Sen pituinen se Narnian tarina

Potkiihan se elämä tasaisen varmasti päähän, on edes se asia hyvin hoidossa. Maanantaina aamulla mies laittaa viestiä navetalta, että soita eläinlääkäri, Narnia on ihan seis. Lekuri tuli, oireiden perusteella hoidettiin sekä ketoosia, että kalkinpuutosta. Päivällä potilaalla olikin sitten kipulääkkeestä huolimatta 40 asteen kuume ja taas soittoa eläinlääkärille. Pötsi hiljaa, joten epäiltiin juoksutusmahatulehdusta, joka ei kuitenkaan näkynyt vielä glutal-testissä. Norsukuuri antibioottia päälle ja katsellaan tilannetta. Potilas ei syönyt eikä paskonut. Seuraavana päivänä uutta käyntiä, sokeria suoneen ja epäilty diagnoosi nekroottinen suolistotulehdus. Ei voi  letkuttaa, koska mahoista ei tavara kulje eteenpäin. Sovittiin, että seuraavan päivän kuukausittaisella terveystarkistuskäynnillä tarkistellaan potilaan vointi uudestaa. Oltiin sitten torstaissa ja aamulla navettaan päästyäni katsoin, että tästä lehmästä ei tule enää peliä. Silmät kuopalla ja ihan pois tästä maailmasta.
Sinänsä mukavasti menneen Naseva-käynnin lopuksi Narnian rektalisoinnissa suolessa oli vaan mädäntynyttä ja hyytynyttä verta ja diagnoosin varmistamiseksi sitten avattiin juuri lopetettu karjan viime vuoden paras ensikko. Ohutsuoli oli täysin kuoliossa, mitään ei olisi ollut tehtävissä. Tapauksia vuodessa on vain hyvin vähän, bakteeri elää suolistossa itsessään ja joskus viiliintyy. Syytä ei tiedetä. Eli helvetin paskaa säkää, mutta eipä jäänyt itselle jossittelemista, että olisko pitänyt tehdä jotain toisin.

Samalla torstaisella käynnillä Kirka-kollista tehtiin sopraano, iltanavetalla toimistossa oli miestä vastassa hyvin hyvin närkästynyt raitapaita. Kaikki tiineystarkistettavat olivat tiineitä, kuten asiaan kuuluu, pari kiimatonta sai pikkuisen vauhtia hormonitoimintaansa.

Kevättä kohti, Kiksa hautoo neljättä osavaltiovasikkaa, lihaa tälläkin kertaa.

Leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä.

Noro tuli kylään

Vieras jota en todellakaan olisi halunnut. Esikoisen hoidossa oli juuri jyllännyt mahatauti, joka luonnollisesti rantautui myös meille. Onneksi vain esikoiselle, mutta sitä *askapyykkiä pestiin ihan riittävästi viiden päivän aikana. Näin ollen en juuri nauranut, kun Uhmiksen hoidosta soitettiin keskiviikkoaamuna "Voisko K jäädä kotiin, täällä jyllää nyt mahatauti, ja monta lasta sekä hoitajaa on kipeänä". No joo voi, mutta paljonko se meitä enää auttaa, kun lapsi oli hoidossa edellisenä päivänä. Keskiviikon ja torstain välisenä yönä ei sitten paljon nukuttu, kun Uhmis oksenteli vajaan tunnin välein. Oma kuuppa oli aamulla melkoisen sekaisin.

Torstai menikin sitten ihan rauhallisissa tunnelmissa, näinkö tästä selvittiin. Ei selvitty. Oma olo oli vähintäänkin hassu perjantaina aamulla ja sitten se alkoi. Istuin vessanpöntöllä ämpäri sylissä. Alaosasto rauhoittui parissa tunnissa, mutta sitä oksentamista piisas pitkälle iltapäivään. Kaikki neste tuli ylös, eikä syömistä kannattanut edes ajatella. Isäntä lähti kylällä käymään, laittoi viestiä, että oksettaa. Takaisin tulikin sitten lakanavalkoinen mies, joka halaili pönttöä pitkälle lauantaihin. Puolessa päivässä aloitti sitten Esikoinen. Ensimmäisenä sänkyyn, tietysti. Olihan osa petivaatteista vielä Uhmiksen oksentelun jäljiltä pesemättä, kun olin ottanut vain varapetivaatteet käyttöön. Oma olotila kuoleman rajamailla horjuen kasasin oksennettuja vaatteita ja pyyhkeitä vuoreksi apukeittiöön. Iltanavetalla luulin kuolevani, mutta pakko oli hommat tehdä. Armas mieheni kuitenkin antoi illalla tunnustusta, että päivästä ei olis selvitty, jos mä en olis huolehtinut kaikkea, se itse nukkui, halasi pönttöä ja nukkui lisää. Mom's got to do, what mom's got to do.

