Että semmoinen jouluaatto

Pitkästä aikaa täällä taas.

Joulu on juhlan aikaa ja pitää rauhoittua jne. Tai sitten ei. Kello herätti tänäänkin puoli viideltä, kuten kaikkina muinakin päivinä. Isännän navettapäivä, joten sehän sitten lähti omia aikojaan hommiin. Aamutyöt venyi liki yhdeksään, ei ollenkaan hyvä merkki. Ruokkija kaipaa remonttia, mikserin luukku rikkipaskana ja ykkösmatto melkein poikki. Mies söi aamupalan ja lähti korjaushommiin. Minä ajelin naapurikylälle hakemaan pistoletinsuojia, koska ne oli loppu ja illalla pitää siementää Karmen. Onneksi on noita tuttuja, joilta voi lainata tarpeen tullen.

Meillä ei olla jouluihmisiä, oikein kukaan ei syö jouluruokia, joten miksi ihmeessä minä niitä alkaisin nuttura vinossa vääntää pientä armeijaa varten, kun ne kuitenkin päätyis kanoille ja koirille. Jotka tuskin valittais, mutta eihän siinä mitään järkeä ole. Kanoille on ostettu omat kaalit, viiriäisille salaattia, pupulle lantunpala. Kuusta tähän härdellihuusholliin on turha tuoda, koska kissat tai lapset sen kaataisi kuitenkin, koristeet ois pitkin lattioita ja neulasia löytyis vielä juhannuksenakin. Ei kiitos.

Joulu on lasten juhla ja lapsille se pitää tehdä. Tai sitten ei. Miksi ressata semmoisesta, mitä ei oikeasti halua? Aivan. Aamupalaksi keitetty mannapuuro ei maistunut, esikoisen valinta oli eilinen lasagne. Päiväruuaksi sitten ranskalaisia ja kanatikkuja, joiden menekki oli noin 1000% parempi kun olisi ollut perunalaatikolla ja kinkulla. Lahjatkin on ostettu ja otettu käyttöön jo aikaa sitten, yksi jokaiselle. Lapset sai tarpeelliset tabletit, minä uuden imurin ja mies mukin, joka oli ehkä turhin lahja tässä, mutta en parempaakaan keksinyt. Syödään vielä päivän mittaan vähän jäätelöä tai/ja juustonaksuja, ja katsellaan koko päivä piirrettyjä. Eikös siinä ole ihan lasten näköinen joulu?

Jos vaikka laittaisin uuden koneellisen pyykkiä pyörimään, hommat ei lopu tekemällä, saati tekemättä jättämällä. Vaan ensin vielä yksi kuppi kahvia....

Tiistainen retki Keski-Suomeen

Siinä ne kertyneet kilometrit

Eräänä kauniina tiistaiaamuna pakkasin tyttäret autoon ja lähdin tiputtelemaan nelostietä alaspäin. Suuntana oli Laukaa ja matkaa 280km sivu. Kolmen tunnin ajo. Kissankuljetuskoppa ja pahvilaatikko takapaksissa. Tyttöset nukkui ja katseli piirrettyjä menomatkan ja päästiinkin perille ihan vain parilla pikku stopilla, siinä puoli kymmenen aikaan. Perillä oli vastassa Siltaojan Siilon Marianne, joka on muuten ihan superpositiivinen ja mukava ihminen.

Tuumasta toimeen, lähdettiin katsomaan matkani päätarkoitusta: silkkikanoja. Minä olen vannonut koko kaksivuotisen kanalaurani, että silkkiä ei meille tule. Vaan tuli sittenkin. Pikku kanala-apurini haluaa kovasti silitellä ja sylitellä kanoja, ja maatiaiset ei semmoisen päälle yhtään perusta ja pienelle ihmiselle tulee paha mieli. Joten piti etsiä enemmän sylityyppejä ja joka lähteestä sanottiin, että silkit on siihen hommaan parhaita. Huokaisin henkisesti ja päätin ostaa lapselle silkin. Tai kaksi, ettei ole yksinäistä. Pienen valikoinnin jälkeen koppaan päätyi musta ja valkoinen silkki, munivia molemmat. Kotona sitten ristin heidät nimillä Tupsu ja Töyhtö. Spesiaalitapaukset meillä saa nimen, maatiaiset vaan on semmoinen iso melko samanvärinen massa, josta pitää erottua luonteella, jos aikoo nimen saada.

Marianne oli tyrkyttänyt mulle jo aiemmin mukaan kääpiökochiperhettä, ja koska mun on todella vaikea sanoa näissä tilanteissä "ei", niin meille tuli sitten sellainenkin. Captain Morgan, Klaara-vaimo ja kolme tipua, jotka ei oikeasti ole heidän tipujaan, ei ainakaan se silkkitipu Törsylä. Törsylä on niin hupaisan näköinen otus, että vaatii ihan paljon kuvaamista. Kunhan ehtii.

Kovasti kanaista juttua siinä, vielä lähtiäisiksi munia hautomakoneeseen ja Mersun nokka kohti kotia. Kilometrejä tuli paljon, mitään tolkkua tässä reissussa ei ollut, mutta on sitä koiranäyttelyiden takia ajettu pidempiäkin matkoja. En muuten enää ajais, noin sivuhuomautuksena.


Muutaman päivän eristyksen jälkeen oli sitten aika siirtää tulokkaat sakkiin, ennen sitä piti vaan tehdä sellainen pieni operaatio kun kalkkijalkasaneeraus. Mutta se on ihan oma tarinansa.

Minilomalla

Koska pitkien lomareissujen tekeminen on sula mahdottomuus, enkä mä oikeastaan sellaisia edes kaipaa, mutta pieni irtiotto tekee hyvää. Lähdin kuiden vaihteessa yhden yön reissulle Sieviin. Tottakai lähtö osui juuri siihen paljon puhuttuun toukokuun alun takatalveen, eli lähtöpäivälle oli luvattu toistakymmentä senttiä lunta ja Mersussa oli tietysti kesätassut alla. Aamulla lunta tuprutti taivaan täydeltä, joten mies kullanmurusena ajoi Mersun halliin ja vaihtoi talvinakit takaisin. Tyttäret kyytiin ja nokka kohti Ylivieskaa, missä piti treffata kaveri Kärkkäisellä ja jatkaa siitä sitten porukalla heille. Samalla vein yhden pienen marans-tipusen kaverille, hänen omalleen sattui pieni onnettomuus verenhimoisen kääpiösekulin nokassa.

Kärkkäinen kierrettiin ennätysvauhdissa, kaikki tarpeellinen tuli ostettua, enkä sortunut kun yhteen

Omenanvihreät Hait ja toukokuinen lumi

heräteostokseen, josta syytän kaveria. En olisi huomannut sitä kukko-trikoota itse. Vielä ratkomatta mitä siitä tulee, ehkä paita itselle ja rääppeistä jotain jollekin lapsista. Lapset sai ison nipun dvd-elokuvia, aika iso osa Pixarin leffoista vielä puuttuu, Disneyn klassikot alkaa olla kaikki hyllyssä. Mulle sievät ja ihanat Hai-saappaat. Ja joitain muuta mitä ei kannata tässä edes sen isommin mainita.

Mitäpä sitä kaksi kanahörhöä ja lehmäfriikkiä tekee? No puhuu kanoista ja lehmistä. Tietenkin. Alkuperäinen tarkoitus oli, että olisin päässyt lypsylle, mutta tyttäret oli toista mieltä, väsykiukku iski eikä toivoakaan, että Uhmista olis saanu traktorihommiin kaverin miehen kanssa. Ois ollu mukava kokeilla vieläkö lypsy onnistuu, edellisestä kerrasta on tovi vierähtänyt, taitaa olla joulukuu 2014 kun viimeksi asemalla olen ollut. Seuraavalla kerralla sitten.

heräteostostrikoo

Uhmis pisti illalla täyden vaihteen silmään "en nuku!" Nukahti sitten sohvalle mun viereen, heräsi kun lähdin sänkyyn siirtämään ja sai siitä semmoiset paskaraivarit, että ei hetkeen ole nähty. Toivottavasti lapseton pariskunta ei järkyttynyt ihan täysin, lapset on oikeasti ihan kivoja. Sillon kun ne nukkuu. Illan esityksen jälkeen ne varmaan on katuneet kovasti lupaustaan ottaa Uhmis kesällä pikku lomalle, luultavasti vaikenevat asian unholaan. Se heille sallittakoon. Eikun ei, ei sallita.

Yhden yön pikavisiitin jälkeen olikin taas mukava palata kotiin. Toivottavasti pian päästään uudestaan, tai kaveri suuntaa tänne vastaavalle minilomalle.


Ja koska nyt on äitienpäivä, niin mikäs sen parempaa tekemistä kun lähteä lehmäostoksille. Heti sen jälkeen kun mies on korjanut ruokkijan, joka taas *ittuilee oikein huolella.

Korkea crp ja kommandona pitkin poikin

Ettei vaan taas olis liian helppoa, niin pikkuneiti alkoi viikonloppuna kuumeilemaan ja maanantaina sitten lähdettiin lääkärille näyttämään korvia, koska epäilin, että siellä on taas tulehdusta, kun tyttö oli niin kärttyinen. Korvat siistit, mutta pika-crp heilahti niin isoihin lukemiin, että mittarit ei enää näyttäneet mitään, eli yli 190 ja meidät passitettiin Oysin lastenpäivystykseen. Uus crp-mittaus, tulos 275 ja suoraan osastolle. Kuume huiteli tässäkin vaiheessa likempänä 40. Lisää kipulääkettä, ja sit alkoikin se pissanäytteen kalastelu, koska punktiolla päivystyksessä se ei ollut onnistunut. Vihdoin muutaman yrityksen jälkeen saatiin saalista ja samalla tyttö sai niin kamalan kipukohtauksen, että ainut mikä tehos oli morfiini. Sydänkäyrä heitteli niin hassuja kuvioita, että meidät passitettiin yläkertaan teholle. Siellä sitten yön yli, lääkitys alkoi purra ja napero piristyä. Illalla soiteltiin miehen kanssa, että mitä pakkaa mulle matkaan, kun anoppi ja appi oli tulossa autoa huollattamaan. Tärkeintä olis tietysti saada käsityö ja uskollinen chromebook, vähän vaihtovaatetta myös. Silmälasit jäi matkasta, samoin puhelimen laturi. Ja tässä kohtaa mä manasin, että aina kun lasten kanssa lähdetään johonkin, niin mä olen ottanut matkaan Muumimamma-kassin, jossa on kaikki tarpeellinen ja sitten se painaakin just sen verran. Niin enkä mä tällä kertaa ollu jättäny sen kotiin "no ei kai sitä tarvitte". Eipä tosiaan.

