rehellisiä ollaan, mutta en jaksanut lähteä hakemaan tankista maitoa, eikä kuivahiivaakaan ollut kun kaksi pussia. Navetalla sitäkin olis ollu lisää.

Kun leivotaan, niin leivotaan kunnolla. Keittiö pitää siivota kuitenkin, sama se onko siellä sitten sotkettu ihan tosissaan vai vaan vähän. Tätä kirjottaessa eräs nuori mies kulkee edestakaisin oman huoneen ja keittiön väliä ripotellen mennessään tyhjiä muffinssivuokia niinkun Hannu ja Kerttu leivänmuruja, luulee vissiin, että eksyy seuraavalla reissulla. Ainakin siis sinne kelpaa. Hyvä niin.