Lauantaina pesukone laulamaan heti aamusta, koska sitä pyykkiä oli aivan helvetisti. Jos pysyin laskuissa, niin seitsemän koneellista ehdin jauhaa sinä päivänä. Täkit ja tyynyt tietysti toivat oman lisänsä hommaan. Illalla oli ihan inhimillinen olo ja sunnuntaina uudestaan koneet täydelle teholle. Kunnes se iski, jumalataon kylmähorkka, jokaisen lihaksen särky. Siinä persiilleen (kirjaimellisesti) menneitä hiihtoja seuratessa myllytin pyykkiä, palelin viltin alla sohvalla ja kuulostelin kurkkuun kertyvää palaa, joka ounasteli tapaamista Ison Puhelimen kanssa. Pakkohan se sitten oli käydä tapaamisella, jonka jälkeen oli ihmeesti helpotti. Muut söi reippaana riisipuuroa, tässä nyt haaveilen varovaisesti parista paistetusta kananmunasta iltapalaksi. Ehkä tyydyn jugurttiin kuitenkin.

Taidan vielä jättää esikoisen huomenna kotiin, vaikka sillä pari oireetonta päivää on ollutkin.

Voin vaan sanoa, että tämän koettelemuksen jälkeen sitä on taas pykälän viisaampi. Lähinnä sen suhteen, että mitä pitää kaapissa olla aina, ja ensimmäisten taudinoireiden alkaessa pitää hakea. Nesteytysjauheita on hyvä olla jemmassa, ja mustikkakeitto + jaffa pitää hakea heti, kun joku kilometrin säteellä sanoo "oksennustauti".

Minä, 3,5 kiloa kevyempänä kun toissa-aamuna. Tästä on hyvä jatkaa painonpudotusta, kun kerta homma on saatu vauhtiin.

Aika rientää

Edellisestä postauksesta on kulunut yli kuukausi. Ajatuksia on ollut, paljonkin, mutta semmoinen pikku juttu kun elämä on tullut vähän tielle. Monta hienoa pohdintaa on mennyt täysin hunningolle, kun niitä ei ole sillä hetkellä päässyt kirjoittamaan ylös. No, elämä on ja hämärän ajatuksenjuoksuni tuntien niitä omituisia (h)ajatelmia tulee kyllä lisää.

Kiireestä kertoo mm se, että Jujunan paketti housukaavoineen on ollut toista viikkoa avaamatta keittiön sivupöydällä. Mitä sitä avaamaan kun ommella ei ehdi kuitenkaan. Koneissa on varmaan melkoinen pölykerrostuma ja luultavasti asuu joku hämähäkkiyhdyskunta. Hyvä aamu on se, jolloin saa juotua kahvini edes suurinpiirtein kuumana. Kylmä kahvi EI muuten kaunista.

Vaan eipä tuo ole navetallakaan mennyt ihan putkeen. Paljon odotettu, tarkennan, minun odottamani ay-vasikka päätti jäädä poikimisessa pahasti jumiin ja sitä sitten kahden miehen voimin vedettiin pois. Lopputulema oli sitten täyttä sontaa: vasikka kuollut ja emä revähti niin pahasti, että siitä ei lehmäksi ole. Odottelee nyt vaan varoaikojen loppumista, kohtukin siinä hässäkässä tulehtui, minkä takia kuurille. Malta, navetan lupaavimpia lehmiä pullautti kohtunsa ulos poikimisessa, siinä tuli vähän ylimäärästä säpinää aamuun. Isäntä sitten näppäränä miehenä laittoi kohdun paikoilleen, eläinlääkärin hommaksi jäi vain ommella toosa umpeen ja kiittää miestä ripeästä toiminnasta. Malta muuten lypsää hurjia määriä, kädet kyynerpäitä myöden ristiin, että seuraava poikiminen menee vähän seesteisemmin.