Kanalanhoito-ohjeita on muuten yllättävän helppo antaa puhelimessa, onneksi, kun ottaa huomioon, että putkassa on popula nuorisoa, tipunaariossa yks sakki ja kahdessa nurkassa haudotaan.

Itse torkuin yön vanhempainhuoneen kovalla sohvalla liki koomaa muistuttavassa tilassa. Kolme valvottua yötä painoi takana aika lailla. Ennen viittä kömmin sitten tytön huoneeseen kuulemaan yön tapahtumat. Sydänkäkkyrät oli pysyneet yön yli normaaleina ja crp laskenut sen verran, että päästiin sitten tiistaina lastenosastolle. Sain laukun ja ensimmäinen lanka loppuikin sitten heti alkuunsa. Niitä torkkupeitonpalasia virkkailen, sopivan aivotonta touhua. Syke-sarjaa vahdatessa menee päivät nippanappa, vaan kohta nekin on katsottu läpi. Keskiviikkona tyttö on jo kovasti leikkisä,

jopa ärtyisä, kun ei maisemat vaihdu. Me kun ollaan kevyessä eristyksessä tyttösen nenästä löytyneen viruksen takia, eli omasta huoneesta ei ole poistumista. Varsinainen syyllinen täällä oloon on kuitenkin vti, eli virtsatieinfektio. Vuorokausi tipassa ja ab menee suonensisäisesti 3x päivässä. Varsin tavallinen, mutta hyvin ikävä vaiva, joka päätti sitten iskeä oiken tosissaan pikkuiseen. Ensimmäisen kerran tälläistä, isompi tyttö ei ole moista koskaan sairastanut. Seuraavalla kerralla ollaan taas pykälän verran viisaampia.

Keskiviikko koitti, kipulääkitystä ei ole enää tarvinnut ja neiti viuhtoo minkä ehtii. Kuumetta ei ole ollut reiluun vuorokauteen, ja crp on laskenut mukavasti alle 200. Tajusin unohtaneeni pyytää puhtaita sukkia ja alushousuja, joten nyrkkipyykkiä huoneen lavuaarissa ja kommandona sen aikaa kun vaatteet kuivuu. Hippailin käymään lähimarketissa, muka hakemassa lisää lankaa. Ei ole. Ei ole! Siinä vaiheessa alkoi vituttaa ja vitutus vaan kasvoi kun viereisen Hesen tiskillä oli kilometrin jono viereisen koulun oppilaita ruokatunnilla. En kehannu jäädä jonottamaan. Söisivät mokomat teiniperkeleet siellä koulussa, sitä varten niissä on ruoka. Takaisin osastolle, missä ihan oikeasti alkaa aika käymään pitkäksi. Sitten keksin, että asuuhan mulla yks tuttu tässä sairaalan lähistöllä ja parilla viestillä sain edes sitä lankaa, kiitos siitä ihana Minna! Taidan olla yhdet villasukat velkaa.

Ihmeesti sitä ihminen tuntuu elävän suklaalla, limpparilla, kahvilla ja automaattivoileivillä. Plaah. Jos tästä huomenna kotiin pääsee, niin ensitöikseni syö ihan jotain kunnollista kotiruokaa.

Pölyt pois koneiden päältä

Keväällä on muhun hyvä vaikutus. Aurinko kun alkaa paistaa ja oikeasti lämmittää, niin sitä löytää itsestään ihan uudella tavalla virtaa. Lisäksi toissaviikonloppuinen kellojensiirtopelleily jätti mun kropan uskomaan, että on ok herätä neljältä. Mutta silti, mun kroppa latautuu auringonvalolla, mikä muuten pistää miettimään olisiko talvisin kirkasvalolampusta oikeasti apua. Hmm.... eikun takaisin asiaan. Aurinko, lumen alta paljastuva maa, pikkulinnut puissa, kuralätäköt... You name it. Kevät on ihanaa aikaa.

Imettäessä on ollut aikaa selailla kaikkia kivoja käsityöblogeja etsien uusia ideoita. Kerran ennenkin olen törmännyt kestokassikaavaan, joka on tehty kaupan muovipussista. Kuvallinen ohje on  täällä. Tuli taas siivoiltua keittiön laatikoista pussillinen muovipusseja ja jotenkin tuntui turhalta. Muutama muovipussi aina tarvitaan roskapusseiksi, mutta ei pussillista. Ja tuolla hyllyssä on jokunen (paljon) mitä vittua mä olen ajatellut-kankaita, eli siis niitä jotka on tulleet jossain mielenhäiriössä ostettua, tai kenties jonkun ylläripaketin matkassa. Jos kangasta on katsellut kaks vuotta, eikä ole keksinyt sille mitään käyttöä, niin kassi on sille varsin hyvä tarkoitus.

Tuumasta toimeen, ällökankaat esille ja muutama sievempi harkintaan. Pikkuveljen poikamiesboksista tulleet tiikeriverhot päätyy ainakin Uhmiksen mekoksi, mutta toisesta teen vielä pari kassia kunhan ehdin. Apukuski, työnjohto, ylipäällikkö meinas torpata koko ompeluhomman, mutta ihan vahingossa istutin sen tuon eilen järjestelemäni vetoketjulaatikon viereen, niin siinä sillä vierähti joku kolmisen varttia noita ketjuja tutkien ja hihkuen välikommentteja. Sama se mitä touhaa, kunhan antaa mun touhata, jos kerta ei taaskaan nuku päiväunia. Tuossa ompeluhuoneen pyödän päällä kun koitin leikata kasseja muistin taas, miksi en leikkaa siellä kankaita. En osaa, jos en pääse kiertämään pöydän ympäri, siksi leikkuuhommat hoituu yleensä vähemmillä kirosanoilla keittiönpöydän ääressä. Pyöröleikkuri ja alusta pitää vielä investoida jostain, kunhan seuraavan kerran kaupungilla liikkuu. Kuulemma ihan peto vehje leikkuuhommissa.

Pari ensimmäistä kassia leikkasin ihan kuten ohje neuvoi, mutta enhän minä ole minä, jos en jossain kohtaa ala oikoa mutkissa. Vihreä pöllökangas oli ensinnäkin liian kapea varsinaisen pussikaavan alle, joten kangas nelinkerroin ja vapaalla kädellä leikkaus. Ihme kyllä meni niinkun piti, ihan käypä pussukka siitäkin tuli. Pitää vaan katsoa miten taitteet menee (kuten huomasin toisella kertaa kun tätä vapaan käden taktiikkaa yritin) Facen Ompeluelämää-ryhmässä joku oli tehnyt näitä kasseja nimenomaan trikoosta, koska reunoja ei välttämättä tarvitse huolitella, mikä tietysti nopeuttaa valmistumista melko paljon. Ja trikoota varastoistani löytyy 90% enemmän kun muita kankaita.

Sur rur vaan, taustamusiikkina Spotifyn Jonnet ei muista-lista, mikä tuntui sisältävän aika nostalgisia biisejä. Jonnet ei todellakaan muista. Yhden söpösen nallekankaan kaivelin puuvillakasasta, tuhannen rypyssä se oli. Mielen sopukoissa oli jostain kuulemani tai lukemani vinkki pitää suihkepullo vettä ompeluhuoneessa, sillä saa pikaisesti siloteltua pienimmät rutut sen verran, että ei niin paljon tarkkuutta vaativat ompelukset onnistuu. On meillä silitysrautakin, mutta vaan on melko paha silitysallergia, eli mä en vaan yhtään tykkää. Enkä kyllä jaksais hypellä apukeittiöön joka kangaspalan kanssa, koska talouden ainut silitysrauta on kiinteästi apukeittiön laatikossa. Olen todistettavasti yhdet verhot silittänyt neljän vuoden aikana, ehkä jopa kahdet, ihan varmaksi en muista. Mistä tulikin mieleen, että joko tänä keväänä sais makkariin aikaiseksi ne uudet verhot, joiden kangas on ollut ostettuna jo kolme vuotta.

Raitakankaiden ompelu on tämmöiselle suurpiirteiselle neurootikolle ihan hullun hommaa. Koska kohdistaa pitäis, että kovin paljon satu silmiin, mutta kohdistamisessa menee hermot alta aikayksikön. Näitä sitten kans leikkasin vapaalla kädellä, kun tästä kankaasta ois jäänyt vaan pieni typerä soiro jolla ei taas olis tehnyt yhtään mitään, eli puoliksi ja pari kapeampaa kassia. Memo minulle, memo minulle, seuraavat raitakankaat leikkaat sitten niin, että ne menee pystyraidoiksi! Muista se. Ihan tarpeeksi kiroiltua tuli näiden kanssa. Ja muista tarkistaa se kankaiden taittelu, jos leikkaat vapaalla kädellä, meinas tulla melkoisen jännän mallinen kassi.

Ihan kivoja näistä tuli, ja varmasti teen lisää.

