Voihan villasukka!

Sain idean tässä aikana muutamana, eli joskus syyskuun puolella lapsia hoitoon viedessäni, että joku tee hyvää-tempaus pitäisi kehittää. Samaa vauhtia tuli myös ajatus siitä, että sehän voisi olla villasukkalahjoitus päiväkodille. Likikään kaikilla lapsilla ei ole kutovaa mummoa tai äitiä, eli niitä villasukkia ei vaan ilmesty sitä tahtia kuin toisille. Yksin yli 80 sukkaparin urakkaan en edes haaveillut alkavani, vaan ehdotin ideaa paikallisille martoille, joiden jäseneksi liityin kesän aikana.

Pj otti idean hyvin vastaan, vei sen hallitukseen ja kiinni nappasi. Oman kylän kauppaan avattiin lankatili, johon martat saivat hakea materiaalit. Oma panokseni jäi vähän vaisuksi Peikkotytön syntymän osuessa juuri siihen kutomisaikaan, mutta koska delegointi on päivän sana, niin kiikutin hakemani langat Anopille (tarkoituksella kirjoitan isolla alkukirjaimella), joka hoiti homman kotiin mun puolesta. Vähän siinä oli omaa laiskuuttakin, koska olivat sopineet langaksi Novitan Nalle-langan ja mä vihaan niin ohuen langan kutomista, niin en sitten alkanut tietentahtoen kiirusaikaan itseäni kiusaamaan.

Eilen oli sitten villasukkien luovutustilaisuus ja paikalla oli muutama kutova martta itseni lisäksi ja komea saalis sukkia oltiinkin saatu aikaan. Uusia sukkia oli tehty 56 paria ja lisäksi yksi ahkera oli keränny lapsenlapsien pieneksi jääneitä sukkia 42 paria, eli kokonaissaldo 98 paria ja parikymmentä paria lapasia vielä kaupan päälle. Hieno homma! Paikallislehteen tulee joku pikkuinen juttu kuulemma.

Kuvassa murto-osa sukista ja allekirjoittaneen omat eripari-sukat äärimmäisenä oikella. Miksi turhaan tehdä pareja, kun ne on aina hukassa, tekee suoraan nipun erilaisia sukkia ja käyttää niitä iloisesti ristiinrastiin keskenään. Idea viime talvelta ja hyväksi havaittu.

Kaikesta tästä inspiroituneena kaivoin puikot naftaliinista ja äkkiä sitä sukkaa syntyy kun vaan ottaa asiaksi. Ihastelen kaikki kirjoneulesukkien kuvia, mutta omat rajallisuuteni tiedostaen teen aina perussukkaa, raitalangat on suosikkeja. Tällä kertaa puikolle hyppäs vihreäsävyinen, itselleni hyvin harvinainen valinta. Haastoin yhden kutovaisen kaverinkin instassa, viikko sitten oli puhetta, kuinka ei enää tule kudottua mitään. Sen verran se taitaa olla yllytyshullu, että luulis ottavan haasteen vastaan.

Pari muutakin Novitan 7-veikkaa herkkua pääsi ostoskoriin, ei hajuakaan onko ne uutuuksia vai vanhoja tuttuja. 

Jos sitä iltaisin telkkaria katsoessa kutois sukkaa, eikä vaan söis herkkuja. Voisi olla enemmän mahdollisuutta saada vauvakilot karistettua. Sinne salille kun ei näemmä ikinä ehdi... 

Haastan lukijat samaan, ideoi joku hyvä kiertää- juttu tai muu tempaus. Tai vie vaikka ne lasten pienet villasukat oman kunnan päiväkodille, varmasti ottavat mielellään vastaan. Kerro toki kommenteissa omasta teostasi.

F84.9 Laaja-alainen kehityshäiriö

Olen aloittanut tätä bloggausta monta kertaa, kirjoittanut sitä päässäni vielä useamman kerran, enkä silti saa siitä järkevää. Eli tämä on vain aivojen tyhjäystä, ensimmäinen osa niistä monista.

Esikoisen kanssa oltiin syyskuun  puolella Oys:n lasten neurolla käymässä, puheterapeutin tutkimukset oli tehty jo aiemmin elokuulla. Neuvolassa huolestuivat pojan puhumattomuudesta ja vähäisesta kontaktinotosta.