Tänä aamuna Narnia teki mallisuorituksen: katselin kamerasta, että taitaa olla vasikan aika, päivälleen oikein. Pari tuntia tepasteltuaan poiki omatoimisesti lehmävasikan, josta en kuitenkaan tehnyt nimltään Rauskua tai Ruutanaa, vaikka Narnian lempinimi onkin Silakka. Vasikasta tuli Ruup.

Yhdeltä osin maailma on palannut mallilleen: vakieläinlääkäri on taas hommissa kahden viikon jaksoissa. Kuulostaa äkkiseltään aika pieneltä asialta, mutta vaikutus arjen sujumiseen on valtava.

Vasikoita on tullut tasaista tahtia, tänäänkin lähtee taas kolme maailmalle. Vielä kaksi vasikkaa tälle kuulle, sitten onkin pari-kolme kuukautta hiljaisempaa, kunnes kesällä taas alkaa ryysis.

Tietokone hajosi juuri kriittisellä hetkellä, piti kirjoittaa yksi vieraskynä-teksti, josta tulikin sitten melkoinen torso, kun se piti naputella illalla läppärillä sängyssä. No tulipa tehtyä, vaikka teksti oli kyllä ala-arvoista. Mitäpä jätin viime tinkaan, oma mokani.

Ehkä tämä tästä taas rauhoittuu, niin että ehtisin jopa säännöllisemmin kertoilla ajatuksiani ja kuulumisia tänne.

Rantautui se joulustressi tännekin.

Mä vihaan joulua. Ihan yksiselitteisesti.  Tai lähinnä sitä kulutushysteriaa ja ihmisten järkyttävää joulustressaamista. Onko lahjat hankittu, kuusi etsitty jo huhtikuussa, saunan lattiakaivo pesty ja vaatehuone siivottu. Jouluverhot, -matot ja hittovie joulualushousutkin vaihdettu. Relatkaa! Siellä vaatehuoneessa ei kukaan käy vahtaamassa onko katonnurkassa vähän hämähäkinseittiä ja lattialistan päällä pölyä. Ellet sitten itse istu siellä koko joulua, mikä tietysti on sallittua. Joululaulut, voi hyvänen aika. Onko niitä pakko alkaa renkuttaa jo lokakuussa? Joulupukin kuumasta linjasta en edes aloita, tulis liikaa sensuroitavaa tekstiä.  Hurjalla paniikilla väännetään laatikot ja sen seitsemäntoista muuta ruokaa, joista puolet jää syömättä ja lopulta nakataan menemään. Taloudellisesti todella järkevää, vai miten se meni. Kakaroille ostetaan sadoilla euroilla leluja, jotka on ennen vuodenvaihdetta joko rikki tai muuten vaan hylätty. Koska Irma-Petteri näki mainoksen vinkuvasta ja piippaavasta örriäisestä, joka vaatii 4AA-patteria ja tekee kanssaihmiset hulluksi ulinallaan. Irma-Petteri leikkii sillä viikon ja sitten se on jo tylsä, koska lapsi näki jotain muuta minkä tahtoo. Pakkovierailut sukulaisten luo, vaikka oikeasti ei tippaakaan kiinnostaisi.  Lapset pistetään riviin laulamaan joululauluja huonosti, puistatus.


Olen Grinch, enkä kiellä sitä. Olen jopa ehkä hieman ylpeä siitä.

Ajattelin laittaa huomenna ruuaksi spagettia ja lihapullia, juoda lasin punaviiniä ja hiippailla villasukissa. Los Angeles voisi mun puolesta vaikka poikia, siinä olis sopivasti mukavaa tekemistä. Kanoille vien lämmintä porkkanapuuroa ja koirat saa herkkuja. Eli ihan sitä samaa mitä muulloinkin.  En lähde yhtään mihinkään, en tapaa ketään enkä tee mitään muutakaan minkään kaavan mukaan, siksi että niin kuuluu tehdä, koska on joulu. Teen oman jouluni, juuri sellaiseksi kun minä sen itse haluan.