Sormiruokailua

Ihan vaan muutama sananen tässä, kun maanantaina pitää neuvolaan ja koska neiti on nyt 6kk, niin siellä aletaan kysellä kiinteistä. Niitä pitää kuulemma alkaa antaa just sinä maagisena päivänä, kun lapsi on puoli vuotta. Eikä siinä mitään, hyvä asia on, että lapsi tutustuu erilaisiin makuihin mahdollisimman aikaisin ja monipuolisesti. Vaan miksi, voi miksi, pitää neuvolatätien kysyä, että montako pilttipurkillista lapsi syö. Oma neuvolantäti osaa olla jo sitä kysymättä, kun tietää, että meillä sormiruokaillaan, ja määriä on mahdoton arvioida. Syö mitä syö, joskus menee enemmän ja joskus vähemmän.

Mutta miksi sormiruokailu? Siksi että mä olen laiska ja mukavuudenhaluinen. On paljon mukavampi itse syödä lämmintä ruokaa ja samalla lapsi maistelee parhaassa tapauksessa sitä samaa sapuskaa. Sotkua tulee, sehän on selvä, mutta tiskirätillä ja keittiösuihkepullolla pärjää hyvin. Laiskuus taas tulee määrääväksi tekijäksi sen ruuanlaitoin kohdalla, nappaa ruuasta päältä osan pois ja maustaa vasta sen jälkeen suolalla. Ei tarvitse raahata kassitolkulla pilttipurkkeja kaupasta ja sitten niitä samoja purkkeja toiseen suuntaan kierrätykseen. Niitä tulee käsittämätön määrä yhdellä lapsella, tyhmyyksissäni esikoinen meillä oli piltti-lapsi. Eipä muuten ole ollenkaan niin laaja repertuaari kelpaavissa ruuissa kun kakkosella, joka meillä aloitti sormiruokaillen ja syö nykyään ihan mitä vaan.

Eikä vähiten vaikuttava tekijä ole kustannukset. Ne purkkiruuat on törkeän kalliita. Aina on hätävarana pari kaapissa, mutta kakkosella niistä paukkui päiväykset yhteen aikaan.

Ja onhan lapsella käsittämättömän hauskaa tutustua hyvin konkreettisesti uusiin makuihin. Kukkakaali ripeltyy ihanan pieniksi muruiksi, rajuustoa on hauska pyydystää kulhosta ja mikäs sen mukavampaa kun puuroon upotetuilla pikku kätösillä haroa tukkaa, omaa tai äidin.

Sormiruokailijan perheessä eläis hyvinkin yksi pieni kana keittiön pöydän alla sinne tippuvilla muruilla, paloilla ja muilla. Mutta siihen kohtaan armas mieheni vetää rajan, kanaa ei kuulemma saa tuoda sisälle.

Tunnelmia osastolta 65

Niin se a-jakso vihdoin alkoi, johan tätä on odotettu monta kuukautta. Eli koko viikko lasten neurolla tutkimusjaksolla. Herätys mukavasti kolmen aikaan (vanhaa aikaa), koska tämän Oulussa ramppaamisen lisäksi teemme myös navettahommat itse. Uhmis sentään saatiin kolmeksi päiväksi mummulahoitoon, ettei hänelle tule yli 10 tunnin hoitopäiviä, jotka olis ihan liian pitkiä päiviä niin pienelle. Polla ihan sekaisin jo valmiiksi eilisestä kellonsiirtopelleilystä, niin kuinka kuitti sitä sitten mahtaa olla loppuviikosta?

Tuttu hoitaja ohjas meidät omaan huoneeseen, mitä saadaan pitää tukikohtana tämä viikko, edes näin, ettei tarvi jossain kälyisessä odotushuoneessa istua koko viikkoa. Näin ollen mäkin tässä pääsen vähän suoltamaan näitä fiiliksiä ihan tuoreeltaan. Ensimmäinen lääkärinaika piti olla klo 9.30 ja vastaanotolle päästiinkin JO kymmenen jälkeen. Voi perseensuti, T oli tässä vaiheessa jo ihan sitä meiltä, että tää homma haisee, voidaanko lähteä kotiin. Eikä homma mennyt yhtään paremmaksi päivän edetessä. Omat eväät jäi kotiin ja kuuden aikaan aamulla syönyt T oli yhdentoista aikaan niin nälkäinen ja yhteystyöhaluton, että haettiin Burger Kingistä ranskalaiset. Kellonsiirron takia sekaisin mennyt yörytmi oli tuonyt tullessaan pari tuntia hillumista keskellä yötä, eli tutkimuksen kohde oli puolen päivän maissa jo niin väsynyt, että toimintaterapeutin tunti meni ihan *ituilleen, eikä ilmeisesti terapeutitkaan ymmärrä puhetta, vaan yritti sitkeästi yliväsyneen lapsen kanssa. No eihän siitä mitään tullut, en tiedä kenen otsassa kasvoi isoin tatti, meidän vanhempien vai lapsen.

Vihdoin päästiin kotiin, mies paineli suoraan navettaan ja mä jäin tekemään huomista varten makaronilaatikkoa, pakkohan lapsen on jotain syödä päivällä. En sitten pätkääkään luota siihen, että siellä olis huomennakaan ruoka ajoissa. Meiltä kun pitää lähteä seitsemän aikaan liikkeelle, koska Muhos-Oulu välin aamuruuhka ja 100 kilometriä matkaa.

Nestehukka itsellä, vitutus ja väsy. Ja neljä päivää vielä. Voi hyvä helvetti.
Jatkoa seuraa.

Tiistaina lähdettiin taas liikkeelle, hieman paremman yön jäljiltä, joskohta Uhmis pisti oman rallin päälle yöllä, mutta T ei siihen sentään (ihme) herännyt. Vanhempien vireystaso oli selvästi parempi, ja otsassa kasvanut elin oli yön aikana vähän pienentynyt. T:n kanssa oli helpompi toimia kun ei ollut väsy ja evääksi otettu makrulaatikko tuli ajallaan, ettei nälkä ehtinyt liiaksi vaivaamaan. Puheterapeutin kanssa toimiminen oli helpompaa. Vanhempien homma oli olla reilun kahden tunnin haastattelussa, ei äkkiseltään kuulosta raskaalta, mutta sitä se oli.

Operaatio tilkkupeitto etenee hyvää vauhtia, melko monta palaa on tässä matkojen aikana tullut virkattua.

Keskiviikkona jäädään tyttöjen kanssa pitämään torppaa pystyssä, pienimmäisen unet jää niin huonolle tuolla reissun päällä, että vähintään kohtuullista antaa yksi välipäivä. Haetaan tyttärien kanssa Mulan-lehmälle lääkettä Kestilästä, katsellaan tipuja ja ollaan vaan.

Torstaina sitten olikin jo palautepalavereita eri tahojen kanssa, mukavat hoitajat otti T:n niiden ajaksi huostaansa. Diagnoosikin sitten saatiin, ei mitenkään yllättäen, mutta tällä nyt mennään, eli poika sai autistin paperit. Päivä kerrallaan, tosin tuon diagnoosin myötä on helpompi hakea erinäisiä tukihommia lisää. Kovin oli takki tyhjä kun lähempänä kuutta päästiin torstaina kotiin, vähän ruokaa nassuun ja peiton ja patjan väliin. Ei muuten tarvinnu kauaa unta houkutella.

Löysin rantein

Olen tässä flunssaa parannellessa antanut itseni päästä melko paljon helpommalla kotitöiden suhteen. Ja yllättynyt, että ei me muuten hukuta paskaan siltikään. Juu, pyykkikoppa tursuaa yli, mutta parilla (monella) koneellisella siitä selviää. Eikä se ole syönyt ketään, lähinnä vaan häiritsee omaa silmää. Imurit hoitaa hommansa siitäkin huolimatta, että mua ei kiinnosta, se on robotiikan hyvä puoli. Lattiaan ei jää kiinni, vaikka siellä saattaa joku mehutahra olla. Eilen en tehnyt mitään tyhmiä äitihommia, kirjoittelin blogia, kuuntelin Holman Antin podcastia  Auta Antti (suosittelen!!) siinä samalla ja katselin toisella silmällä telkasta jälleen kerran Gilmoren tyttöjä, koska sitä ei tarvitse katsoa, kun jaksot muistaa jo kohta ulkoa. Ehkä siksi pystyin suhtautumaan buddhalaisella tyyneydellä siihen, että esikoinen tiputti parhaan uunivuuan lattialle ja siinä samalla meni juuri tehty lasagne. Ei tahallaan, poika tahtoi ottaa vaan lisää, ja painava vuoka tippui kädestä. Kaikki kunnia minulle, en edes kironnut, lohdutin jäätelöllä itkevän lapsen ja siivoilin sotkut pois. Tänään siis teen uudestaan lasagnea, joka on pojan lempiruoka ja tällä hetkelle ainut joka takuuvarmasti kelpaa.

Tänään aamusta kävin hoitamassa eläinlääkärin kanssa Jnea-lehmää, joka viidennen poikimisensa kunniaksi päätti halvaantua. Siis kärsi kalkinpuutteesta, joka heikentää lihasten toimimista. Tosin Jnean kohdalla tänään oli kyse enää saamattomuudesta, koska pari tuntia hoidon jälkeen mamma pomppas pystyyn ja seisoo nyt reippaasti. Eilenkin jaksoi kävellä karsinasta toiseen kun lonkkapihdeillä ensin autettiin ylös. Työnjohto 6kk sammahti navetalla vaunuihin ja kärryyttelin sitten koko paketin eteiseen nukkumaan. Enkä vieläkään tehnyt mitään tyhmiä äitihommia, vaan kaivoin kalenterikamat esiin ja koristelin viikkoja eteenpäin, pääsin jo kesäkuulle. Hyvä, koska ei taas tiedä koska on seuraava mahdollisuus istua niiden hommien ääressä. Edelleen äärimmäisen seesteinen olo. Hieman harmittaa, että olen hukannut kaikki Harry Potter-tarrat, mutta ne tulee varmasti joskus jostain vastaan.

