Löysin rantein

Olen tässä flunssaa parannellessa antanut itseni päästä melko paljon helpommalla kotitöiden suhteen. Ja yllättynyt, että ei me muuten hukuta paskaan siltikään. Juu, pyykkikoppa tursuaa yli, mutta parilla (monella) koneellisella siitä selviää. Eikä se ole syönyt ketään, lähinnä vaan häiritsee omaa silmää. Imurit hoitaa hommansa siitäkin huolimatta, että mua ei kiinnosta, se on robotiikan hyvä puoli. Lattiaan ei jää kiinni, vaikka siellä saattaa joku mehutahra olla. Eilen en tehnyt mitään tyhmiä äitihommia, kirjoittelin blogia, kuuntelin Holman Antin podcastia  Auta Antti (suosittelen!!) siinä samalla ja katselin toisella silmällä telkasta jälleen kerran Gilmoren tyttöjä, koska sitä ei tarvitse katsoa, kun jaksot muistaa jo kohta ulkoa. Ehkä siksi pystyin suhtautumaan buddhalaisella tyyneydellä siihen, että esikoinen tiputti parhaan uunivuuan lattialle ja siinä samalla meni juuri tehty lasagne. Ei tahallaan, poika tahtoi ottaa vaan lisää, ja painava vuoka tippui kädestä. Kaikki kunnia minulle, en edes kironnut, lohdutin jäätelöllä itkevän lapsen ja siivoilin sotkut pois. Tänään siis teen uudestaan lasagnea, joka on pojan lempiruoka ja tällä hetkelle ainut joka takuuvarmasti kelpaa.

Tänään aamusta kävin hoitamassa eläinlääkärin kanssa Jnea-lehmää, joka viidennen poikimisensa kunniaksi päätti halvaantua. Siis kärsi kalkinpuutteesta, joka heikentää lihasten toimimista. Tosin Jnean kohdalla tänään oli kyse enää saamattomuudesta, koska pari tuntia hoidon jälkeen mamma pomppas pystyyn ja seisoo nyt reippaasti. Eilenkin jaksoi kävellä karsinasta toiseen kun lonkkapihdeillä ensin autettiin ylös. Työnjohto 6kk sammahti navetalla vaunuihin ja kärryyttelin sitten koko paketin eteiseen nukkumaan. Enkä vieläkään tehnyt mitään tyhmiä äitihommia, vaan kaivoin kalenterikamat esiin ja koristelin viikkoja eteenpäin, pääsin jo kesäkuulle. Hyvä, koska ei taas tiedä koska on seuraava mahdollisuus istua niiden hommien ääressä. Edelleen äärimmäisen seesteinen olo. Hieman harmittaa, että olen hukannut kaikki Harry Potter-tarrat, mutta ne tulee varmasti joskus jostain vastaan.

Postauksen idea? Ei hajuakaan. Luultavasti se, että ei aina ole pakko suorittaa. Olen todennut sen ennenkin ja aina unohdan. Tästä eteenpäin mä ihan oikeasti yritän pitää joka viikko yhden minä-päivän, eli unohdan ne kotityöt ja keskityn johonkin sellaiseen mitä MINÄ haluan tehdä. Koska MINÄ olen tärkeä ja hyväntuulinen äiti on paljon parempi äiti, kun naama norsunvitulla raparoiskeita pyyhkivä stressaantunut äiti. Ja koska kevät tulee, pikkulinnut karjuu jo puissa, niin kohta sitä rapaa taas riittää. Enkä vieläkään suostu ottamaan stressiä pesemättömistä ikkunoista, vaikka aurinko julmasti paljastaa totuuden. Niistä näkee läpi vielä, se riittää tänäkin vuonna.

Ei vieläkään piipin piippiä hautomakoneesta. Joko saa heittäytyä neuroottiseksi ja luulla, että olen jossain mutkassa pilannut kaikki ihanat marans-munat?