Aamuvirkkujen valtakunnassa

Meillä noustaan aikaisin, isännän kello pilpattaa herätyksen viideltä ja siitä kahvinkupillisen jälkeen se lähtee navettaan. Monesti seitsemään mennessä on jo takaisin tuvassa. Mä heräilen nykyään ihan ilman kelloa neljän maissa. Siitä sitten hiivin tonttuhiljaa kahvin keittoon ja pidän kädet ristissä, että termiittilauma ei herää ja saan juoda edes sen kupillisen rauhassa. Aamupalan syön monesti vasta sen jälkeen, kun olen vienyt lapset hoitoon, eli joskus puoli kymmenen jälkeen. Voin sanoa, että siinä vaiheessa on jo oikeasti nälkä. Koska pettämättömällä vaistolla lapset pomppaa pystyyn just sillä sekunnilla kun olen saanut leivät paahtimeen ja sit alkaa aamuhärdelli.

Viime yö meni taas pätkäunilla, Neiti Uhmaikä heräili monta kertaa yössä, viimeisen kerran puoli kolme ja siinä vaiheessa mä sain sanoa hyvästit omille yöunilleni. Tämä selvä, hiivin keittiöön ja pistin kahvit tippumaan. Käytin sitten sen tiukan pari tuntia mitä oli tarjolla omaa rauhaa koristellen kalenteria, hörppien kahvia (ihanasta uudesta mukista) ja katsoen taas kerran aivot narikkaan-ohjelmaa, eli Grayn anatomiaa.

Hämmästyksekseni olen jopa löytänyt itsestäni sisäisen näpertelijän, on aika mukavaa miettiä mitä väriä lätkii kalenteriin. Vai onko se vaan rauha siitä omasta tekemisestä, kun saa kerrankin keskittyä johonkin enemmän kun 3,5 minuuttia kerrallaan. Yllättävän paljon niitä menoja onkin, noin kun ne näkee kuukausiaukemalla.

Ompelurintamalla kokeilin eilen pikaisesti kestokassin tekemistä. Pari ohutta puuvillakangasta, joita en osaa käyttää mihinkään vaateompeluihin päätyi leikkuupöydälle, netistä ohjeet ja tuumasta toimeen. Kassista tuli kiva vaikka itse sanonkin, taidan sujauttaa sen yhteen joulupakettiin. Kaapissa on muutaman vanhat verhot jotka vois laittaa lihoiksi tähän tarkoitukseen 

To do-listalta sain alkuviikosta raksittua pois miehen kummitytön syntymäpäivälahjan. Tiedustelin etukäteen lahjottavan lempivärin ja vaatekoon ja pienen pohdinnan jälkeen päädyin tekemään Paapiin kaavoilla tunikan. Siitäkin tuli ihan sievä, vaikka itse en tuosta kankaasta pidä. Siksi se on varmaan lojunut hyllyssä vissiin pari vuotta, mutta tästä sen näkee, että kyllä ne kaikki enemmin tai myöhemmin tulee käytettyä. Sorrun aina välillä ostamaan niitä yllätyssäkkejä, niissä metrihinta on melko paljon normaalia halvempi, ja pidän siitä kun joudun vaivaamaan aivojani, että mihin *piip* mä käytän hempeän vaaleanpunaista pienikukkaista trikoota, jota tuntuu olevan vähintään kilometri. Mulla siis todella on hyllyssä sellaista ja se on mun akilleen kantapää, se kangas on jotain niin kammottavaa, etten ole saanut siitä aikaan edes pitkiä kalsareita tytölle. Monta kertaa olen nostanut sen leikkuupyödälle, mutta ei ole vieläkään keksinyt mitä siitä tekisi, ettei se kangas särkisi silmiä. Mutta vielä joku päivä mä sen selätän. Tällä hetkellä se hirvitys johtaa ehkä 100-0. 