Postauksen idea? Ei hajuakaan. Luultavasti se, että ei aina ole pakko suorittaa. Olen todennut sen ennenkin ja aina unohdan. Tästä eteenpäin mä ihan oikeasti yritän pitää joka viikko yhden minä-päivän, eli unohdan ne kotityöt ja keskityn johonkin sellaiseen mitä MINÄ haluan tehdä. Koska MINÄ olen tärkeä ja hyväntuulinen äiti on paljon parempi äiti, kun naama norsunvitulla raparoiskeita pyyhkivä stressaantunut äiti. Ja koska kevät tulee, pikkulinnut karjuu jo puissa, niin kohta sitä rapaa taas riittää. Enkä vieläkään suostu ottamaan stressiä pesemättömistä ikkunoista, vaikka aurinko julmasti paljastaa totuuden. Niistä näkee läpi vielä, se riittää tänäkin vuonna.

Ei vieläkään piipin piippiä hautomakoneesta. Joko saa heittäytyä neuroottiseksi ja luulla, että olen jossain mutkassa pilannut kaikki ihanat marans-munat?

Ei kesää tule ilman tipuja

Kanahulluuteni vaan leviää, tai kasvaa. Molempia. Uhmis on ihan kaikkien eläinten lumoissa, eikä viime kesänä apukeittiössä kasvaneet tiput olleet ollenkaan huono ajatus. Tuossa toisen hullun kananaisen (kanavaimon) kanssa on juonittu kesän kanakuvioita ja niitähän piisaa. Parille muullekin ihmiselle pitää tipusia hautoa, joten tilanne on se, että vuoden ensimmäinen tipusatsi on jo muuttanut talliin putkaan, ja siellä jonkun viikon kasvettuaan pääsevät kanalan puolelle. Siis ne kaksi kukkopoikaa mitä siitä itselle kasvamaan jää, kanatiput lähtee toiseen parveen. (Ovat jo lähteneeet, sen verran kauan tämän postauksen julkaisu on kestänyt)

Hullutus eteni siihen malliin, että piti keksiä parempi tipunaario, eli akvaario. Tori.fi:stä niitä löytyy. Mies haki ohikulkiessaan kun olin itse sopunut kaupat valmiiksi. Pienelleä viiveellä tipunaarion alle ilmestyi myös hieno pöytä, eli meillä kasvaa tipuset olohuoneessa. Kyllä, luit oikein, olohuoneessa. Uhmis rakastaa seurata tipujen touhua, Mini-ihminen seuraa myös mielellään, eikä tuo vauhtihirmu esikoinenkaan ole täysin immuuni. Eikä mies, mikä parasta. Oikeasti, tuo tiputelkkari on mitä parasta viihdettä, telkasta ei tule läheskään noin hyvää ohjelmaa.

Seuraava tipusatsi onkin melkein valmis, kuoritumisen pitäisi alkaa 4 päivän päästä. Kukot Günther ja Keke, plus jo harventunut teinikukko-osasto olivat olleet mukavasti asialla ja kuudestatoista munasta kehittymään oli lähtenyt 14, joista yhden kömpelyyksissäni särjin. On siellä yksi Pörrön polkema kääpiökochinmuna myös, kannatuksen vuoksi. (Nämäkin ovat kuoriutuneet, saldolla 11 kuoriutunutta ja kaikki kanatipuja)

11 tipusen satsi

Kunhan nämä saadaan koneesta ulos, niin postipoju kiikuttaa uutta munasatsia Siltajoen siilosta. Voitettiin kanavaimon kanssa 6kpl rasia värimulkuttimia (arau, marau ja marans) ja päätettiin pistää ne puokkiin. Mitä sitä puolityhjää konetta käyttää, joten samassa paketissa tulee sitten koneen täytteeksi 10 maransia. Kauniita suklaamunanmunijoita on haaveissa molemmilla. (Tämähän meni niin, että voittomunia tuli 10 ja maranseja 10, eli mun piti hakea kaverilta hautomakone lainaan, koska mun 16 munan Covatuttoon niitä ei saanut mahtumaan)

Sussexista haaveillaan myös, mutta se on nyt vielä haaveasteella.

Joku vanhemmista kanoista munii jo kovin heikkokuorisia munia, pinnaltaan karheita ja niin hauraita, että ei taskussa meinaa tupaan asti kestää. Ne saakin Sakke matkalla herkkupalakseen. Pitäisi vaan saada kiinni se haperomunien munija, joutava kana syömässä. Sellaisille on helppo hoitokeino, Sakke hoitaa. Orpington tuskin munii enää, ainakaan en ole nähnyt sitä pesässä hyvään aikaan. Pitäisi alkaa eristellä kanasia putkaan munintatouhun selvittämiseksi ja harventaa munimattomasta päästä pois. Luonnon kiertokulku, vaikka kivoja ovatkin, niin en minä lemmikkikanoja ala pitää. Paitsi Hetan, koska se on Heta. Mutta siitä enemmän, kunhan sille taas iskee Valtaisa Tipukuume.

Orpington muuten potkaisi tyhjää tuon ylemmän tekstin kirjoittamisen jälkeen. Ja siihen loppui haperokuoristen munien tulo, eli orppi lähti saappaat jalassa, sillä vielä samana päivänä kun sen löysin koivet ojossa orren alta, pesässä oli semmoinen karhea muna, joka jäi viimeiseksi. Orpilla tais olla ikää jo neljä vuotta, tai viis. Se oli joko kaks tai kolme mulle tullessaan, kaks vuotta sitten juhannuksen alla.

Friseerattu kääpiö Pommi haluaa tipuja, hän on valinnut hautomapaikakseen kannellisen kissojen hiekkalaatikon. Hän myöskin osaa käyttäytyä, ei yhtään noki sormille kun masun alusen tyhjää, mäkättää vaan närkästyneesti. Suunnitelmani on ujuttaa hälle alle parin päivän sisällä kuoriutuvia arau- ja marau-tipuja. Koska kokemukseni mukaan hautomataistelut minä vastaan kana päätyy aina, siis ihan aina, kanan voittoon.

Mutta siis, tänään laittelin taas tipunaariota valmiiksi, koneissa on munat vuorokausilla 19 ja 18. Maransin munat oli hankala läpivalaista, en löytänyt tarpeeksi tehokasta lamppua, että olisin nähnyt kaikista tummimpien munien läpi, joten ei ole hajuakaan montako tipua niitä on tulossa. Niitä on kaikkineen 13. Marauta ja arauta on molempia koneessa kolme. Ensimmäistä piippausta taas odotellaan hartaasti, siis koneesta kuuluuvaa, omassa päässä viheltää koko ajan.

Näin ne läskit lähtee

Oikeasti, jos ei kiinnosta, niin skippaa koko teksti. Kirjaan tähän lähinnä omaan muistiin, että mitkä on ollut fiilikset kuurin aikana. Jos kiinnostaa, niin jatka lukemista. Suoraa puhetta taas luvassa.

Päivä 1
Okei, tämähän on kivaa. Saa syödä kaikkea hyvää, minähän voin oikeasti elää aurajuustolla. Leipää ei tee mieli. Vihreää teetä ilman sokeria, no ehkä mä selviän.

Päivä 2
Vieläkin menee, ei pahemmin kiristä. Ei edes siinä vaiheessa kun mies söi vieressä pekonihampurilaista, se salli itselleen sellaisen herkun, koska oltiin Iisalmessa käymässä ja Ellin Grilli elätti sen opiskeluaikana. Fiilistelkööt. Mä söin paisetun kananmunan, kokolihapihvin ja salaattia. Käytiin kaupassa hakemassa vähän aineksia, majoneesia, avokadoa, kalaa jne. Miehen dieetti pitää sisällään aika paljon marjoja, niitä onneksi löytyy omasta pakastimesta. Niiden syömisestä mä olen oikeasti enemmän kun vähän kade, mutta hammasta purren mennään.

Päivä 3
Niin anteeksi mitä puntari, paljonko näytit?! -1,9 kg. Paljon vettä, no sehän kyllä vaikuttaa ja vihreä tee on diureetti, eli kusemalla sitä painoa lähtee. En valita, ei pidä ymmärtää väärin. Tänään menyssä feta-kanasalaatti ja varmaan kananmunia. Onneksi kääkättimet on työn touhussa ja munia tulee mukavaa tahtia. Ultimaattinen räkätauti laskee yleisfiilistä, koita siinä sitten olla pirteä ja positiivinen kun pää on täynnä räkää.

Räkätauti vei voiton, päätin että palaan laihiksen pariin, kunhan saan oloni edes suurinpiirtein inhimilliseksi. Kohta viikko podettu, eilen sain antibioottikuurin, kun viidettä päivää kuume huiteli 38 paremmalla puolella ja keuhkoissa rohisee. Kunhan tästä elämä voittaa, niin palataan alkuun.

Päivä 1
Annoskateus iski, miehen kuurilla saa syödä marjoja. Eli vaihdoin kuurini 8 viikon starttiin, sopivasti tänään aprillipäivänä aloitti uus ryhmä. Ja sehän lähti hienosti hanurilleen, eli sairaalalla koko päivä ja kypsyneenä kaikkeen sorruttiin molemmat puoliskaan subiin. Sentään syötiin jotain, huomiseksi sitten tehdään eväät. Aamupaino 70,2kg. Nestehukan aiheuttama päänsärky, todella inhottavaa. Pitää opetella kuskaamaan se vesipullo mukana koko ajan.

Päivä 6
Sairaalaviikolla syömiset oli reissussa vähän mitä sattuu, pääasiassa elettiin kahvilla. Mutta parina päivänä olin fiksusti varannut edes yhdet eväät itselle matkaan. Vieläkään ei töki mikään, vettäkin on muistanut juoda paremmin ja päänsärkyä ei ole ollut. Aamulla mies sanoi, että mä olen ketoosissa, haisen kuulemma asetonille. Goood, niin pitääkin olla, eli kroppa polttaa rasvoja ja niitähän riittää. Eilen kokeilin numeroa pienempiä työhousuja kaapista ja nappi meni kiinni, jotain konkreettista edistymistä siis on havaittavissa. Maanantaina punnistus, jännityksellä sitä odotan.