Tuon diagnoosin kanssa sitä sitten kotiuduttiin. Monta kertaa lääkärin puheissa vilahti sanat autismi ja autismin kirjo. Veti aika hiljaiseksi meidät molemmat, vaikka rehellisyyden nimissä, kyllähän sitä itse on tiennyt, ettei esikoinen ole ihan tavallinen lapsi. Poika ei puhu, ei juuri tunnu kuuntelevan eikä varsinaisesti piittaa muiden tekemisistä mitään, touhuilee vaan omia juttujaan. Liikunnallisesti lahjakas, hyppii ja juoksee aina. Ei jaksa keskittyä tehtäviin kovin pitkää aikaa. Ja niin edelleen.

Lääkärin vahvasta suosituksesta esikoisen hoito muuttui sitten kokopäiväiseksi, maanantaista perjantaihin, 6 tuntia per päivä. Tietää sitä, että Mersu nielee 600 kilometriä viikossa pelkästään hoitoon kuskaamisessa. Ajallisesti myös melko iso asia, kesäkelillä matka ei vielä kovinkaan kauaa, mutta talvella ja nykyisillä tienhoitotahdilla siellä saa kihnuttaa melko monena aamuna paksussa hangessa.

On täytetty lippua ja lappua, vammaistukihakemuksia, anomuksia sinne ja tänne ja tuonne, vielä on omaishoitohakemus ja invaparkkilupa anomatta. Ajallisesti tämä tuli ehkä pahimpaan mahdolliseen aikaan, ei jäänyt yhtään sopeutumisaikaa ennen vauvan syntymää, nyt kun alkaa vauva-arki rullata jotakuinkin sujuvasti, ehtii keskittyä taas enemmän tähän esikoisen asiaan. Päivittäin sitä miettii, että miksi? Mitä tein väärin, miksi meille? Ja sitten taas itkettää. Sitä on riittänyt, itkua. Eihän tälläistä asiaa ihan tuosta noin vaan käsittele omassa päässä.

Puheterapeutti on hakusassa, vaan kun menee Kelan kautta, niin sen sitten tietää, että siinä hommassa kestää. Päiväkotiin poika saa henkilökohtaisen avustajan, joskus. Monta muutakin asiaa on vielä vaiheessa.

Tähän asti jaksoin tuottaa tekstiä lokakuussa.

Nyt asiaa vielä enemmän nieleskelleenä, luulisin jaksavani tekstin loppuun. Puheterapeuttiasia ei ole edennyt vieläkään, vammaistukipäätös sentään tuli viime viikolla. Ja autolle invaparkkilupa. Päikkyyn on saatu oma hoitaja, jonka kanssa ollaan päivät. Tai siis joka on lapsen kanssa kaikki päivät, pikemminkin niin päin. Edistystä on tapahtunut, ainakin lapsi on rauhoittunut jonkun verran. Selvästi odottaa hoitoon menoa, ja menee mielellään. Joskin myös lähtee kotiin mielellään, mukavaa sekin. Tapailee tavuja, mutta sitä puheterapiaa odotellessa. Kuvakortit ovat käytössä päiväkodilla, kotona selvät rutiinit riittänee toistaiseksi.

Enää ei itketä. Eihän se mitään auta. Tilalle on tullut päättäväisyys, kyllä tästä selvitään. Monta rautaa on vielä tulessa, asioita selviteltävänä ja varmasti monta vastusta tulossa. Päivä kerrallaan.

Pyykkihelvetti

Siis oikeasti, mistä [tähän paljon rumia sanoja] niitä riittää? Ihan varmasti joku sadistinen kotitonttu, tai vaihtoehtoisesti se meillä asuva intiaanikummitus, jonka piikkiin menee paljon asioita tässä taloudessa, on päättänyt hukuttaa mut pyykkeihin. Ei viishenkinen perhe voi saada näin paljon pyykkiä aikaiseksi. Kestovaippailu ei nyt tuo oikeastaan helpotusta tähän, mutta tässä määrässä se koneellinen joka toinen päivä ei kyllä tunnu enää missään.