Pipojen ompeluun pitäisi löytää motivaatiota ja aikaa. Lähinnä sitä aikaa. Maanantaina alkaa ruhtinaallinen, tai jopa liian pitkä lomittajajakso, eli ehkä siinä saisi jotain aikaan. Miehellä on suuret suunnitelmat mitä korjaa navetalla sillä aikaa, ehkä puolet on sellainen realistinen tavoite. Jos ottaisi omaksi tavoitteeksi saada jokaiselle lapselle ommeltua päähän, yläkroppaan ja jalkoihin jotain. Ja koska nuorimmainen ei tarvitse yhtään lisää vaatteita, niin voisin ne ompelukset korvata tekemällä pitkästä aikaa itselleni jotain. Jujunan joulukalenterista tuli kiva toppikaava, mutta sitä on turha tehdä nyt, koska omat yläosat on oltava mallia 'helppo pääsy tisseille'. Pieruverkkareita ei ole koskaan liikaa. 

Tissejä!

Mä puhun hyvin mielelläni tisseistä. Kuvaankin niitä mielelläni ja melko paljon. Ja lähetän kuvia kavereille, jotka nekin puhuu mielellään tisseistä. Ja tarkennetaan, ne kaverit on naisia. Isot tissit, pienet tissit, hyvät tissit, rumat tissit. Kaikki tissit kelpaa puheenaiheeksi, sävy vaan muuttuu.

No joo, joku saattoi jo ehkä arvata, että kyse on lehmistä. Mutta tissit silti. Ne lehmän mahan alla riippuvat tai napakasti kiinni olevat maitorauhaset on hyvin tärkeä osa ammattia. Niistä riippuu kuulkaas ihan kaikki. Jopa se, ostetaanko tänä vuonna lapsille vain pienet vai isot joululahjat.

Isot tissit ei ole aina hyvä asia, isoista tisseistä ei tule välttämättä enemmän maitoa kun pienistä. Mutta niille käy samalla tavalla kun naisten tisseille, koko suurenee kerta kerralta, en edes haaveile yrittäväni päälle samoja liivejä mitä käytin esikoisen jälkeen. Saati sitten niitä, mitkä oli käytössä ennen lapsia. Ja samat lainalaisuudet pätee myös malliin, sekin muuttuu. Eikä parempaan suuntaan. Ensikon tissit on (yleensä) vielä ihan kauniit katsella, mutta ikä ja tuotetut maitokilot tekee tehtävänsä ja viidennen poikimisen jälkeen ei tissit ole likikään niin terhakkaat kun ensimmäisellä kerralla. Vaan on niitäkin mammoja joiden varustus pitää pintansa aikaa ja maitokiloja vastaan paremmin kun toisten, eikä utareesta voi suoraan päätellä ikää.

ruma tissi

Niin paljon niitä utareita tulee vahdattua navetalla, että kun lehmä on robotilla, niin robon takapuolelta ei lehmästä näy kun jalat ja mahanalus. Ja siltikin sen lehmän tunnistaa, niistä tisseistä tietenkin.

tosi hyvä tissi

Kaikki varmasti ymmärtää, että tavoite on hyväutareinen lehmä. Se kestää aikaa ja poikimisia paremmin. Utareesta puhuttaessa vilahtelee jutussa monia omituisia termejä, joista osa on arvattavissa ja osa täyttä hepreaa asiaan vihkiytymättömälle. Etukiinnitys on vielä melko helposti pääteltävissä, keskiside menee jo vähän kinkkisemmäksi. Etuvedinten pituus on ihan selvä, mutta mikä on takakiinnityksen leveys? Maavara on selkeä käsite, mutta takavedinten sijainti saattaa aiheuttaa hieman kysymyksiä. Eikös ne kaikki vetimet kuitenkin ole siellä utareen alapuolella? Juu on, mutta kyse onkin niiden keskinäisestä sijainnista, eli onko ne liki toisiaan vai harottaako niinkuin merimiinassa piikit.