Päivä 7
Päätin käydä puntarilla jo tänään, oli vaan semmonen fiilis.

Viikossa -1,8kg, navettadimexit on saanu saanu vaihtaa jo numeroa pienempiin ja nappi meni kiinni. Tuttu myyjä sanoi, että mä olen laihtunut, että ehkä tämä näkyy jo ulospäin. Ja 3,1 kiloa koko projektin alusta, että tällä jatketaan. 

Hyvästit vauvakiloille

Isäntä hermostui omiin kiloihinsa ja päätti alkaa jollekkin 8 viikon äijädieetille joka alkaa tänään. Siitä innostuneena tutkailin asioita ja löysinkin itselleni sopivan kuurin. Ladydieetti. Saa syödä, varsinkin niitä asioita mitä tykkään. Eli kananmunia, aurajuustoa, muita juustoja, kasviksia jne. Hiilarit ja sokeri jätetään alkuun pois. Perunasta ei niin pidä muutenkaan ja leivän perään en jää itkemään, puuroa en syö muutenkaan.

Olinhan mä joskus hoikka, jopa liian hoikka.  Sitten tuli lapsi ja mukavat 20 kiloa joista jäi mukaan kulkemaan varmaan 10. Toinen lapsi ja sama 10 kiloa massaa (lue läskiä) lisää. Kakkosen jälkeen sainkin jotakuinkin 10 kiloa pois,  mutta sitten aloin odottamaan kolmosta ja massakausi taas päälle. Kolmosen jälkeen pääsin aika lailla ennen raskautta painoon, mutta silti vyötäröllä on ikävät jenkkakahvat.

Siinä se aamupaino komeilee, onhan sitä ihan liikaa 157 senttiselle hukkapätkälle. Jos vaikka 5 kiloa lähtis ihan syömällä ja herkut pois jättämällä ja sitten ahtautuis taas treenikamoihin (onneksi olen säästänyt raskaussalikamat, niihin mahtuu pötsi mukavasti) ja lähtis vääntämään rautaa salille ja tiputtelee vielä toisen 5 kiloa. Tai vaikka 10 jos oikein mukavasti lähtee liikkeelle. Tavoiteaikaa en laita, koska elämä asettaa omat haasteensa.

Kyllähän mä tiedän mitä pitäis tehdä että laihtuu, mutta itsekurin ja ajan puute on ollut esteenä. Tykkään herkuista, olen sokerikoukussa ja hitusen hektiset  päivät tekee säännöllisesti syömisestä hankalaa. Ja laiskuus. Navetalla tulee mukavasti askelia ja keskisyke on aina siellä 120 tienoilla, mutta pitäis niitä läskejä ulkoiluttaa muutenkin. Seli seli, mä en tykkää mistään talviliikunnasta ja käveleminen ei oo talvella kivaa, koska on liukasta.  Selitys sekin, koska mulla on hurjan hyvät ja mukavat Icubugit.  Uiminen ois mulle mukava liikuntamuoto, lähin halli vaan on 50 kilometrin päässä tai sitten maksaa Rokuan ylihintoja. Kas niitä selityksiä taas.

Mutta seis selittelyt. Aamupalaksi kahden munan juustomunakas, kurkkua, tomaattia ja kahvia kermalla, puoli litraa vettä. Eikä ahdistanut yhtään tämmöinen dieettialoitus.

Sen pituinen se Narnian tarina

Potkiihan se elämä tasaisen varmasti päähän, on edes se asia hyvin hoidossa. Maanantaina aamulla mies laittaa viestiä navetalta, että soita eläinlääkäri, Narnia on ihan seis. Lekuri tuli, oireiden perusteella hoidettiin sekä ketoosia, että kalkinpuutosta. Päivällä potilaalla olikin sitten kipulääkkeestä huolimatta 40 asteen kuume ja taas soittoa eläinlääkärille. Pötsi hiljaa, joten epäiltiin juoksutusmahatulehdusta, joka ei kuitenkaan näkynyt vielä glutal-testissä. Norsukuuri antibioottia päälle ja katsellaan tilannetta. Potilas ei syönyt eikä paskonut. Seuraavana päivänä uutta käyntiä, sokeria suoneen ja epäilty diagnoosi nekroottinen suolistotulehdus. Ei voi  letkuttaa, koska mahoista ei tavara kulje eteenpäin. Sovittiin, että seuraavan päivän kuukausittaisella terveystarkistuskäynnillä tarkistellaan potilaan vointi uudestaa. Oltiin sitten torstaissa ja aamulla navettaan päästyäni katsoin, että tästä lehmästä ei tule enää peliä. Silmät kuopalla ja ihan pois tästä maailmasta.
Sinänsä mukavasti menneen Naseva-käynnin lopuksi Narnian rektalisoinnissa suolessa oli vaan mädäntynyttä ja hyytynyttä verta ja diagnoosin varmistamiseksi sitten avattiin juuri lopetettu karjan viime vuoden paras ensikko. Ohutsuoli oli täysin kuoliossa, mitään ei olisi ollut tehtävissä. Tapauksia vuodessa on vain hyvin vähän, bakteeri elää suolistossa itsessään ja joskus viiliintyy. Syytä ei tiedetä. Eli helvetin paskaa säkää, mutta eipä jäänyt itselle jossittelemista, että olisko pitänyt tehdä jotain toisin.

Samalla torstaisella käynnillä Kirka-kollista tehtiin sopraano, iltanavetalla toimistossa oli miestä vastassa hyvin hyvin närkästynyt raitapaita. Kaikki tiineystarkistettavat olivat tiineitä, kuten asiaan kuuluu, pari kiimatonta sai pikkuisen vauhtia hormonitoimintaansa.

Kevättä kohti, Kiksa hautoo neljättä osavaltiovasikkaa, lihaa tälläkin kertaa.

Leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä.

Noro tuli kylään

Vieras jota en todellakaan olisi halunnut. Esikoisen hoidossa oli juuri jyllännyt mahatauti, joka luonnollisesti rantautui myös meille. Onneksi vain esikoiselle, mutta sitä *askapyykkiä pestiin ihan riittävästi viiden päivän aikana. Näin ollen en juuri nauranut, kun Uhmiksen hoidosta soitettiin keskiviikkoaamuna "Voisko K jäädä kotiin, täällä jyllää nyt mahatauti, ja monta lasta sekä hoitajaa on kipeänä". No joo voi, mutta paljonko se meitä enää auttaa, kun lapsi oli hoidossa edellisenä päivänä. Keskiviikon ja torstain välisenä yönä ei sitten paljon nukuttu, kun Uhmis oksenteli vajaan tunnin välein. Oma kuuppa oli aamulla melkoisen sekaisin.

Torstai menikin sitten ihan rauhallisissa tunnelmissa, näinkö tästä selvittiin. Ei selvitty. Oma olo oli vähintäänkin hassu perjantaina aamulla ja sitten se alkoi. Istuin vessanpöntöllä ämpäri sylissä. Alaosasto rauhoittui parissa tunnissa, mutta sitä oksentamista piisas pitkälle iltapäivään. Kaikki neste tuli ylös, eikä syömistä kannattanut edes ajatella. Isäntä lähti kylällä käymään, laittoi viestiä, että oksettaa. Takaisin tulikin sitten lakanavalkoinen mies, joka halaili pönttöä pitkälle lauantaihin. Puolessa päivässä aloitti sitten Esikoinen. Ensimmäisenä sänkyyn, tietysti. Olihan osa petivaatteista vielä Uhmiksen oksentelun jäljiltä pesemättä, kun olin ottanut vain varapetivaatteet käyttöön. Oma olotila kuoleman rajamailla horjuen kasasin oksennettuja vaatteita ja pyyhkeitä vuoreksi apukeittiöön. Iltanavetalla luulin kuolevani, mutta pakko oli hommat tehdä. Armas mieheni kuitenkin antoi illalla tunnustusta, että päivästä ei olis selvitty, jos mä en olis huolehtinut kaikkea, se itse nukkui, halasi pönttöä ja nukkui lisää. Mom's got to do, what mom's got to do.

Lauantaina pesukone laulamaan heti aamusta, koska sitä pyykkiä oli aivan helvetisti. Jos pysyin laskuissa, niin seitsemän koneellista ehdin jauhaa sinä päivänä. Täkit ja tyynyt tietysti toivat oman lisänsä hommaan. Illalla oli ihan inhimillinen olo ja sunnuntaina uudestaan koneet täydelle teholle. Kunnes se iski, jumalataon kylmähorkka, jokaisen lihaksen särky. Siinä persiilleen (kirjaimellisesti) menneitä hiihtoja seuratessa myllytin pyykkiä, palelin viltin alla sohvalla ja kuulostelin kurkkuun kertyvää palaa, joka ounasteli tapaamista Ison Puhelimen kanssa. Pakkohan se sitten oli käydä tapaamisella, jonka jälkeen oli ihmeesti helpotti. Muut söi reippaana riisipuuroa, tässä nyt haaveilen varovaisesti parista paistetusta kananmunasta iltapalaksi. Ehkä tyydyn jugurttiin kuitenkin.

Taidan vielä jättää esikoisen huomenna kotiin, vaikka sillä pari oireetonta päivää on ollutkin.

Voin vaan sanoa, että tämän koettelemuksen jälkeen sitä on taas pykälän viisaampi. Lähinnä sen suhteen, että mitä pitää kaapissa olla aina, ja ensimmäisten taudinoireiden alkaessa pitää hakea. Nesteytysjauheita on hyvä olla jemmassa, ja mustikkakeitto + jaffa pitää hakea heti, kun joku kilometrin säteellä sanoo "oksennustauti".

Minä, 3,5 kiloa kevyempänä kun toissa-aamuna. Tästä on hyvä jatkaa painonpudotusta, kun kerta homma on saatu vauhtiin.