Joka päivä pitää pestä vähintään koneellinen. Siis vähintään. Mieluummin kaksi. Eihän se ole mikään ongelma, kone jauhaa pari tuntia ja pilputtelee sitten tunnarinsa, että nyt täällä olis valmista. Pikainen vaihto, märät kuivausrumpuun ja taas parin tunnin päältä kuuluu iloinen piippaus ja kuivat pyykit odottaa. Helppoa eikö totta? Vaan sitten alkaa se helvetillinen vaihe. Mä nimittäin vihaan pyykkien viikkaamista. Pyhää vihaa. Kotitöistä vain ikkunoiden peseminen vituttaa enemmän ja sen sitten kyllä näkee ikkunoista. Telkkuat niitä samoja rettuja edes takaisin, päälle, pois, pyykkiin, koneeseen, koppaan, päälle.... Huomasko joku, että kaappi jäi välistä? Jep. Monesti ne käyttövaatteet ei meillä ikinä päädy kaappiin asti, vaan niitä ah niin kauniisti sisutukseen sointuvia täysiä vaatekoppia pyörii keittiön pyödällä, makuuhuoneessa (MONTA!), sohvalla, apukeittiössa keskellä kulkuväylää. Kaivelen sitten niitä ryttyisiä paitoja ja housuja muksuille aamulla päälle ennen hoitoon lähtöä. Hyvä äiti-fiiliksellä.

Tiedän, että kun viikkaisi samantien sen koneellisen jonka ottaa pois kuivausrummusta ja veisi ne vaatteet kaappiin, niin siinä ei kauaa menis, eikä niitä pyykkivuori kertyisi niin korkeaksi, että Veikka Gustafssonia hirvittää. Vaan aina tulee jotain muuta, ettei just sillä hetkellä ehdi. Ja sit tulee jotain muuta, ja siirtää sitä koria pois tieltä ja se jää seuraavalle päivälle ja sit tulee jo uutta koneelista ja... Sitten niitä viikattavia onkin kaikki talouden pyykkikorit täynnä ja niitä on monta. Siinä sitten elin otsassa tököttäen käärii ja kiroilee.

Ainut paikka hoitaa koko viheliäinen toimepide on keittiössä. Siihen saa kasat hienosti pöydälle. Eli homma pitää tehdä kun isommat lapset joko nukkuu tai on ammuttu kuuhun. Koska muuten joku apureita on liiaksi, ja apureiden suurin huvi on kiskoa valmiit kasat lattialle tai viikata kasat uudestaan. Kiitos lapset, ihana kun autatte, mutta voisitteko olla auttamatta?

Saan sentään lajilteltua pyykit ennen pesua. Tummat, vaaleat, lasten, villaiset, lakanat ja pyyhkeet. Helpottaa sentään vähän urakkaa. Siihenkin piti testailla monta eri systeemiä ennen kun löysin suhteellisen toimivan.

Yksi ärsytyksen aihe on puolipitoiset vaatteet. Niitä lojuu millon missäkin, eikä minulla ainakaan ole hajuakaan montako päivää joku paita on ollut esikoisella päällä. Ja jos minä en tiedä, niin ei tiedä kukaan muukaan. Siis pyykkiin. Sinnikkäistä yrityksistä huolimatta en ole löytänyt niille vakiintunutta paikkaa mihin ne illalla nostetaan kun lapset riisutaan iltapesuja ja pyjaman vaihtoa varten. Sitten ne jää sohvalle tai johokin muuhun epämääräiseen paikkaan, ovat aamulla hukassa ja päädyn hakemaan kaapista (hah!), siis sieltä kopasta uudet. Ja sama toistuu illalla ja seuraavana aamuna. Ei sitten ihme, että sitä pyykkiä piisaa.

Koko postauksen idea lähti siitä, että mä otin eilen itseäni niskasta kiinni ja viikkasin kaikki pyykit. Paitsi isännän omat, joku roti sentään, se saa viikata ihan itse omansa. Ellei se viimeinen pursuava korillinen makuuhuoneessa ala vituttaa niin paljon, että pyörrän omista periaatteistani. Samalla tuli perattua pois kaapista kaikki joustovyötäröiset housut ja mammapaidat kierrätykseen lähtemistä varten. Ja vähän muutakin, en usko että minäkään tarvitsen 16 vetoketjuhupparia. Sain omasta kaapistani jätesäkillisen vaatteita SPR:lle. Vielä kun käy läpi lasten vaatteita, peikkotyttö alkaa kasvaa ohi 56 senttisistä, niille pitää keksiä kohde, enää en niitä säilö, meidän lapsiluku on täynnä.

Todisteeksi urakastani otin kuvan, postasin sen jopa instaan. Joku kyllä kehtasi epäillä koppapinon olevan niitä uusia kaupasta tuotuja. Ymmärrän kyllä, niin olisin epäillyt minäkin.