 Tämmöisten graafien perusteella sitten niitä sonneja valitaan. Nappasin esimerkeiksi kaksi ääripäätä, ylläoleva on aika optimaalinen utarerakenne meidän käyttöön, alempi jotain aivan kammottavaa. Nyt joku miettii, että miten sonnin tissiä arvostellaan, mutta sehän tulee sieltä jälkeläisnäytön perusteella. Eli niiden tyttärien utareet on syynätty jonkun asiaaosaavan ihmisen toimesta ja pisteytetty. Ja niin edelleen.

kelpaa katsella

Hyväutareinen lehmä saa jatkaa omaa sukuaan, mikäli luonne ja tuotos myös sitä puoltavat. Hyvin muotonsa pitävä ja napakasti kiinnittynyt utare kestää aikaa paremmin, siitä ei tule sellaista maatalaahaavaa siwan kassia, jokainen voi kuvitella millaista on kävellä sellainen jalkojen välissä roikkuen. Ei se ole kivaa lehmästäkään. Ja sellainen säkki on paljon altiimpi vedinpolkemille, eli naapuriparressa kompuroiva lehmä, tai lehmä itse ylösnoustessaan polkaisee vetimen päälle. Pahimmassa tapauksessa vedin murskaantuu täysin mennen käyttökelvottomaksi, joilloin ainut vaihtoehto on umpeuttaa se utareen neljännes. Tai vedin voi leikkaantua osittain pois, kuten Mimirillä, jolta puuttuu kolmen sentin pala toisesta takavetimestä. Siinä palasessa oli se tärkeä sulkijalihas, eli nyt se vedin vuotaa maitoa oikeastaan koko ajan. Ja koska maitotiehyt on koko ajan avoin, niin lohko on paljon alttiimpi tulehduksille.

ihan sievä

Sitä lypsettävyyttä olen käsitellyt jo aiemminkin. Sitä ei näe utareesta päällepäin, mutta Robotti Ruttunen on lahjomaton tarkkailija. Koneelta näkee suoraan mikä se lehmän lypsettävyys on. Eli paljonko maitoa tulee minuutissa. Tiukka lehmä on huono, eli maitoa tulee vain vähän/minuutti. Liian herkkä ei ole sekään hyvä, koska silloin maitoa vuotaa helposti myös parteen. Ja  parressa oleva maitolammikko on bakteereille varsinainen onnela, siellä on hyvä muhia ja hyökätä sieltä lammikkoon makuulle sattuvan lehmän utareeseen.

Ei nyt pidä kuvien perusteella luulla, että meillä pelkkiä missitissejä on. Kyllä siellä seassa kulkee niitä siwan kassilla varustettuja, merimiina ja kaikkia muitakin kamaluuksia. Vaan jalostus ja aika, sillä niistä koitetaan päästä eroon. 

Kaaoksen kesytystä

Kolmen lapsen ja kahden aikuisen taloudessa kaikkia menoja ja tapaamisia ja muita muistettavia asioita on noin 127 viikossa. Miehen kokoukset, lasten neuvolat jne. Montakohan viikkoa on ollut tarkoitus soittaa neuvolaan ja varata aika influenssarokotuksiin, muistan sen aina perjantaina neljän jälkeen. Esikoisen asiat vielä lisäksi, kaikki selvitykset ja hakemukset ja muut helvetit. Ei vaan pysy mun kovalevyllä.

Jo vuosi sitten, tai niillä main, pikkuveljen avokki K. puhui bujosta. Jäin silloin miettimään asiaa, kokeilinkin vähän, mutta ei ottanut tuulta alleen. Jotenkin se kuitenkin jäi mielen syövereihin, ja pompahti tässä uudestaan mieleen. Mikä ettei, oisko siinä ratkaisu mun pulmiin? Tavallinen kalenteri jää aina käyttämättä, siinä ei ole tarpeeksi tilaa kaikille to do-listoille ja muille oheishässäkälle mikä aivojen syövereissä rullaa. Johonkin nekin pitää saada muistiin ja ne lippuslappuset katoaa jo ennenkun ehdin selkäni kääntää. Tilasin adlibrikseltä pari vihkoa, mutta pitkän, siis todella pitkän toimitusajan takia ehdin selailla asioita uudestaan läpi monelta kantilta ja K:n ehdotuksesta tutustuin Traveller's Notebookiin. Ding ding ding! Vielä enemmän mun settiä. Tuumasta toiseen ja tilaamaan kannet ja pari (monta) vihkoa. Esteetikko sisälläni vaati hyvännäköiset kannet, siinä olikin sitten etsiminen. Löytyi ne sitten kuitenkin. Ja koska tippaleipä-aivot, niin ajatus rullasi eteenpäin ja vaati toisenkin TN:n, vähän toisenlaiseen käyttöön, nimittäin ompeluideoille. Tapani on innostua asioista aina ihan satasella, osa sitten jää vähän paitsioon (kuten kasvimaa tänä vuonna).