Aika rientää

Edellisestä postauksesta on kulunut yli kuukausi. Ajatuksia on ollut, paljonkin, mutta semmoinen pikku juttu kun elämä on tullut vähän tielle. Monta hienoa pohdintaa on mennyt täysin hunningolle, kun niitä ei ole sillä hetkellä päässyt kirjoittamaan ylös. No, elämä on ja hämärän ajatuksenjuoksuni tuntien niitä omituisia (h)ajatelmia tulee kyllä lisää.

Kiireestä kertoo mm se, että Jujunan paketti housukaavoineen on ollut toista viikkoa avaamatta keittiön sivupöydällä. Mitä sitä avaamaan kun ommella ei ehdi kuitenkaan. Koneissa on varmaan melkoinen pölykerrostuma ja luultavasti asuu joku hämähäkkiyhdyskunta. Hyvä aamu on se, jolloin saa juotua kahvini edes suurinpiirtein kuumana. Kylmä kahvi EI muuten kaunista.

Vaan eipä tuo ole navetallakaan mennyt ihan putkeen. Paljon odotettu, tarkennan, minun odottamani ay-vasikka päätti jäädä poikimisessa pahasti jumiin ja sitä sitten kahden miehen voimin vedettiin pois. Lopputulema oli sitten täyttä sontaa: vasikka kuollut ja emä revähti niin pahasti, että siitä ei lehmäksi ole. Odottelee nyt vaan varoaikojen loppumista, kohtukin siinä hässäkässä tulehtui, minkä takia kuurille. Malta, navetan lupaavimpia lehmiä pullautti kohtunsa ulos poikimisessa, siinä tuli vähän ylimäärästä säpinää aamuun. Isäntä sitten näppäränä miehenä laittoi kohdun paikoilleen, eläinlääkärin hommaksi jäi vain ommella toosa umpeen ja kiittää miestä ripeästä toiminnasta. Malta muuten lypsää hurjia määriä, kädet kyynerpäitä myöden ristiin, että seuraava poikiminen menee vähän seesteisemmin.

Tänä aamuna Narnia teki mallisuorituksen: katselin kamerasta, että taitaa olla vasikan aika, päivälleen oikein. Pari tuntia tepasteltuaan poiki omatoimisesti lehmävasikan, josta en kuitenkaan tehnyt nimltään Rauskua tai Ruutanaa, vaikka Narnian lempinimi onkin Silakka. Vasikasta tuli Ruup.

Yhdeltä osin maailma on palannut mallilleen: vakieläinlääkäri on taas hommissa kahden viikon jaksoissa. Kuulostaa äkkiseltään aika pieneltä asialta, mutta vaikutus arjen sujumiseen on valtava.

Vasikoita on tullut tasaista tahtia, tänäänkin lähtee taas kolme maailmalle. Vielä kaksi vasikkaa tälle kuulle, sitten onkin pari-kolme kuukautta hiljaisempaa, kunnes kesällä taas alkaa ryysis.

Tietokone hajosi juuri kriittisellä hetkellä, piti kirjoittaa yksi vieraskynä-teksti, josta tulikin sitten melkoinen torso, kun se piti naputella illalla läppärillä sängyssä. No tulipa tehtyä, vaikka teksti oli kyllä ala-arvoista. Mitäpä jätin viime tinkaan, oma mokani.

Ehkä tämä tästä taas rauhoittuu, niin että ehtisin jopa säännöllisemmin kertoilla ajatuksiani ja kuulumisia tänne.

Rantautui se joulustressi tännekin.

Mä vihaan joulua. Ihan yksiselitteisesti.  Tai lähinnä sitä kulutushysteriaa ja ihmisten järkyttävää joulustressaamista. Onko lahjat hankittu, kuusi etsitty jo huhtikuussa, saunan lattiakaivo pesty ja vaatehuone siivottu. Jouluverhot, -matot ja hittovie joulualushousutkin vaihdettu. Relatkaa! Siellä vaatehuoneessa ei kukaan käy vahtaamassa onko katonnurkassa vähän hämähäkinseittiä ja lattialistan päällä pölyä. Ellet sitten itse istu siellä koko joulua, mikä tietysti on sallittua. Joululaulut, voi hyvänen aika. Onko niitä pakko alkaa renkuttaa jo lokakuussa? Joulupukin kuumasta linjasta en edes aloita, tulis liikaa sensuroitavaa tekstiä.  Hurjalla paniikilla väännetään laatikot ja sen seitsemäntoista muuta ruokaa, joista puolet jää syömättä ja lopulta nakataan menemään. Taloudellisesti todella järkevää, vai miten se meni. Kakaroille ostetaan sadoilla euroilla leluja, jotka on ennen vuodenvaihdetta joko rikki tai muuten vaan hylätty. Koska Irma-Petteri näki mainoksen vinkuvasta ja piippaavasta örriäisestä, joka vaatii 4AA-patteria ja tekee kanssaihmiset hulluksi ulinallaan. Irma-Petteri leikkii sillä viikon ja sitten se on jo tylsä, koska lapsi näki jotain muuta minkä tahtoo. Pakkovierailut sukulaisten luo, vaikka oikeasti ei tippaakaan kiinnostaisi.  Lapset pistetään riviin laulamaan joululauluja huonosti, puistatus.


Olen Grinch, enkä kiellä sitä. Olen jopa ehkä hieman ylpeä siitä.

Ajattelin laittaa huomenna ruuaksi spagettia ja lihapullia, juoda lasin punaviiniä ja hiippailla villasukissa. Los Angeles voisi mun puolesta vaikka poikia, siinä olis sopivasti mukavaa tekemistä. Kanoille vien lämmintä porkkanapuuroa ja koirat saa herkkuja. Eli ihan sitä samaa mitä muulloinkin.  En lähde yhtään mihinkään, en tapaa ketään enkä tee mitään muutakaan minkään kaavan mukaan, siksi että niin kuuluu tehdä, koska on joulu. Teen oman jouluni, juuri sellaiseksi kun minä sen itse haluan.

Aamuvirkkujen valtakunnassa

Meillä noustaan aikaisin, isännän kello pilpattaa herätyksen viideltä ja siitä kahvinkupillisen jälkeen se lähtee navettaan. Monesti seitsemään mennessä on jo takaisin tuvassa. Mä heräilen nykyään ihan ilman kelloa neljän maissa. Siitä sitten hiivin tonttuhiljaa kahvin keittoon ja pidän kädet ristissä, että termiittilauma ei herää ja saan juoda edes sen kupillisen rauhassa. Aamupalan syön monesti vasta sen jälkeen, kun olen vienyt lapset hoitoon, eli joskus puoli kymmenen jälkeen. Voin sanoa, että siinä vaiheessa on jo oikeasti nälkä. Koska pettämättömällä vaistolla lapset pomppaa pystyyn just sillä sekunnilla kun olen saanut leivät paahtimeen ja sit alkaa aamuhärdelli.

Viime yö meni taas pätkäunilla, Neiti Uhmaikä heräili monta kertaa yössä, viimeisen kerran puoli kolme ja siinä vaiheessa mä sain sanoa hyvästit omille yöunilleni. Tämä selvä, hiivin keittiöön ja pistin kahvit tippumaan. Käytin sitten sen tiukan pari tuntia mitä oli tarjolla omaa rauhaa koristellen kalenteria, hörppien kahvia (ihanasta uudesta mukista) ja katsoen taas kerran aivot narikkaan-ohjelmaa, eli Grayn anatomiaa.

Hämmästyksekseni olen jopa löytänyt itsestäni sisäisen näpertelijän, on aika mukavaa miettiä mitä väriä lätkii kalenteriin. Vai onko se vaan rauha siitä omasta tekemisestä, kun saa kerrankin keskittyä johonkin enemmän kun 3,5 minuuttia kerrallaan. Yllättävän paljon niitä menoja onkin, noin kun ne näkee kuukausiaukemalla.

Ompelurintamalla kokeilin eilen pikaisesti kestokassin tekemistä. Pari ohutta puuvillakangasta, joita en osaa käyttää mihinkään vaateompeluihin päätyi leikkuupöydälle, netistä ohjeet ja tuumasta toimeen. Kassista tuli kiva vaikka itse sanonkin, taidan sujauttaa sen yhteen joulupakettiin. Kaapissa on muutaman vanhat verhot jotka vois laittaa lihoiksi tähän tarkoitukseen 

To do-listalta sain alkuviikosta raksittua pois miehen kummitytön syntymäpäivälahjan. Tiedustelin etukäteen lahjottavan lempivärin ja vaatekoon ja pienen pohdinnan jälkeen päädyin tekemään Paapiin kaavoilla tunikan. Siitäkin tuli ihan sievä, vaikka itse en tuosta kankaasta pidä. Siksi se on varmaan lojunut hyllyssä vissiin pari vuotta, mutta tästä sen näkee, että kyllä ne kaikki enemmin tai myöhemmin tulee käytettyä. Sorrun aina välillä ostamaan niitä yllätyssäkkejä, niissä metrihinta on melko paljon normaalia halvempi, ja pidän siitä kun joudun vaivaamaan aivojani, että mihin *piip* mä käytän hempeän vaaleanpunaista pienikukkaista trikoota, jota tuntuu olevan vähintään kilometri. Mulla siis todella on hyllyssä sellaista ja se on mun akilleen kantapää, se kangas on jotain niin kammottavaa, etten ole saanut siitä aikaan edes pitkiä kalsareita tytölle. Monta kertaa olen nostanut sen leikkuupyödälle, mutta ei ole vieläkään keksinyt mitä siitä tekisi, ettei se kangas särkisi silmiä. Mutta vielä joku päivä mä sen selätän. Tällä hetkellä se hirvitys johtaa ehkä 100-0. 