Miesten harrastukset vrt. naisten harrastukset

Miehet on valinneet niin paljon paremman harrastusgenren kun naiset, todellakin. Miettikääs nyt perinteisiä miesten harrastuksia: moottoripyörät/-kelkat, metsästys, kalastus, puutyöt, metsänhoito, autojen rassaus... mitä näitä nyt onkaan. Mikä niitä yhdistää? No se, että niitä ei tehdä kotona. Ei ainakaan tuvassa. Mitä vastaavasti ovat naisten harrastukset? Käsityöt koko kirjossaan, puutarhatyöt, kasvimaa, lukeminen, leipominen jne. Mikä niitä yhdistää? Se, että ne tehdään kotona, pääosin jopa siellä neljän seinän sisällä. 

Mikä sitten närästää? Mies lähtee rassaamaan autoa kaverin pajalle, tai lenkille moottoripyörällä. Saa muutaman tunnin hengähdystaukoa normaalista arjesta. Samaan aikaan nainen pesee pyykkiä, leipoo siinä sivussa jotain, siivoaa olohuoneen, leikkaa lapselle yhden paidan kankaat, vaihtaa vaippoja ja taas näpertää jotain pientä oman harrastuksensa parissa. Siis tekee sitä siinä sivussa kaiken muun normaalin "äitityön" ohella. Ei ihme ettei tule valmista, ja nainen haaveilee muutaman tunnin häiriöttömästä ajasta, jolloin ehtisi keskittyä kaikessa rauhassa siihen mitä on tekemässä. Vaikkakin takaraivossa varmasti jyskyttää senkin aikaa se, että pyykit pitää viikata ja tehdä monta muuta kotityötä. 

Minä en valita, ainakaan kovin paljoa. Isännällä ei ole harrastuksia liiaksi ja se paras harrastus on metsästys. Kkk Sakke sai ensimmäisen hirvensä viikonloppuna, isännän itsensä ampumana. 

Viikon ainut vapaapäivä suli sitten puheluun päiväkodilta kello 7 aamulla,"monta vakkaria sairaana, voitko pitää esikoisen kotona, ei riitä aikuiset lapsimäärään". Ei siinä sitten auttanut muu kun sanoa, että tottakai. En lähde Kakkosta ajamaan hoitoon, kun kerta Ykkönen jää kotiin, olkoot sitten molemmat kotona. En mä olisikaan tahtonut tänään tehdä mitään omia juttuja, sen sijaan koitan pitää aisoissa hyperaktiivisen esikoisen ja kiukkukohtauksiaan niin taajaan viljelevän uhmäikäisen, että meillä puhutaan nykyään Velociraptorista. 

Onneksi on suklaata.

Lisää kahvia. 

Mitä vikaa on 50-lukulaisessa perhemallissa?

Löysin puolivahingossa Mamma rimpuilee-podcastit Suplasta ja jäin kerrasta koukkuun. Loistavaa kuunneltavaa siinä ompelemisen ohella. Ensimmäinen kuuntelemani pätkä oli Let's vauvatalkoot! jossa pohdittiin ohimennen 50-lukulaista perhemallia ja jäin miettimään, että tänä päivänä, kun kaiken pitäis olla niin hiton tasa-arvoista, että likimain miehenkin pitäis imettää (arvatkaa vaan mitä teen just nyt, samalla kun naputtelen 5-sormijärjestelmällä tätä tekstiä), niin miksi? Mikä hiivatin vika on siinä, että äiti hoitaa lapset ja kodin ja mies korjaa auton ja käy palkkatöissä. Tai töissä,  tässä meidän tapauksessa.  Tai käynhän mäkin töissä, teen oman osani navettahommista, mikä muuten on ihan 50-lukulaista toimintaa, maalla. Lypsäminen on perinteisesti ollut emäntien hommaa ja lypsylle on lähdetty heti kun on vauva saatu puserrettua pihalle. Ei siinä ole mitään äitiyslomia pidetty, eikä niiden perään kukaan mitään ole kysellyt. Sillä mä nään, että entisajan emännät on olleet niitä tilan kantavia voimia, on hoidettu karja, lapset, huusholli ja kaikki jotka ruokaa on tilalla tarvinneet.