Tässä kohtaa paussi, tilausta käsitellään....

Kärsimätön mieleni palaa tähän asiaan monta kertaa päivässä. Imettäessä ehtii laulattaa googlea, selailla eri postauksia aiheen tiimoilta ja Kalenterimanian sivut on tulleet kovasti tutuksi. Ruutuvihkoon on hahmoteltu listoja, lisää listoja, trackereita, vielä lisää listoja ja kaikkea muuta millä on tarkoitus saada aivomyrsky kasattua jotakuinkin hallittavaan muotoon. Selvästi kaipaan jotain järkeistämistä tähän arkikaaokseen.

Olen aina rakastanut listoja. To do-listat on mitä parhaita, tehtyjen juttujen yliviivaaminen on mitä terapeuttisinta. Idealistat, koska muuten ne parhaat ajatukset takuulla unohtuu. Listoja hyvistä vasikannimistä, voi kuinka monta niitä olenkaan vuosien varrella hukannut ja siksi navetalla on tyhmän nimisiä lehmiä. Joku kysyy varmaan, että onko sillä väliä? No on! Blogiajatuksia, eihän ne paskimm... siis parhaat ideat koskaan koneen ääressä tule. Voisi olla ajatusta pitää myös listausta käytetyistä kankaista, että paljonko se kulutus oikeastaan on. Tai mitä niistä tulee tehtyä. Ja ne suunnitelmat mihin tarkoitukseen sen hienon Star Wars-kankaan ostikaan, sille oli varmasti joku tarkoitus, jota en kyllä enää muista. Hyväksi havaitut kaavat on myös syytä pitää mielessä, tai siis vihossa.

Ne kannet tuli vihdoinkin, kärsimättömälle parin päivän odotus on oikeasti tuskaa. Hypistelin niitä siinä tovin, hypistelin lisää ja tajusin, että tämä todellakin on mun juttu. Vaihtelin sisällöksi sopivat vihot, ihan peruskalenterit, viikko- ja kuukausi-näkymillä, pari viivoitettua vihkoa ja pari ruutuvihkoa. Blankoja en oikein osaa käyttää. Verotin lasten tarravalikoimaa koristelun merkeissä, itse kun en osaa tikku-ukkoa kummempaa piirtää. Kasasin ostoslistat ja muut päällimmäisenä mielessä pyörivät asia vihkoihin. Jo alkaa helpottaa, oikeasti.


Standard-kokoa oleva Gemini on se varsinainen pääkalenteri, personal on sitten enemmän niitä listoja varten. Tajusin tarvitsevani myös ihan pikkuisen, semmoisen joka mahtuu vaikka takin taskuun, siihen saa tien päällä tumpata kaikki muistiin laitettavat asiat. Pientä söpöä ei löytynyt, ennnekun eksyin Baumi designin sivuille. Pienen viestipalaverin jälkeen sieltä tulee just mun tarpeisiin tuunattu passport, pirteällä kuosilla. Toimitusaika on pari viikkoa, tuntuu muuten tässä vaiheessa pirun pitkältä ajalta.

Käsilaukkua olen opetellut käyttämään, tai siis säkkiä, koska laukkuni virkaa toimittaa jostain hommattu hoitolaukku. Kaikki pienten lasten äidit tietää paljonko tavaraa vaihtovaatteista alkaen (niskapaskojen varalta) aina pillimehuihin ja sopivaan keksipakettiin pitää saada kulkemaan mukana. Oma kassini on ristitty Muumimammaksi, eikös mamman laukku ollut pohjaton kaivo, sinne mahtui mitä vaan.Kevyempään tarpeeseen sopii kaverilta lahjaksi saatu ihana kana-kuosinen kassi, jota mieleni tekee tuunata sen verran, että laittaisin siihen vetoketjun. Tätä täytyy vielä harkita.

Loppuun ihan vaan omaksi ilokseni ainut meillä hengissä pysyvä viherkasvi, joka pimeiden päivien piristykseksi päätti jopa minun huonolla hoidolla alkaa kukkia.