Pipojen ompeluun pitäisi löytää motivaatiota ja aikaa. Lähinnä sitä aikaa. Maanantaina alkaa ruhtinaallinen, tai jopa liian pitkä lomittajajakso, eli ehkä siinä saisi jotain aikaan. Miehellä on suuret suunnitelmat mitä korjaa navetalla sillä aikaa, ehkä puolet on sellainen realistinen tavoite. Jos ottaisi omaksi tavoitteeksi saada jokaiselle lapselle ommeltua päähän, yläkroppaan ja jalkoihin jotain. Ja koska nuorimmainen ei tarvitse yhtään lisää vaatteita, niin voisin ne ompelukset korvata tekemällä pitkästä aikaa itselleni jotain. Jujunan joulukalenterista tuli kiva toppikaava, mutta sitä on turha tehdä nyt, koska omat yläosat on oltava mallia 'helppo pääsy tisseille'. Pieruverkkareita ei ole koskaan liikaa. 

Tissejä!

Mä puhun hyvin mielelläni tisseistä. Kuvaankin niitä mielelläni ja melko paljon. Ja lähetän kuvia kavereille, jotka nekin puhuu mielellään tisseistä. Ja tarkennetaan, ne kaverit on naisia. Isot tissit, pienet tissit, hyvät tissit, rumat tissit. Kaikki tissit kelpaa puheenaiheeksi, sävy vaan muuttuu.

No joo, joku saattoi jo ehkä arvata, että kyse on lehmistä. Mutta tissit silti. Ne lehmän mahan alla riippuvat tai napakasti kiinni olevat maitorauhaset on hyvin tärkeä osa ammattia. Niistä riippuu kuulkaas ihan kaikki. Jopa se, ostetaanko tänä vuonna lapsille vain pienet vai isot joululahjat.

Isot tissit ei ole aina hyvä asia, isoista tisseistä ei tule välttämättä enemmän maitoa kun pienistä. Mutta niille käy samalla tavalla kun naisten tisseille, koko suurenee kerta kerralta, en edes haaveile yrittäväni päälle samoja liivejä mitä käytin esikoisen jälkeen. Saati sitten niitä, mitkä oli käytössä ennen lapsia. Ja samat lainalaisuudet pätee myös malliin, sekin muuttuu. Eikä parempaan suuntaan. Ensikon tissit on (yleensä) vielä ihan kauniit katsella, mutta ikä ja tuotetut maitokilot tekee tehtävänsä ja viidennen poikimisen jälkeen ei tissit ole likikään niin terhakkaat kun ensimmäisellä kerralla. Vaan on niitäkin mammoja joiden varustus pitää pintansa aikaa ja maitokiloja vastaan paremmin kun toisten, eikä utareesta voi suoraan päätellä ikää.

ruma tissi

Niin paljon niitä utareita tulee vahdattua navetalla, että kun lehmä on robotilla, niin robon takapuolelta ei lehmästä näy kun jalat ja mahanalus. Ja siltikin sen lehmän tunnistaa, niistä tisseistä tietenkin.

tosi hyvä tissi

Kaikki varmasti ymmärtää, että tavoite on hyväutareinen lehmä. Se kestää aikaa ja poikimisia paremmin. Utareesta puhuttaessa vilahtelee jutussa monia omituisia termejä, joista osa on arvattavissa ja osa täyttä hepreaa asiaan vihkiytymättömälle. Etukiinnitys on vielä melko helposti pääteltävissä, keskiside menee jo vähän kinkkisemmäksi. Etuvedinten pituus on ihan selvä, mutta mikä on takakiinnityksen leveys? Maavara on selkeä käsite, mutta takavedinten sijainti saattaa aiheuttaa hieman kysymyksiä. Eikös ne kaikki vetimet kuitenkin ole siellä utareen alapuolella? Juu on, mutta kyse onkin niiden keskinäisestä sijainnista, eli onko ne liki toisiaan vai harottaako niinkuin merimiinassa piikit.

 Tämmöisten graafien perusteella sitten niitä sonneja valitaan. Nappasin esimerkeiksi kaksi ääripäätä, ylläoleva on aika optimaalinen utarerakenne meidän käyttöön, alempi jotain aivan kammottavaa. Nyt joku miettii, että miten sonnin tissiä arvostellaan, mutta sehän tulee sieltä jälkeläisnäytön perusteella. Eli niiden tyttärien utareet on syynätty jonkun asiaaosaavan ihmisen toimesta ja pisteytetty. Ja niin edelleen.

kelpaa katsella

Hyväutareinen lehmä saa jatkaa omaa sukuaan, mikäli luonne ja tuotos myös sitä puoltavat. Hyvin muotonsa pitävä ja napakasti kiinnittynyt utare kestää aikaa paremmin, siitä ei tule sellaista maatalaahaavaa siwan kassia, jokainen voi kuvitella millaista on kävellä sellainen jalkojen välissä roikkuen. Ei se ole kivaa lehmästäkään. Ja sellainen säkki on paljon altiimpi vedinpolkemille, eli naapuriparressa kompuroiva lehmä, tai lehmä itse ylösnoustessaan polkaisee vetimen päälle. Pahimmassa tapauksessa vedin murskaantuu täysin mennen käyttökelvottomaksi, joilloin ainut vaihtoehto on umpeuttaa se utareen neljännes. Tai vedin voi leikkaantua osittain pois, kuten Mimirillä, jolta puuttuu kolmen sentin pala toisesta takavetimestä. Siinä palasessa oli se tärkeä sulkijalihas, eli nyt se vedin vuotaa maitoa oikeastaan koko ajan. Ja koska maitotiehyt on koko ajan avoin, niin lohko on paljon alttiimpi tulehduksille.

ihan sievä

Sitä lypsettävyyttä olen käsitellyt jo aiemminkin. Sitä ei näe utareesta päällepäin, mutta Robotti Ruttunen on lahjomaton tarkkailija. Koneelta näkee suoraan mikä se lehmän lypsettävyys on. Eli paljonko maitoa tulee minuutissa. Tiukka lehmä on huono, eli maitoa tulee vain vähän/minuutti. Liian herkkä ei ole sekään hyvä, koska silloin maitoa vuotaa helposti myös parteen. Ja  parressa oleva maitolammikko on bakteereille varsinainen onnela, siellä on hyvä muhia ja hyökätä sieltä lammikkoon makuulle sattuvan lehmän utareeseen.

Ei nyt pidä kuvien perusteella luulla, että meillä pelkkiä missitissejä on. Kyllä siellä seassa kulkee niitä siwan kassilla varustettuja, merimiina ja kaikkia muitakin kamaluuksia. Vaan jalostus ja aika, sillä niistä koitetaan päästä eroon. 

Kaaoksen kesytystä

Kolmen lapsen ja kahden aikuisen taloudessa kaikkia menoja ja tapaamisia ja muita muistettavia asioita on noin 127 viikossa. Miehen kokoukset, lasten neuvolat jne. Montakohan viikkoa on ollut tarkoitus soittaa neuvolaan ja varata aika influenssarokotuksiin, muistan sen aina perjantaina neljän jälkeen. Esikoisen asiat vielä lisäksi, kaikki selvitykset ja hakemukset ja muut helvetit. Ei vaan pysy mun kovalevyllä.

Jo vuosi sitten, tai niillä main, pikkuveljen avokki K. puhui bujosta. Jäin silloin miettimään asiaa, kokeilinkin vähän, mutta ei ottanut tuulta alleen. Jotenkin se kuitenkin jäi mielen syövereihin, ja pompahti tässä uudestaan mieleen. Mikä ettei, oisko siinä ratkaisu mun pulmiin? Tavallinen kalenteri jää aina käyttämättä, siinä ei ole tarpeeksi tilaa kaikille to do-listoille ja muille oheishässäkälle mikä aivojen syövereissä rullaa. Johonkin nekin pitää saada muistiin ja ne lippuslappuset katoaa jo ennenkun ehdin selkäni kääntää. Tilasin adlibrikseltä pari vihkoa, mutta pitkän, siis todella pitkän toimitusajan takia ehdin selailla asioita uudestaan läpi monelta kantilta ja K:n ehdotuksesta tutustuin Traveller's Notebookiin. Ding ding ding! Vielä enemmän mun settiä. Tuumasta toiseen ja tilaamaan kannet ja pari (monta) vihkoa. Esteetikko sisälläni vaati hyvännäköiset kannet, siinä olikin sitten etsiminen. Löytyi ne sitten kuitenkin. Ja koska tippaleipä-aivot, niin ajatus rullasi eteenpäin ja vaati toisenkin TN:n, vähän toisenlaiseen käyttöön, nimittäin ompeluideoille. Tapani on innostua asioista aina ihan satasella, osa sitten jää vähän paitsioon (kuten kasvimaa tänä vuonna).

Tässä kohtaa paussi, tilausta käsitellään....

Kärsimätön mieleni palaa tähän asiaan monta kertaa päivässä. Imettäessä ehtii laulattaa googlea, selailla eri postauksia aiheen tiimoilta ja Kalenterimanian sivut on tulleet kovasti tutuksi. Ruutuvihkoon on hahmoteltu listoja, lisää listoja, trackereita, vielä lisää listoja ja kaikkea muuta millä on tarkoitus saada aivomyrsky kasattua jotakuinkin hallittavaan muotoon. Selvästi kaipaan jotain järkeistämistä tähän arkikaaokseen.

Olen aina rakastanut listoja. To do-listat on mitä parhaita, tehtyjen juttujen yliviivaaminen on mitä terapeuttisinta. Idealistat, koska muuten ne parhaat ajatukset takuulla unohtuu. Listoja hyvistä vasikannimistä, voi kuinka monta niitä olenkaan vuosien varrella hukannut ja siksi navetalla on tyhmän nimisiä lehmiä. Joku kysyy varmaan, että onko sillä väliä? No on! Blogiajatuksia, eihän ne paskimm... siis parhaat ideat koskaan koneen ääressä tule. Voisi olla ajatusta pitää myös listausta käytetyistä kankaista, että paljonko se kulutus oikeastaan on. Tai mitä niistä tulee tehtyä. Ja ne suunnitelmat mihin tarkoitukseen sen hienon Star Wars-kankaan ostikaan, sille oli varmasti joku tarkoitus, jota en kyllä enää muista. Hyväksi havaitut kaavat on myös syytä pitää mielessä, tai siis vihossa.