Pyykkihelvetti

Siis oikeasti, mistä [tähän paljon rumia sanoja] niitä riittää? Ihan varmasti joku sadistinen kotitonttu, tai vaihtoehtoisesti se meillä asuva intiaanikummitus, jonka piikkiin menee paljon asioita tässä taloudessa, on päättänyt hukuttaa mut pyykkeihin. Ei viishenkinen perhe voi saada näin paljon pyykkiä aikaiseksi. Kestovaippailu ei nyt tuo oikeastaan helpotusta tähän, mutta tässä määrässä se koneellinen joka toinen päivä ei kyllä tunnu enää missään.

Joka päivä pitää pestä vähintään koneellinen. Siis vähintään. Mieluummin kaksi. Eihän se ole mikään ongelma, kone jauhaa pari tuntia ja pilputtelee sitten tunnarinsa, että nyt täällä olis valmista. Pikainen vaihto, märät kuivausrumpuun ja taas parin tunnin päältä kuuluu iloinen piippaus ja kuivat pyykit odottaa. Helppoa eikö totta? Vaan sitten alkaa se helvetillinen vaihe. Mä nimittäin vihaan pyykkien viikkaamista. Pyhää vihaa. Kotitöistä vain ikkunoiden peseminen vituttaa enemmän ja sen sitten kyllä näkee ikkunoista. Telkkuat niitä samoja rettuja edes takaisin, päälle, pois, pyykkiin, koneeseen, koppaan, päälle.... Huomasko joku, että kaappi jäi välistä? Jep. Monesti ne käyttövaatteet ei meillä ikinä päädy kaappiin asti, vaan niitä ah niin kauniisti sisutukseen sointuvia täysiä vaatekoppia pyörii keittiön pyödällä, makuuhuoneessa (MONTA!), sohvalla, apukeittiössa keskellä kulkuväylää. Kaivelen sitten niitä ryttyisiä paitoja ja housuja muksuille aamulla päälle ennen hoitoon lähtöä. Hyvä äiti-fiiliksellä.

Tiedän, että kun viikkaisi samantien sen koneellisen jonka ottaa pois kuivausrummusta ja veisi ne vaatteet kaappiin, niin siinä ei kauaa menis, eikä niitä pyykkivuori kertyisi niin korkeaksi, että Veikka Gustafssonia hirvittää. Vaan aina tulee jotain muuta, ettei just sillä hetkellä ehdi. Ja sit tulee jotain muuta, ja siirtää sitä koria pois tieltä ja se jää seuraavalle päivälle ja sit tulee jo uutta koneelista ja... Sitten niitä viikattavia onkin kaikki talouden pyykkikorit täynnä ja niitä on monta. Siinä sitten elin otsassa tököttäen käärii ja kiroilee.

Ainut paikka hoitaa koko viheliäinen toimepide on keittiössä. Siihen saa kasat hienosti pöydälle. Eli homma pitää tehdä kun isommat lapset joko nukkuu tai on ammuttu kuuhun. Koska muuten joku apureita on liiaksi, ja apureiden suurin huvi on kiskoa valmiit kasat lattialle tai viikata kasat uudestaan. Kiitos lapset, ihana kun autatte, mutta voisitteko olla auttamatta?

Saan sentään lajilteltua pyykit ennen pesua. Tummat, vaaleat, lasten, villaiset, lakanat ja pyyhkeet. Helpottaa sentään vähän urakkaa. Siihenkin piti testailla monta eri systeemiä ennen kun löysin suhteellisen toimivan.

Yksi ärsytyksen aihe on puolipitoiset vaatteet. Niitä lojuu millon missäkin, eikä minulla ainakaan ole hajuakaan montako päivää joku paita on ollut esikoisella päällä. Ja jos minä en tiedä, niin ei tiedä kukaan muukaan. Siis pyykkiin. Sinnikkäistä yrityksistä huolimatta en ole löytänyt niille vakiintunutta paikkaa mihin ne illalla nostetaan kun lapset riisutaan iltapesuja ja pyjaman vaihtoa varten. Sitten ne jää sohvalle tai johokin muuhun epämääräiseen paikkaan, ovat aamulla hukassa ja päädyn hakemaan kaapista (hah!), siis sieltä kopasta uudet. Ja sama toistuu illalla ja seuraavana aamuna. Ei sitten ihme, että sitä pyykkiä piisaa.