Meillä sitä lypsyhommaa ei ole, kun Ruttunen hoitaa sen puolen, mutta mä tein paluun töihin kun peikkotyttö oli neljä päivää vanha. Ja totta munassa siitäkin piti jonkun alkaa valittaa somessa, joku mielensäpahoittaja pääsi vauhtiin, kun hymyilevänä otin itsestäni kuvan navetalla. Kai sitä olis pitänyt murjottaa sohvalla säädyllinen aika muhien vauvan kanssa, koska äitiysloma. Mitä hemmettiä? Onhan se ikävää, että joku on niin hyvässä kunnossa niinkin luonnollisen tapahtuman jälkeen, mitä synnytys on, että kehtaa lähteä takaisin töihin samantien. Mitä nyt pitivät pari pakollista päivää osastolla, siinäkin ajassa onnistuin saamaan niin kamalan jumituksen toiseen perslihakseen, että sen vetreytyminen kesti pitkään. Liike on lääke, sanotaan, eikä turhaan.

Vaikka mä nautin suuresti lapsien kanssa olemisesta, niin se oma aika on kamalan tärkeää. Parin tunnin hengähdys iltanavetalla ja olen taas paljon parempi äiti seuraavat 24 tuntia. Saa kasata omat ajatukset, eikä kukaan roiku jalassa vaatien jotain, ympärillä ei ole hirvittävä tappeluhärdelli kun muksut kiusaa toisiaan tai muuten vaan kilju pelkästä kiljumisen ilosta. Saa luukuttaa musiikkia just niin kovalla kun tahtoo, eikä ketään haittaa. Lehmätkään ei moiti mun olematonta lauluääntä. Pienimmäinen kulkee sujuvasti matkassa mukana, pääsee mies pykälän verran helpommalla isompien kanssa eikä itselle tule kiire sisälle mikäli nyytillä iskee kamala nälkä kesken kaiken.

Niin I love Lucy-hengessä en ole, etteikö olisi mukavaa saada apua pyykkien viikkaamiseen, tai vaikka vaan istua sohvalla ja hengähtää, kun joku muu laittaa ruokaa ja tyhjentää tiskikoneen.

Työn toinen puoli

Pitkästä aikaa täällä taas. Kiirettä on pitänyt, niin tuvassa kun navetalla, eikä aina niin mukavissa merkeissä.

Pääsääntöisesti navetalle on mukava mennä, mutta sitten on niitä aikoja, että homma *ituttaa ihan urakalla. Joskus se johtuu ihan vaan väsymyksestä, joskus siitä, että kaikki mahdollinen vastustaa. Näin äitiyslomalaisena itseasiassa nautin suunnattomasti parin tunnin iltavapaastani, lapsivapaata aikaa, jonka ansiosta olen taas seuraavaan päivään asti hieman parempi äiti. Siitäkin joku mielensäpahoittaja on minulle huomauttanut, että äitiysloma on tarkoitettu pidettäväksi vapaana, eikä töihin sais lähteä. Kilin kellit sanon minä! Jos homma tuntuu hyvältä, niin antaa mennä vaan.


Suuria ilonhetkiä navetalla on aina tietysti vasikoiden syntymät, jokainen vasikka on odotettu, mutta toisia odotetaan vielä vähän enemmän kuin muita. Mutta aina ei mene putkeen, Noidan odotettu vasikka syntyi kuukausi sitten kuolleena. Eilen vilkaisin valvontakameraa ja näin robotin edustalla jotain mitä en olisi halunnut nähdä: pienen vasikan. Joku oli luonut. Navetalle asti ehdittyäni kävin hakemassa pienen lehmän alun pois, kuolluthan se tietysti oli, Värityksestä näki, että kyseessä on holstein-vasikka ja koko vastasi jotain noin 5-6 kuukauden tiineyttä. Sitten piti etsiä syyllinen. Poikimalistauksesta vilkaisin muutaman mahdollisen ehdokkaan ja lähdin tarkastamaan takapuolet. Neljännen kohdalla tärppäsi, Maskotti oli luonut 180 päiväisen tiineyden. Ei auttanut muu kun ilmoittaa  poikimisen kohdalle ' luotu alle 7kk' ja nyt toivotaan parasta, että emä jaksaa lähteä herumaan uudestaan ja tulee mahdollisimman pian kiimaan ja saadaan siementää uudestaan, toivottavasti paremmalla onnella tällä kertaa

Kovin täydellinen paketti tuommoinen 6kk ikäinen sikiö jo on, ripset ja kaikki. Tarkistus jalkoväliin osoitti, että tulossa olisi ollut lehmävasikka, mikä tietysti harmittaa vielä extra-paljon. Sikiö lähtee tänään Eviralle tutkittavaksi, löytyykö jotain varsinaista syytä, miksi näin on käynyt. 