Ne kannet tuli vihdoinkin, kärsimättömälle parin päivän odotus on oikeasti tuskaa. Hypistelin niitä siinä tovin, hypistelin lisää ja tajusin, että tämä todellakin on mun juttu. Vaihtelin sisällöksi sopivat vihot, ihan peruskalenterit, viikko- ja kuukausi-näkymillä, pari viivoitettua vihkoa ja pari ruutuvihkoa. Blankoja en oikein osaa käyttää. Verotin lasten tarravalikoimaa koristelun merkeissä, itse kun en osaa tikku-ukkoa kummempaa piirtää. Kasasin ostoslistat ja muut päällimmäisenä mielessä pyörivät asia vihkoihin. Jo alkaa helpottaa, oikeasti.


Standard-kokoa oleva Gemini on se varsinainen pääkalenteri, personal on sitten enemmän niitä listoja varten. Tajusin tarvitsevani myös ihan pikkuisen, semmoisen joka mahtuu vaikka takin taskuun, siihen saa tien päällä tumpata kaikki muistiin laitettavat asiat. Pientä söpöä ei löytynyt, ennnekun eksyin Baumi designin sivuille. Pienen viestipalaverin jälkeen sieltä tulee just mun tarpeisiin tuunattu passport, pirteällä kuosilla. Toimitusaika on pari viikkoa, tuntuu muuten tässä vaiheessa pirun pitkältä ajalta.

Käsilaukkua olen opetellut käyttämään, tai siis säkkiä, koska laukkuni virkaa toimittaa jostain hommattu hoitolaukku. Kaikki pienten lasten äidit tietää paljonko tavaraa vaihtovaatteista alkaen (niskapaskojen varalta) aina pillimehuihin ja sopivaan keksipakettiin pitää saada kulkemaan mukana. Oma kassini on ristitty Muumimammaksi, eikös mamman laukku ollut pohjaton kaivo, sinne mahtui mitä vaan.Kevyempään tarpeeseen sopii kaverilta lahjaksi saatu ihana kana-kuosinen kassi, jota mieleni tekee tuunata sen verran, että laittaisin siihen vetoketjun. Tätä täytyy vielä harkita.

Loppuun ihan vaan omaksi ilokseni ainut meillä hengissä pysyvä viherkasvi, joka pimeiden päivien piristykseksi päätti jopa minun huonolla hoidolla alkaa kukkia.

Voihan villasukka!

Sain idean tässä aikana muutamana, eli joskus syyskuun puolella lapsia hoitoon viedessäni, että joku tee hyvää-tempaus pitäisi kehittää. Samaa vauhtia tuli myös ajatus siitä, että sehän voisi olla villasukkalahjoitus päiväkodille. Likikään kaikilla lapsilla ei ole kutovaa mummoa tai äitiä, eli niitä villasukkia ei vaan ilmesty sitä tahtia kuin toisille. Yksin yli 80 sukkaparin urakkaan en edes haaveillut alkavani, vaan ehdotin ideaa paikallisille martoille, joiden jäseneksi liityin kesän aikana.

Pj otti idean hyvin vastaan, vei sen hallitukseen ja kiinni nappasi. Oman kylän kauppaan avattiin lankatili, johon martat saivat hakea materiaalit. Oma panokseni jäi vähän vaisuksi Peikkotytön syntymän osuessa juuri siihen kutomisaikaan, mutta koska delegointi on päivän sana, niin kiikutin hakemani langat Anopille (tarkoituksella kirjoitan isolla alkukirjaimella), joka hoiti homman kotiin mun puolesta. Vähän siinä oli omaa laiskuuttakin, koska olivat sopineet langaksi Novitan Nalle-langan ja mä vihaan niin ohuen langan kutomista, niin en sitten alkanut tietentahtoen kiirusaikaan itseäni kiusaamaan.

Eilen oli sitten villasukkien luovutustilaisuus ja paikalla oli muutama kutova martta itseni lisäksi ja komea saalis sukkia oltiinkin saatu aikaan. Uusia sukkia oli tehty 56 paria ja lisäksi yksi ahkera oli keränny lapsenlapsien pieneksi jääneitä sukkia 42 paria, eli kokonaissaldo 98 paria ja parikymmentä paria lapasia vielä kaupan päälle. Hieno homma! Paikallislehteen tulee joku pikkuinen juttu kuulemma.

Kuvassa murto-osa sukista ja allekirjoittaneen omat eripari-sukat äärimmäisenä oikella. Miksi turhaan tehdä pareja, kun ne on aina hukassa, tekee suoraan nipun erilaisia sukkia ja käyttää niitä iloisesti ristiinrastiin keskenään. Idea viime talvelta ja hyväksi havaittu.

Kaikesta tästä inspiroituneena kaivoin puikot naftaliinista ja äkkiä sitä sukkaa syntyy kun vaan ottaa asiaksi. Ihastelen kaikki kirjoneulesukkien kuvia, mutta omat rajallisuuteni tiedostaen teen aina perussukkaa, raitalangat on suosikkeja. Tällä kertaa puikolle hyppäs vihreäsävyinen, itselleni hyvin harvinainen valinta. Haastoin yhden kutovaisen kaverinkin instassa, viikko sitten oli puhetta, kuinka ei enää tule kudottua mitään. Sen verran se taitaa olla yllytyshullu, että luulis ottavan haasteen vastaan.

Pari muutakin Novitan 7-veikkaa herkkua pääsi ostoskoriin, ei hajuakaan onko ne uutuuksia vai vanhoja tuttuja. 

Jos sitä iltaisin telkkaria katsoessa kutois sukkaa, eikä vaan söis herkkuja. Voisi olla enemmän mahdollisuutta saada vauvakilot karistettua. Sinne salille kun ei näemmä ikinä ehdi... 

Haastan lukijat samaan, ideoi joku hyvä kiertää- juttu tai muu tempaus. Tai vie vaikka ne lasten pienet villasukat oman kunnan päiväkodille, varmasti ottavat mielellään vastaan. Kerro toki kommenteissa omasta teostasi.

F84.9 Laaja-alainen kehityshäiriö

Olen aloittanut tätä bloggausta monta kertaa, kirjoittanut sitä päässäni vielä useamman kerran, enkä silti saa siitä järkevää. Eli tämä on vain aivojen tyhjäystä, ensimmäinen osa niistä monista.

Esikoisen kanssa oltiin syyskuun  puolella Oys:n lasten neurolla käymässä, puheterapeutin tutkimukset oli tehty jo aiemmin elokuulla. Neuvolassa huolestuivat pojan puhumattomuudesta ja vähäisesta kontaktinotosta.

Tuon diagnoosin kanssa sitä sitten kotiuduttiin. Monta kertaa lääkärin puheissa vilahti sanat autismi ja autismin kirjo. Veti aika hiljaiseksi meidät molemmat, vaikka rehellisyyden nimissä, kyllähän sitä itse on tiennyt, ettei esikoinen ole ihan tavallinen lapsi. Poika ei puhu, ei juuri tunnu kuuntelevan eikä varsinaisesti piittaa muiden tekemisistä mitään, touhuilee vaan omia juttujaan. Liikunnallisesti lahjakas, hyppii ja juoksee aina. Ei jaksa keskittyä tehtäviin kovin pitkää aikaa. Ja niin edelleen.

Lääkärin vahvasta suosituksesta esikoisen hoito muuttui sitten kokopäiväiseksi, maanantaista perjantaihin, 6 tuntia per päivä. Tietää sitä, että Mersu nielee 600 kilometriä viikossa pelkästään hoitoon kuskaamisessa. Ajallisesti myös melko iso asia, kesäkelillä matka ei vielä kovinkaan kauaa, mutta talvella ja nykyisillä tienhoitotahdilla siellä saa kihnuttaa melko monena aamuna paksussa hangessa.

On täytetty lippua ja lappua, vammaistukihakemuksia, anomuksia sinne ja tänne ja tuonne, vielä on omaishoitohakemus ja invaparkkilupa anomatta. Ajallisesti tämä tuli ehkä pahimpaan mahdolliseen aikaan, ei jäänyt yhtään sopeutumisaikaa ennen vauvan syntymää, nyt kun alkaa vauva-arki rullata jotakuinkin sujuvasti, ehtii keskittyä taas enemmän tähän esikoisen asiaan. Päivittäin sitä miettii, että miksi? Mitä tein väärin, miksi meille? Ja sitten taas itkettää. Sitä on riittänyt, itkua. Eihän tälläistä asiaa ihan tuosta noin vaan käsittele omassa päässä.

Puheterapeutti on hakusassa, vaan kun menee Kelan kautta, niin sen sitten tietää, että siinä hommassa kestää. Päiväkotiin poika saa henkilökohtaisen avustajan, joskus. Monta muutakin asiaa on vielä vaiheessa.

Tähän asti jaksoin tuottaa tekstiä lokakuussa.

Nyt asiaa vielä enemmän nieleskelleenä, luulisin jaksavani tekstin loppuun. Puheterapeuttiasia ei ole edennyt vieläkään, vammaistukipäätös sentään tuli viime viikolla. Ja autolle invaparkkilupa. Päikkyyn on saatu oma hoitaja, jonka kanssa ollaan päivät. Tai siis joka on lapsen kanssa kaikki päivät, pikemminkin niin päin. Edistystä on tapahtunut, ainakin lapsi on rauhoittunut jonkun verran. Selvästi odottaa hoitoon menoa, ja menee mielellään. Joskin myös lähtee kotiin mielellään, mukavaa sekin. Tapailee tavuja, mutta sitä puheterapiaa odotellessa. Kuvakortit ovat käytössä päiväkodilla, kotona selvät rutiinit riittänee toistaiseksi.

Enää ei itketä. Eihän se mitään auta. Tilalle on tullut päättäväisyys, kyllä tästä selvitään. Monta rautaa on vielä tulessa, asioita selviteltävänä ja varmasti monta vastusta tulossa. Päivä kerrallaan.