Koko postauksen idea lähti siitä, että mä otin eilen itseäni niskasta kiinni ja viikkasin kaikki pyykit. Paitsi isännän omat, joku roti sentään, se saa viikata ihan itse omansa. Ellei se viimeinen pursuava korillinen makuuhuoneessa ala vituttaa niin paljon, että pyörrän omista periaatteistani. Samalla tuli perattua pois kaapista kaikki joustovyötäröiset housut ja mammapaidat kierrätykseen lähtemistä varten. Ja vähän muutakin, en usko että minäkään tarvitsen 16 vetoketjuhupparia. Sain omasta kaapistani jätesäkillisen vaatteita SPR:lle. Vielä kun käy läpi lasten vaatteita, peikkotyttö alkaa kasvaa ohi 56 senttisistä, niille pitää keksiä kohde, enää en niitä säilö, meidän lapsiluku on täynnä.

Todisteeksi urakastani otin kuvan, postasin sen jopa instaan. Joku kyllä kehtasi epäillä koppapinon olevan niitä uusia kaupasta tuotuja. Ymmärrän kyllä, niin olisin epäillyt minäkin.

Miesten harrastukset vrt. naisten harrastukset

Miehet on valinneet niin paljon paremman harrastusgenren kun naiset, todellakin. Miettikääs nyt perinteisiä miesten harrastuksia: moottoripyörät/-kelkat, metsästys, kalastus, puutyöt, metsänhoito, autojen rassaus... mitä näitä nyt onkaan. Mikä niitä yhdistää? No se, että niitä ei tehdä kotona. Ei ainakaan tuvassa. Mitä vastaavasti ovat naisten harrastukset? Käsityöt koko kirjossaan, puutarhatyöt, kasvimaa, lukeminen, leipominen jne. Mikä niitä yhdistää? Se, että ne tehdään kotona, pääosin jopa siellä neljän seinän sisällä. 

Mikä sitten närästää? Mies lähtee rassaamaan autoa kaverin pajalle, tai lenkille moottoripyörällä. Saa muutaman tunnin hengähdystaukoa normaalista arjesta. Samaan aikaan nainen pesee pyykkiä, leipoo siinä sivussa jotain, siivoaa olohuoneen, leikkaa lapselle yhden paidan kankaat, vaihtaa vaippoja ja taas näpertää jotain pientä oman harrastuksensa parissa. Siis tekee sitä siinä sivussa kaiken muun normaalin "äitityön" ohella. Ei ihme ettei tule valmista, ja nainen haaveilee muutaman tunnin häiriöttömästä ajasta, jolloin ehtisi keskittyä kaikessa rauhassa siihen mitä on tekemässä. Vaikkakin takaraivossa varmasti jyskyttää senkin aikaa se, että pyykit pitää viikata ja tehdä monta muuta kotityötä. 

Minä en valita, ainakaan kovin paljoa. Isännällä ei ole harrastuksia liiaksi ja se paras harrastus on metsästys. Kkk Sakke sai ensimmäisen hirvensä viikonloppuna, isännän itsensä ampumana. 

Viikon ainut vapaapäivä suli sitten puheluun päiväkodilta kello 7 aamulla,"monta vakkaria sairaana, voitko pitää esikoisen kotona, ei riitä aikuiset lapsimäärään". Ei siinä sitten auttanut muu kun sanoa, että tottakai. En lähde Kakkosta ajamaan hoitoon, kun kerta Ykkönen jää kotiin, olkoot sitten molemmat kotona. En mä olisikaan tahtonut tänään tehdä mitään omia juttuja, sen sijaan koitan pitää aisoissa hyperaktiivisen esikoisen ja kiukkukohtauksiaan niin taajaan viljelevän uhmäikäisen, että meillä puhutaan nykyään Velociraptorista. 