Lisäharmitusta toi viikonloppuna sairastunut Kimmi, löytyi maanantaina jalattomana käytävältä ja vaikka eläinlääkäri tuli paikalle piipaa, niin hoitoon ei saatu vastetta ollenkaan ja tiistaina päädyttiin päästämään mamma tuskistaan. Tietenkin niitä karjan parhaita lehmiä, eihän ne huonot ja hullut koskaan sairastu. Tuosta pressun alta Honkajoki Oy:n auto sen kävi eilen nostamassa kyytiin, siellä se sitten muuttuu lämpöenergiaksi. 

Leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä!

Perheparkissa

Pitkästä aikaa aikaa tännekin. Mustatukkainen pieni peikkotyttö syntyi syyskuun 26. päivä vain kuuden tunnin urakoinnin jälkeen. Edellisten yli 16 tuntia kestäneiden synnytysten jälkeen toi oli helppo nakki. Mitat pikkuemännällä oli mukavat 49cm, 3315g ja pipo 34,8cm. Kotiuduttiin jo puoletoista vuorokauden jälkeen ja päästiin siten heti kiinni normaaliin arkeen. Tyttö nukkuu, syö ja kakkaa, eli toimii just niinkun pikkuvauvan kuuluu. Helppo lapsi, ainakin vielä.

Mutta itse asiaan. Sairaalalta lähtiessä piti tehdä pikku mutka Limingantullin Prismaan, mukana ollut nyt isosiskoksi muuttunut uhmäikäinen oli nälkäinen ja tunnetusti sellainen yhtälö tekee elämästä helvettiä. Kurvailimme lessubussilla kohteeseen ja suoraan perheparkkiin, joita ihme kyllä oli edes se yksi vapaana. Olen ennenkin kiinnittänyt huomiota siihen ihmiskunnan osaseen, joka katsoo tarpeelliseksi parkata autonsa näihin lapsiperheille tarkoitettuihin leveämpiin ja ulko-oven läheisyydessä oleviin ruutuihin. Mutta nyt pisti ihan tosissaan vihaksi. Siinä hetken seurasin, niin valtaosa ruutuja käyttävistä oli +50 ikäluokkaa, ilman lapsia kulkevia jakkupukurouvia, keski-ikäisiä miehiä, nuoria juippeja ja pari teiniprinsessaa isin bemarilla. Pohjanoteeraus taisi olla se noin 60 ikäinen ukkeli, joka tuli viinakaupan kassin kanssa. Mitä vittua?!? Samaan aikaan näin suurinpiirtein ikäiseni äidin tulevan kolmen pienen lapsen kanssa sieltä tavalliselta parkilta ja yrittävän hillitä pesuettaan leviämästä ihan joka ilmansuuntaan.

Haastankin teidät, rakkaat lukijani, sanomaan tästä asiasta. Lapsettomat eivät ymmärrä, mitä on yrittää pujottaa turvakaukaloa auton ovesta pihalle, kun kaiken järjen mukaan sieltä mahtuisi vain anorektinen mallityttönen. Normi parkkiruudut ovat auttamatta liian kapeita (paitsi Kivisydämessä), siinä saa varoa kolhimasta ovella omaa ja vierusautoa. Puhumattakaan siitä, mitä on luotsata levotonta lapsilaumaa pitkin parkkipaikkaa, kun siellä suhaa autoja tolkutonta vauhtia, koska on niin *erkeleen kiire joka paikkaan.

Sille viinakaupan pussia lapsenaan vaalivalle äijänkäkkyrälle en ehtinyt käydä mitään sanomassa, mutta tästä eteenpäin avaan kyllä sanaisen arkkuni, että onko näillä luomakunnan kruunuilla mitään hajua, miksi niitä parkkeja kutsutaan perheparkeiksi. Tiedän saavani vastauksena haistattelua, vittuilua ja muuta asiatonta, mutta mitä sitten. En siitä rikki mene, sisuunnun vaan lisää. Ja minähän tunnetusti olen paha suustani suuttuessani, että antaa tulla vaan.