Onneksi on suklaata.

Lisää kahvia. 

Mitä vikaa on 50-lukulaisessa perhemallissa?

Löysin puolivahingossa Mamma rimpuilee-podcastit Suplasta ja jäin kerrasta koukkuun. Loistavaa kuunneltavaa siinä ompelemisen ohella. Ensimmäinen kuuntelemani pätkä oli Let's vauvatalkoot! jossa pohdittiin ohimennen 50-lukulaista perhemallia ja jäin miettimään, että tänä päivänä, kun kaiken pitäis olla niin hiton tasa-arvoista, että likimain miehenkin pitäis imettää (arvatkaa vaan mitä teen just nyt, samalla kun naputtelen 5-sormijärjestelmällä tätä tekstiä), niin miksi? Mikä hiivatin vika on siinä, että äiti hoitaa lapset ja kodin ja mies korjaa auton ja käy palkkatöissä. Tai töissä,  tässä meidän tapauksessa.  Tai käynhän mäkin töissä, teen oman osani navettahommista, mikä muuten on ihan 50-lukulaista toimintaa, maalla. Lypsäminen on perinteisesti ollut emäntien hommaa ja lypsylle on lähdetty heti kun on vauva saatu puserrettua pihalle. Ei siinä ole mitään äitiyslomia pidetty, eikä niiden perään kukaan mitään ole kysellyt. Sillä mä nään, että entisajan emännät on olleet niitä tilan kantavia voimia, on hoidettu karja, lapset, huusholli ja kaikki jotka ruokaa on tilalla tarvinneet.

Meillä sitä lypsyhommaa ei ole, kun Ruttunen hoitaa sen puolen, mutta mä tein paluun töihin kun peikkotyttö oli neljä päivää vanha. Ja totta munassa siitäkin piti jonkun alkaa valittaa somessa, joku mielensäpahoittaja pääsi vauhtiin, kun hymyilevänä otin itsestäni kuvan navetalla. Kai sitä olis pitänyt murjottaa sohvalla säädyllinen aika muhien vauvan kanssa, koska äitiysloma. Mitä hemmettiä? Onhan se ikävää, että joku on niin hyvässä kunnossa niinkin luonnollisen tapahtuman jälkeen, mitä synnytys on, että kehtaa lähteä takaisin töihin samantien. Mitä nyt pitivät pari pakollista päivää osastolla, siinäkin ajassa onnistuin saamaan niin kamalan jumituksen toiseen perslihakseen, että sen vetreytyminen kesti pitkään. Liike on lääke, sanotaan, eikä turhaan.

Vaikka mä nautin suuresti lapsien kanssa olemisesta, niin se oma aika on kamalan tärkeää. Parin tunnin hengähdys iltanavetalla ja olen taas paljon parempi äiti seuraavat 24 tuntia. Saa kasata omat ajatukset, eikä kukaan roiku jalassa vaatien jotain, ympärillä ei ole hirvittävä tappeluhärdelli kun muksut kiusaa toisiaan tai muuten vaan kilju pelkästä kiljumisen ilosta. Saa luukuttaa musiikkia just niin kovalla kun tahtoo, eikä ketään haittaa. Lehmätkään ei moiti mun olematonta lauluääntä. Pienimmäinen kulkee sujuvasti matkassa mukana, pääsee mies pykälän verran helpommalla isompien kanssa eikä itselle tule kiire sisälle mikäli nyytillä iskee kamala nälkä kesken kaiken.

Niin I love Lucy-hengessä en ole, etteikö olisi mukavaa saada apua pyykkien viikkaamiseen, tai vaikka vaan istua sohvalla ja hengähtää, kun joku muu laittaa ruokaa ja tyhjentää tiskikoneen.